Suu kiinni

Viime aikoina huomio on ollut hampaissa.

Sen verran entistä hevostyttöä minussa on, että tiedän hevosen iän voitavan katsoa sen hampaista. Uskon että myös ihmisen iän voi katsoa hampaista. Ainakin minun hampaista voi.

Minun hampaani kertovat yksiselitteisesti että eletty on: poltettu tupakkaa, ei tosin enää 16 vuoteen paitsi kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla halusin demonstroida asiasta kiinnostuneelle lapselleni, miten tupakkaa poltetaan, sillä seurauksella että makasin sikiöasennossa ja pahoinvoivana, uikutin kuin kastroitu koira sängyn päällä ja vaadin saada happea. Lapsi ei takuulla sen nähtyään tule tupakkaan koskemaan. Ei tarvinnut yhtään filmata, se oksuolo oli ihan totta. Ehkä ne joltakin vieraalta unohtuneet nortit olivat jotenkin viallisia…

Toisella kerralla olin seurana tupakkatauolla ystävän kanssa, ja se tupakkatauolla olo huonossa säässä ilman että polttaa, tuntuu hirveän typerältä, joten ajattelin seuraksi  kokeilla. Paha olo tuli siitäkin, niin paha että tuli hiki ja oksuolo ja piti kotiin lähteä. Joten vierottunut tupakanpoltonpaheesta ainakin olen.

Mutta hampaistahan tässä piti puhua. Siitä että Satu Silvolla on älyttömän hienot hampaat. Tai sitten ne on älyttömän hienosti fotoshopattu. Katsoin nimittäin Silvon hampaita xylitol-pastilli mainoksessa ja ihmettelin niiden tasaisuutta. Onko ne jotenkin höylätty sellaiseksi tasareunaiseksi? Minäkin haluan tasareunaiset hampaat.

Selfie-sukupolvi osaa poseerata kuvissa niin kuin olisivat malleja jokainen. Itse olen polaroid-sukupolvea ja näytän kuvissa saksanseisojalta. Nuorena keksin sellaisen jipon, että näyttää hoikemmalta, kun avaa suunsa niin isolle kun ikinä pystyy. Siinä kasvot jotenkin pitenevät sillä seurauksella että hoikistuvat. Niinpä olen kaikissa alle 30v kuvissa suu sepposen selällään. Sitä kikkaa ei voi enää käyttää, hampaat ovat menneet vinksin vonksin heikun keikun. Kuvissa näyttää paremmalta suu kiinni. Vaikka sitten ei niin hoikalta näyttäisikään.

Paitsi Satu Silvo. Hän näyttää yhä edelleen oikein kauniilta (sekä hoikalta) kuvissa suu auki, vaikka on minua vanhempi.

Joten ei voi ihmisen ikää hampaista sanoa, ei ainakaan ihan täysin tarkalleen.

Normaali

Erikoinen syntymäpäivä

Täytin 49 vuotta. Tuntuu laskuvirheeltä.

Syntymäpäivää vietin tällä kertaa varsin erikoisella tavalla. Tai ehkä se tarkemmin ajateltuna oli oikeinkin ikäiselleni sopiva tapa. Tein nimittäin testamentin. Eikä siinä vielä kaikki; ennen testamentin tekoa menin aamumessuun Helsingin Vanhaan kirkkoon, missä sain syntini anteeksi – taas.

Joskushan sitä kumminkin kuollaan, joten kyllähän se kannattaa ottaa vaihtoehtoisena tulevaisuudenskenaariona huomioon. Pyydellä syntejä anteeksi ja tehdä testamentti. Mutta oli kieltämättä dramatiikan tuntua ja vaikea keksiä kevyttä small talk’a kun istuu syntymäpäivänä lakimiehen luona allekirjoittamassa paperia, jota tarvitaan sitten kun minua ei enää ole.

Testamentin tekoa ja syntymäpäiviäni menimme juhlistamaan Nesteen huoltamolle pahvimukikahvilla. Samalla pestiin auto. Autopesuun oli jonoa. Vitsailimme, että onkohan tämä joku teleportaali, kun perä jälkeen autopesuun menee auto ja kun ovet jälleen avautuvat, autoa ei enää ole. Suunnittelimme, että mitä jos menisimme kauhistuneina sanomaan asiasta huoltoaseman myyjälle, mitähän tuumisi, soittaisiko valkotakkiset? Halvat on huvit tämän ikäisellä.

Mieheltä ja pojalta sain lahjaksi posliiniaasin. Se oli oikein mieluisa lahja. Olen uhonnut, että jos voitan lotossa, ostan navetan ja sinne aasin. Aasi on hieno ja väärinymmärretty eläin, jota pidetään tyhmänä, vaikka se oikeasti on vain arka. Nyt sain sitten aasinkaipuuseeni posliinisen sellaisen.

Navettatakki minulla jo melkein on. Aloin kutoa villatakkia ja siitä tulee niin ruma että lopettaisin, jos en olisi jo niin pitkällä että enää ei viitsi purkaa. Siitä tulee siis navettatakki. Vaikka ei minulla navettaa ole, vielä.

Vuoden päästä sitten toisenlaisissa tunnelmissa. Pistän päälleni paljettimekon ja vietän päivää skumppatätinä, for sure!

 

 

Normaali

Bruno?

Tuijotan epäuskoisena itsekirjoittamaani kauppalistaa Kasarmintorin S-marketissa. Mikä v***un bruno? Kauppalistassa on vain tusinan verran tuotteita ja olen kirjoittanut sen ehkä tunti sitten. Silti päässäni ei kilise mikään kello, kun tuijotan brunoa. Mitä olen sillä tarkoittanut, käyn mielessäni läpi eri tuotekategorioita. Onko se joku muromerkki? Ei. Suodatinpussi tulee mieleen, mutta niitä meillä aivan varmasti on, sitä en ole voinut tarkoittaa. Ei se voi mikään karkki olla, koska syön vain Kouvolan lakritsia ja Hopea toffeeta, eikä niitä tarvitse kirjoittaa ostoslistaan. Niitä en kyllä unohda.

Sanotaan että onnettomuudessa, jos tajuaa kohta kuolevansa, oma elämä näkyy nopeana filminauhana mielessä. Minulla kävi mielessä Kasarmintorin S-marketissa kaikki lähisukulaisten dementiaoireet. Kun isävainaa ei osannut yhtäkkiä ajaa Jyvaskylästä kotiin tai äiti ei tiennyt, mikä jugurtti on. Siinä vaiheessa, kun äiti lakkasi tuulettamasta, tajusin että nyt on asiat huonosti. Tuulettaminen, olkoon sää mikä tahansa vähintäänkin pari kertaa päivässä, oli normipäivän toimenpide siinä missä hampaiden pesu tai iltapäiväkahvit. Nytkö se minulla alkoi? Kohta en varmaan osaa kotiin S-marketista.

Kassajonossa muisti teki paluun. Klementiinimerkki. Parhaissa klementiineissä on pieni Bruno-tarra. Helpotus ja huokaus. Löydän kotiin. Tiedän, mikä on jugurtti. Tuuletan. Tuuletan sille että muistan.

 

Normaali

Keski-ikäinen nainen, sinä olet…

Jenni Pääskysaari on kirjoittanut suositun kirjan Tyttö, sinä olet…Lehdestä luin että tekeillä on jatkoa; Poika, sinä olet...-kirja. Kyllä pitäisi Jennin kirjoittaa vielä kolmaskin kirja; Keski-ikäinen nainen, sinä olet...

Naisen elämässä on kolme metamorfoosia: murrosikä, äidiksi syntyminen ja vaihdevuodet. Voi niitä olla muitakin, mutta nämä on itselle eteen tullut. Kahdesta ensimmäisestä on saatavilla yllin kyllin tietoa. Kouluterveydenhuolto ja bilsankirja pitävät yhdessä vanhempien kanssa huolen siitä että murrosikää lähestyvä tyttö tietää varsin hyvin, mitä tuleman pitää ja message on kaikilla yhteinen: do not worry, se on ihan normaalia. Sama koskee äitiyttä, infoa tulee tuutin täydeltä ja loput vauva.fi sivuilta.

Mutta annas olla, kun neljäkymmentä on takana ja viisikymmentä edessä. Ei pihaustakaan. Nähtävästi kyseessä on yhteiskuntamme viimeinen tabu, nolo ja häpeällinen asia, vanheneminen. Vaikka faktisesti se – vanheneminen -alkaa jo syntymästä. Alusta alkaen vanhenemme. Nuorempana, kun katsoi peiliin ja havaitsi ettei näytä ihan samalta kuin viisi vuotta sitten, ajatteli, että se on jotakin tyylinmuutosta. On vaihtunut hiustyyli ja muoti. Jossakin kohtaa tajuaa, ettei se sitä ole, se on vanhenemista.

Metamorfoosi keski-iässä on yhtä suuri kuin murrosiässä. Ei, se on suurempi. Rypyistä ja hiusten harmaantumisesta vielä puhutaankin, mutta sehän on vielä ihan pala kakkua. Pohkeet paksuuntuvat, takapuoli litistyy, keskivartalo paksuuntuu, niska-hartiaseudun asento muuttuu, niskaan kasvaa ”länget”, kehon kokonaisvaikutelma on pötkelö, notkeus katoaa, kangistuu, lihasmassa pienenee, leuan alus ja kaula roikkuvat, huulet kaventuvat, tämäkin vielä! Tissit kasvat +roikkuvat. Isovarpaisiin kasvaa karvaa. Termostaatti menee rikki, on joko liian kuuma tai kylmä, ei nukuta yöllä, väsyttää päivällä, vituttaa, harmittaa, huolestuttaa, pelottaa. Joitakin havaintoja mainitakseni.

Kun ei tiedä, minkä näköisenä huomisaamuun herää ja missä tunnelmissa, kaipaisi yöpöydälle kirjaa, jonka message olisi: do not worry, se on ihan normaalia. 

Jenni, pliis, auta meitä!

 

Normaali