Mustikat on must!

Menin mustikkaan. Aloitin meditatiivisella flow-taktiikalla. Tarkoittaa sitä, että polvistun mustikkamättäälle kuin alttarille ja rupean nypläämään mustikoita kippoon. Pyöreät mustikat toimivat kuin ortodoksien rukousnauha, jonka näpertäminen sormissa rauhoittaa levottoman mielen. Ajan ja paikan taju hämärtyy. Ajatukset lähtevät kulkemaan omia mutkaisia latujaan.

Kun olin pari tuntia mustikoita näperrellyt ja maisema oli yhä mustanaan marjoja, eikä kippo täyttynyt tarpeeksi nopeasti, tulin siihen tulokseen, että nyt saa meditaatio riittää. Kävin hakemassa vajasta poimurin. Jo lähti hauki rannasta, kuppa Töölöstä ja mustikat mättäältä.

Brutaalia puuhaa se oli meditatiiviseen flow-tekniikkaan verrattuna. Revin ja riistin mustikoita varpujen läpi, tuntui kuin olisin ollut metsäkoneella kaatamassa aarnimetsää. Olin antanut ahneudelle vallan, en ollut enää buddhalaismunkki mättäällä vaan riistokapitalisti mustikan maku suussa.

Illalla kömmin metsästä kipot, kupit, kattilat ja kannut täynnä mustikkaa sen näköisenä kuin olisin ollut itse teossa Bodom-järvellä. Olin kyykkinyt, kontannut ja istunut littanaksi miljoonasataviisi mustikkaa. Saa nähdä tepsiikö tähän Vanish Gold?

Elämäni ensimmäisen kerran minulla on arkkupakastin täynnä itsepoimittuja marjoja. Varsin keski-ikäinen olo. Ja muumimammamainen.

Normaali

Suomi-matkalla

Ette usko, mutta the Guardian (12.22016)on rankannut Euroopan parhaat perherannat top-10 ja meidän Yyteri on one of thoses!!!

Enkä ihmettele, harmittaa vain että en tästä paratiisista tietänyt jo 10 vuotta sitten! Keski-ikä on täällä nimittäin noin 5- v. Olemme ihan yli-ikäisiä tänne, mutta silti nautimme, enkä juuri nyt missään muualla haulaisi olla. Täällä on rantalomapalikat paikoillaan. Pitkä loputon hiekkaranta, aurinkoa, leppeää tuulta.

Ainoa harmittava asia on huono/ olematon ilmastointi. Suosisittelen mukaan otattavaksi ikkunaavaimen, sen perinteisen. Sillä saapi avattua hotellihuoneen ikkunat. Muuten tänne läkähtyy öisin.

Tulen takaisin, absolutely! Ehdotan että kotimaan matkailusta tehtäisiin alv-verovapaata. Se olisi ekologista, työllistävää ja ylipäätään kansallista ymmärrystä lisäävää.

 

Normaali

Meri on vähän adhd

Meri ei tiedä, minne se menee. Ei osaa päättää. Tänään lännestä, huomenna idästä, pohjoisesta, miten milloinkin, heikun keikun. Levoton se on, kunnes väsyy, lopettaa menemisensä, jää paikoilleen. Niin minäkin. Kun ei enää jaksa, pysähtyy, liike lakkaa, rauhoittuu. Hetkeksi vain. Meri ja minä.

Meri ei tiedä, minne mennä. Minä tiedän, minne menen. En minnekään. Istun tässä, rantakalliolla kivettyneenä luonnonkauneuden kangistamana.

Normaali

Haudankaivuuhommissa

Haudankaivuu. Hautapaikalle viedään peräkärryllä tarvikkeet: reunapellit, lapiot, kansi, rampit, reunamatot ja vanerit, joiden päälle hiekka kasataan. Haudan kohdalta otetaan nurmi talteen, sen voi istuttaa hautauksen jälkeen takaisin. Hautapaikan edestä siirretään pois läheinen hautakivi, se on tiellä haudankaivuuta ja arkun hautaanlaskemista ajatellen.

Bobcat-mies kaivaa pikkukaivurilla kuopan, parisen metriä pitkän ja syvän. Heti kun kuoppa on tarpeeksi iso, kasataan reunapelleistä laatikko, joka pudotetaan kuoppaan. Reunapeltien tarkoitus on pitää hauta kasassa, muuten reunat saattaisivat sortua. Reunapeltikehikko on toisesta päästä leveämpi, se on pääpuoli. Haudankaivuussa on tärkeä huomioida, että hautamonttu kaivetaan oikein päin: vainajan kasvot ovat itään päin. Eli jos hautakivi on länteen, pää ei tule kohti hautakiveä. Silloin jalat tulevat kohti kiveä. Itä symboloi ikuisuutta. Samoin kirkon alttari on perinteiseen tapaan aina itään. Kun kaivuri on työnsä tehnyt, täytyy vielä tehdä viimeistelyt lapiolla eli hypätä alas kuoppaan ja ottaa viimeiset hiekat pois ja tasoittaa pohja. Montun pohjalla tulee vähän outo olo.

Seuraavaksi hauta viimeistellään eli laitetaan haudan ympärille rampit ja sisälle reunoille vihreät matot, jotka peittävät rumat, metalliset reunapellit. Haudan pohjalle laitetaan havuja, samoin havuja laitetaan haudan reunalle koristeeksi. Päälle nostetaan kansi.

Hautajaisten jälkeen, kun saattoväki on poistunut hautausmaalta, siirretään haudalle lasketut kukat  ja hautaa peittävä kansi syrjään. Hiekkaa lapioidaan hautaan niin paljon että arkku peittyy kokonaan. Hauta peitetään loppuu koneellisesti ensimmäisenä hautausta seuraavana arkipäivänä. Kukat laitetaan takaisin ja hautakiven paikalle pieni, valkoinen puinen risti, johon on kirjoitettu vainajan nimi. Risti otetaan pois vasta kun hautakivi tuodaan kiviliikkeestä.

Haudan kaivuu on rankkaa puuhaa. Reunapellit ovat painavia ja hankalasti käsiteltäviä. Ja vaikka iso osa työstä tehdään kaivurilla, aina jää myös lapiohommia.

Pienessä maalaisseurakunnassa oman lisänsä työhön tuo se, että vainajista tietää aina jonkin verran, vaikka he eivät olekaan omia tuttuja. Kuolinsyy, perhesuhteet, ikä ja nimi tietenkin. Mutta usein kuulee myös paljon muuta, hautausmailla kävijöiltä ja muilta. Se ei ole huono asia. Päinvastoin tulee tunne että tässä tehdään mittatilaustyötä, hautapaikkaa kaivetaan juuri tälle ihmiselle, ei anonyymille kelletahansa. Se on viimeinen palvelus ihmiselle, viimeisen leposijan sijaaminen, näille havuille on hyvä jäädä lepäämään, viileään ja pehmeään. Kun ihminen syntyy, kätilö punnitsee, pese ja kapaloi. Kun ihminen kuolee, haudankaivaja  kaivaa kuopan ja peittelee sen.

Hauta on valmis, eräs elämä on valmis. Kesäpäivä on kuuma, jossakin autostereot soi täysillä, basson äänet kantautuvat hautausmaalle asti kuin sydämen syke. Meidän keskeneräisten elämä jatkuu. Valkoinen perhonen lentelee haudalla, enkeliperhonen.

 

Normaali

iPad-olkapää

Saamari kun sattuu. Olkapää paskana. Viikko sitten siihen pistettiin kortisonia. Se ja Burana 600 kolmesti päivässä on tehnyt elämästä kivutonta, mutta heti kun lopetin Buranat, kipu palasi.

Mitään diagnoosia ei ole.  Mutta kipu on ilman lääkitystä lähes sietämätöntä, amputaatio olisi mieluinen ratkaisu. Kipu vaivaa erityisesti levossa. Mitään liikeratakipua ei ole. Tuska hellittää mitä enemmän rehkin ja kättä heilutan. Mutta ei voi ihminen koko ajan kättä viuhtoa.  Tietenkin jos olisin huutokauppakeisari tai liikenteenohjaaja, se sopisi.

Toinen olkapää on ihan toisen tuntuinen, pehmoinen ja pyöreä. Kipeässä olkapäässä luut tuntuvat, ei ole pehmeä ja pyöreä. Voisiko siitä olla kulunut pois joku täyteaine, rusto tai sellainen?

Miestä pisti ampiainen. Tai oikeastaan kolme. Yksi huuleen, yksi korvaan ja kolmas käteen. Näytti siltä kuin olisi käväissyt botox-hoidoissa. Auttaisiko ampiaisen pisto olkapäähän? Kyllä se uusi kipu voisi viedä tämän vanhan pois. Ja ainakin olkapäästä tulisi taasen pyöreä ja pehmeä. Tosin punainen. Pitää vähän miettiä.

Reality-tv ei ole terveellistä. Katsoin Ruutu+ kanavalta Ruotsin Paratiisihotellia 31 jaksoa. Aivot saastuivat ja taisi olkapää väsähtää iPadin pystyssä pitämiseen. Luonto yrittää kertoa jotain. Lopeta reality, reality is somewhere out there.

Normaali

Turvasana

Helsingissä on Pride-päivät. Ystävä kertoi salakuulleensa ratikassa keskustelua turvasanoista.

Heti tuli mieleeni iloinen 90-luku. Meillä oli tapana istua pitkään ja hartaasti ravintola Maxillissa. Ennätys oli eräs lauantai, olimme päättäneet istua ravintolassa sen avaamisesta sulkemiseen asti – ja uskokaa tai älkää – näin myös teimme! Pelasimme Trivial Pursuitia, söimme ja joimme. Nälkä tuli useampaan kertaan, samoin jano. En voi käsittää, miten jaksoimme istua niin pitkään?

Näihin samoihin marathon-sessioihin liittyy kolumin aihe eli turvasana. On hirvittävän vaikeaa hallita juomista pitkällä aikajanalla. Sitäkin epämiellyttävämpää on huomauttaa läheiselle muiden seurassa että nyt pitäisi hillitä hevosia juomisen suhteen. Todella nöyryyttävää!  Niinpä keksimme mukamas nerokkaan ratkaisun ongelmaan: turvasanan. Tai oikeastaan lauseen. Jos sanoo: ”Onko Nieminen muuten soittanut?” tarkoittaa se, että kannattaa vakavasti harkita, onko syytä tilata lisää, että ehkäpä ei.

Niinpä tuli sitten se ilta, kun puolisoni sanoi minulle, ” onko muuten Nieminen soittanut”  ja minä siihen aidosti hämmästyneenä että: ”mitä? kuka nieminen? Soittanut? Miksi?

Eli siis kokemukseni turvasanoista eivät ole kovinkaan rohkaisevat. Kannustan mieluumin  elämään elämää, missä turvasanoja ei ensinkään tarvita.

Reunoille ei kannata mennä.

 

 

Normaali