Tuliterapia

Juhannuskokko oli poltettu, väki poistunut itikoita pakoon tupaan, jäin itsekseni vielä hetkeksi makoilemaan terassin sohvalle. Kaipasin hiljaisuutta ja rauhaa. Olen riippuvainen hiljaisuudesta, väsyn hälyyn ja puheensorinaan ja sitähän tietenkin piisaa, kun isossa porukassa juhannusta vietetään.

PIM! HEUREKA! Sain ajatuksen. Kokko oli palanut loppuun, rannalla oli täydellinen hiillos. Piknik-koriin makkaraa, sinappia, olutta, mehua ja kaikki kynnelle kykenevät rantanuotiolle makkaran paistoon.

Olipa mahtava tunnelma. Sää oli mystinen, taivas harmaa, sää utuinen, lämmin ja kostea, meri oli peilityyni. Kökötimme siinä nuotiolla puoli kahteen asti yöllä. Lauloimme, nauroimme, höpötimme, nuorimmainen intoutui uimaan vaatteet päällä. Söin kaksi makkaraa! Oli hyvä tunnelma.

Tulen ääressä istumisessa on jotakin ikiaikaista kuin kuikan laulussa. Se on meidän, homo sapiensin, geeniperimässä ja selkäydinnesteessä. Nuotion ääressä on turva pedoilta, yhteisyys ja yhteisöllisyys, rauha. Nuotion ääressä kerrotaan kummitustarinat, salaisuudet ja sukusaagat, huolet ja haaveet.

Olisimme kaikki henkisesti hyvinvoivempia, jos viettääisimme useammin iltaa nuotion ääressä. Tuliterapia. Sopii kaikille kansallisuuteen, sukupuoliseen suuntautuneisuuteen, uskontoon tai ikään katsomatta. Lisäksi lähes ilmaista. Sikäli huono kaupallistaa. Vai pitäisikö alkaa myydä sellaisia tuliterapiapaketteja, jotka sisältäisivät nuotipuut ja sytykkeet, ruuat ja juomat sekä lauluvihon, missä nuotiolle sopivia värssyjä? Tai tuliterapiakursseja eri aihealueittain: Sytytä liekkiin parisuhteesi; Sammuta vihan kierre; Polta pois lapsuustraumat jne.

Saa käyttää.

 

Normaali

Juhannusstressi

Nyt se iski: juhannusahdistus. Niin kuin laulussa sanotaan nuorena tuntenut murheita en, riemua vain kohdata sain…” pätee myös juhannuksen juhlintaan. Kaveriporukassa riitti, kun oli riittävästi ruokaa ja juomaa, mitään stressiä en muista tunteneeni.

Kun juhlia vietetään laajennetussa perhepiirissä tilanne on toinen. Osallistujat ovat teineistä geriatrisiin, kaikilla omat toiveet ja näkemykset, elämäntavat ja aikataulut. Siinä missä vanhus herää kukonlaulun aikaan, teini nukkuu puolille päivin. Aamiaisaika kestää siis noin kuusi tuntia. Siitä väistämättä seuraa se että seuraavan kerran nälkä on eri aikaan.

Ruokarajoitteista puhumattakaan. Onko tänä vuonna mukana joku kasvissyöjä, geliaakikko tai en syö koskaan muuta kuin jauhelihaa -ihminen? Kerran oli tosin kesävieraana ammattikokki, joka ei koskaan syönyt muiden laittamaa ruokaa. Ei paha.

Entäpä sitten alkoholi. Ihmisillä on sen suhteen erilainen sietokyky. Siinä missä toinen  lorottelee viinikassista isoja laseja ja päätyy pelkästään iloiseen hiprakkaan, tulee vanhus humalaan pelkästä pullon etiketin näkemisestä. Tunnelmanlatistajia ovat myös he, jotka eivät itse saa ottaa pisaraakaan ja siitä saavat mandaatin valvoa ja kommentoida isoon ääneen toisten alkoholin käyttöä. Kerran oli juhannusvieraana aito alkoholisti. Väitti ettei käytä alkoholia laisinkaan ja joi vain vettä ruokapöydässä. Muistan ihmetelleeni miehen juttuja, kovaa ääntä ja rehvakasta olemusta. Selitys löytyi tyypin jo poistuttua tontilta, varaston viinikanisteri oli tyhjentynyt, mies oli sen lorotellut parempiin suihin eli omaansa. Samalla selvisi syy miehen epätavallisen suurelle innokkuudelle lämmittää saunaa ja saunoa, jopa monta kertaa saman päivän aikana.

Tällä hetkellä,  viisi päivää ennen juhannusta, otsaani hiertää ahdistuspanta, ja aivoni huutavat hiljaista, sisäistä huutoa: ”ei juhannusta, perutaan se, ollaan vain hissuksiin kolmistaan, ei vieraita, ei hässäkkää, ei melua, ei sitä kaikkea” . Silti tiedän, että kun kaikki ovat tulleet, laseissa on kuplivaa, juhannuskoivut tuoksuvat ja laulamme yhdessä perinteisen juhannuksen aloitusveisuumme ” kun taas on aika auringon, mä uskon siinä taikaa on…” , niin siinä todellakin on taikaa, kaikki on hyvin ja onnellista ja niin kuin pitääkin, eikä ahditusta enää ole. On vain onni siitä että on juhannus ja että saamme sen viettää yhdessä.

 

Normaali

Hävikkimansikkakakku

Tein trendikästä hävikkiruokaa, sattumalta ja vahingossa kuin annellille tullut faxi. Kaupungissa sitä on tot siihen, että kaikkea on kaiken aikaa saatavilla. Toista se on täällä maaseudulla, täällä pitää ostaa silloin kun on. No enpä sitä muistanut, kun eräänä tiistaina mansikkakakku oli mansikoita vailla valmis. Ei ollut toripäivä, niinpä ei ollut mansikanmyyjääkään. Mutta sen verran olen oppinut paikallistaitoja, että aina kannattaa ottaa asia puheeksi, kyllä se siitä lutviutuu. Pullonpalautuksessa oli tuttu suntio, jonka takapihalla on mansikkamaa. Kysyin, olisiko satoa jo saatavilla, mutta ei ollut vielä. Salen kassalla otin puutteen puheeksi uudelleen. Kysyin tietäisivätkö, mistä saattaisin saada mansikat kakkuun. Myyjät pohtivat ääneen, kuinka olivat juuri hetki sitten heittäneet roskiin heillä myytävänä olleet mansikat, kun olivat jo menneet myyntikelvottomiksi.

Minulla oli aikaa enää vain vajaa tunti, kunnes päivänsankari saapuisi bussilla ja keinot alkoivat olla vähissä. Mansikat kakkuun pitäisi saada. No hävikkiruokahan on trendikästä. Pyysin kassaneidiltä, josko hän ystävällisesti voisi käydä katsomassa, olisiko ne mansikat kuitenkin välttäviä kakkuun. Tyttö poistui takahuoneeseen ja toi tullessaan kuusi ropposta mansikkaa. Olihan ne aika huonossa hapessa, myönnetään, mutta taitavan perkaustyöskentelyn tuloksena sain kun sainkin kakun valmiiksi ja ehdin vielä bussipysäkille päivänsankaria vastaankin.

Myyjätär ei voinut ottaa rahaa vastaan mansikoista, kun ne oli laitettu hävikkiin, mutta annoin rahaa henkilökunnan ”virkistysrahastoon”.

This is the very happy end.

Normaali

Grillikehari

Kesällä ruokamainonta on silkkaa-pelkkää grillausta. Mökkistailausohjelmissa pihat uudistetaan niin, että grillialttarin äärelle on kiva kokoontua 20 parhaan kaverin kanssa. Tulee tunne, että kaikki muut grillaavat hulppeissa kesäkeittiöissään kaiken aikaa. Vartaat tirisevät, makkarat kärisevät, puheensorina on tasaista, juoma kylmää, välillä naurunremakka raikaa, ilta tummuu, sirkat sirittävät.

Todellisuus on meillä: grilli savuttaa, lihat palaa päältä, kana jää raaksi, makkara maistuu sytytysnesteelle. Bad,bad me. Sad,sad me. Olen surkea grillaaja. En saa hiiliä syttymään ja jos saan, savuttaa, ketuttaa ja kaikki menee pieleen. Eikä edes mies ole pirkkoa parempi.

Tässäkin asiassa on hyvä syyttää omaa ankeaa lapsuuttaan ja sen välittämää surkeaa grillausperinteen taitoa. Ei ollut tapana grillata. Tai oli meillä terassilla pieni pöydällä pidettävä sähkögrilli. Siinä grillattiin lohimedaljonkeja koko 70-luku. Miten sitä nyt sitten ykskaks oppisi? Eipä paljon köksän tunneilla grillattu, mokkapaloja paisteltiin.

Joka kesä sinnikkäästi yritän. Vajassa on viisi pussia brikettejä. Olivat könttätarjouksessa Biltemassa viime kesänä, joten materiaalia harjoittelulle on.

Usein suuret ruokakeksinnöt syntyvät erehdyksestä. Taikina unohtuu kuumalle kivelle ja siitä syntyykin leipä, mehu unohtuu tonkkaan ja käy viiniksi, minä ”unohdin” grillin kahdeksi, kolmeksi tunniksi ja se teki sille hyvää! Olin yrittänyt ja lopettanut turhautuneena koko homman. Ainoa, mitä olin saanut aikaiseksi, oli savuntuoksuinen neuletakki ja hiukset ja sytytysnesteeltä maistuvat kanapihvit. Tästä turhauttavasta episodista oli kulunut jo melkein kolme tuntia. Olin ehtinyt käydä kaupassa, kaivaa kuoppaa tammentaimelle, roudata ihmisiä paikasta A paikkaan B ja palata mökille, kun sattumalta kävelin grillin ohi ja nostin kantta ja mitä siellä olikaan? Täydellinen hiillos, täydellinen lämpö! Pistin makkaran ritille, se onnistui!

Toisin sanoen homma menee niin, että jos haluan syödä grilliruokaa iltapäivällä kello yksi, on parasta tuikata tulet toosaan siinä viimeistään puoli yksitoista. Sitten vain kansi kiinni.

Mutta miksi ihmeessä missään ei tätä asiaa selitetä? Kun ostat Pertti-pihakeittiön, saat tarkat kokoamisohjeet. Kun ostat brikettipussin, kyljessä on monet ja seikkaperäiset varoitukset, mutta ei mitään siitä, miten briketit sytytetään, miten saa parhaan hiilloksen.  Grillauksen oletetaan olevan jotakin ihmiselle synnynnäistä ja ominaista hiljaista tietoa, joka meissä luonnostaan on. Vaan kun ei ole. Ainakaan minussa ei ole. Tai sitten olen täysi tampio; oikea, ainoa grillikehari.

Normaali

I love nature

Kyllä yksi iän mukanaan tuoma positiivinen asia on se, että osaa arvostaa ympäröivää luontoa ja sen ilmiötä.

Muistan, kun olin nuori ja istuin auton takapenkillä ja kuuntelin, kuinka isä ja äiti ihailivat kallioleikkauksia. Että miten osaakaan olla hienoa! Mitkä värit! Miten mahtava kallio! Hohhoijaa, lol, vaikka silloin ei lollia vielä oltu keksitty.

Nyt automatkoilla itsekin ihailen kallioleikkausia, silmiäni hivelee alkukesän vihreys, korviani kuumottaa linnun laulu, käen kukunta, hehkutan peltomaisemien kauneutta, metsän lumoa, meren voimaa, pysähdyn koskettamaan naavaa tai sammalta. Joskus olen jopa ottanut kukkakuvia. Se on selkeä ikääntymisen merkki! Muistan sitäkin ihmetelleeni, mitä järkeä ottaa kuva kukkivasta hortensiapuskasta? Nyt ymmärrän paremmin. Sen on tehnyt ikä. Luojan kiitos me vanhenemme! Olisi pahin kirous ikinä pysyä alati nuorena!

Normaali

Kaverikerjäläinen

Ajelin Espalla Havis Amandan kohdilla, kun tien ylitti juuri autoni edestä – ei suojatien kohdalta – tuttu mies. Kerjäläinen. Olen saman tyypin häätänyt työpaikan oven suusta monta kertaa. Montaa kertaa olen myös katsonut miehen siinä oloa sormieni lävitse, en ole raaskinut ajaa pois. Kerran talvipakkasella kutsuin jopa sisään lämmittelemään. Ja kerran peukutin samalle miehelle, kun hän oli tehnyt löytöjä työpaikan roskiksesta. Kaivanut sieltä esiin lasten repun, vanhan löytötavaran, jota kukaan ei ollut tullut noutamaan ja jonka sinne roskikseen olin hetki sitten itse heittänyt. Hyvä juttu että hyvä tavara sai uuden elämän. Ehkäpä miehen lapsenlapsi Romaniassa sai sen. Peukutuksen paikka.

Nyt mies siis luikahti vaarallisesti tien yli autoni edestä. Sadasosasekunnin ehdin miettiä, morjestanko? Tietenkin morjestan.  Seuraavassa sadasosasekunnissa ehdin myös moittia ja moralisoida itseäni sillä, että edes mietin, pitäisikö tervehtiä vai ei. Tervehdinhän kaikkia muitakin ihmisiä, joihin säännöllisesti törmään, vaikka he eivät sen läheisempiä tuttavuuksia olisikaan. Tervehdin naapureita, lähikauppiaita, postinkantajia, roskalaatikon tyhjentäjiä, taloyhtiön huoltomiestä, ratikkakuskia, taksikuskia. Kyllä kai ihmisyyden peruspalikka on tulla huomatuksi, ja ihmisyyden menetyksen merkki, jos ei edes nähdä, ei tulla huomatuksi.

Normaali