Keski-ikäisten ja vanhojen naisten vaiva

Jos ikinä koskaan päättäisin mennä kauneusleikkaukseen, leikkauttaisin itselleni uudet sormet. Sellaiset pitkät ja sirot pianistin sormet, joissa sormukset näyttäisivät hyviltä.

Minulla on äärimmäisen rumat sormet. Lyhet tapit, pikkurillikin on olematon ja hyödytön uloke kämmenen reunalla. Olen ihmisenä sama kuin lehmien kyyttö, maatiaisrotu. Käteni soveltuvat lähinnä perunannostoon ja pyykinpesuun pyykkilaudalla padassa hyisen järven rannalla.

Paitsi ettei sovellu – ihoni on atooppinen ja käsien iho on ohentunut pitkäaikaisesta kortisonivoiteiden käytöstä, joten iho ei kestä mitään. Krooninen ihottuma lisää käsieni rumuutta.

Sanomattakin on selvää että näissä sormissa ei ole ikinä ollut pitkiä kynsiä. Kauhistuttaa aina kun naistenlehdessä lukee että kädet ovat käyntikortti. Näillä käyntikorteilla ei pitkälle pötkitä.

Tasan vuosi sitten aloitin määrätietoisen projektin. Päätin että kerran elämässä minullakin täytyy olla pitkät kynnet. Tavoitteeksi asetin toukokuun lopun. Sukulaistytöllä olisi silloin ylioppilasjuhlat ja päätin että Pepin juhlissa minulla olisi pitkät, lakatut kynnet. Mies lähti työmatkalle. Pyysin tuomaan tax freestä burgundinpunaista lakkaa.

Ostin erilaisia hoitoaineita kynsille: oli öljyä kynsinauhoille, sitä piti hieroa sormiin iltaisin, oli suojaavaa ja hoitavaa pohjalakkaa.  Hoidin kynsiä tunnollisesti, mutta tilanne meni jostain syystä aina vain huonompaan suuntaan. Kynnet haperoituivat ja liuskottuivat sitä mukaan kun kasvoivat.

Otin yhteyttä lääkäriini eli terveyskirjasto.fi. Siellä aiheesta sanottiin varsin suorasukaiseen ja yksiselitteiseen tapaan: ”Kynnen kärkiosan kerroksittainen hilseily on keski-ikäisten ja vanhojen naisten vaiva”.

Sillä lailla. Jossain laulussa laituri haaveeksi jää, minulla jäivät kynnet. Ei voi ihminen kaikkea haluamaansa saada. Kyyttö mikä kyyttö, ei siitä ayrshiren lehmää saa.

 

 

ps. Ehdotan sinne terveyskirjasto.fi omaa osastoa otsikolla ”Keski-ikäisten ja vanhojen naisten vaivat”. Sinne voisi luetteloida kaikki probleemat, joita on ja tulee. Säästyisi monelta huolelta ja lääkärillä käynniltä.

ps2. Jäi sitten ymmärrettävästi se YSL:n burgundinpunainen lakka käyttämättä. Annoin kummipojan tyttöystävälle, kun tulivat näyttäytymään. Voi kyllä olla, että väri on vanhan naisen väri, mutta ehkä sillä nuorempikin voi ainakin varpaankyntensä talvella lakata, jos ei muuta.

 

 

 

 

Normaali

Epäluottava sukupolvi

Poika löysi Instagramista uuden ystävän. Tyyppi tykkäsi samoista asioista, yllätävänkin samoista asioista. Keskellä yötä hälytyskellot heräsivät. Eihän se voi olla totta. Hiippailin hakemaan pojan kännykän ja katsoin, mitä kaverukset olivat viestitelleet. Ilmiselvä feikkiprofiili! Joku aikuinen pervo yrittää ystävystyä ja utelee, tykkääkö tytöistä vai pojista. Loppuyönä en nukkunut. Aamulla laitoimme nettipoliisille ilmoituksen.

Oma lapsuus tuntuu lintukodolta. Vauvat jätettiin rattaisiin nukkumaan kaupan oven ulkopuolelle, autojen ovia ei lukittu, edes kodin ovea ei lukittu yöksi. Ihmisiin luotettiin. Nykyisin on toisin, lapsiin on pakko istuttaa epäilyksen siemen. Älä luota, epäile ensin, kaikki eivät tarkoita hyvää. Suurin osa on kilttejä, mutta joukossa on pahoja ja he voivat olla ovelia ja vaikuttaa kilteiltä.

Tuntuu pahalta kasvattaa lasta maailmaan, missä toiseen ihmiseen ei voi luottaa. Minkälainen yhteiskunta on 10-20 vuoden kuluttua, kun nämä epäluottamukseen kasvaneet ovat aikuisia, jotka eivät luota toisiinsa, eivät yhteiskuntaan, eivät poliisiin, terveysviranomaisiin, työkavereihinsa, naapureihinsa, ystäviinsä, luottavatko edes perheisiinsä?

Feikkiprofiilin takaa paljastui ilkeämielinen luokkakaveri. Onneksi, pahempi vaihtoehto olisi ollut se pedofiili. Poliisi-ilmoitus peruuttiin, asia selvitettiin koulussa, anteeksi pyydettiin ja saatiin. Silti, luottamusta on nakerrettu. Sitä nakerretaan pala palata, eikä se palaudu.

 

Normaali

Lempijuoma

Pari vuotta sitten visiteerasin keskisuomalaisella paikkakunnalla, missä olen kasvanut ja elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni. Yövyin paikallisessa Rantasipi-hotellissa, mikä aikoinaan oli myös paikkakunnan ykkösmenomesta. Sen yökerhossa on erinäinen sumuinen perjantai-ilta vierähtänyt, siitä pitäen kun täytin 18.

Olipa mukava verestellä vanhoja muistoja. Tosin yökerho oli turvallisuussyistä suljettu. Se sijaitsi talon kellarikerroksessa, eikä sieltä ollut minkäänlaista varauloskäytävää. Mutta se ei 80-luvulla haitannut! Silloin ei myöskään käytetty turvavöitä, ei ollut lapsilla edes turvaistuimia, siellä keikkuivat takapenkillä miten taisivat, jyrkemissä mutkissa rojahtivat jalkatilaan. Elämä oli sillä tavoin vaarallisempaa silloin, mutta turvallisenpaa muuten. Oli vielä itä ja länsi, ei ollut pakolaisia, eikä ihmiskunta tuhoutumassa omaan paskaansa. Sillä tavoin oli lystinpää kuin nyt.

Yläkerran tanssiravintolassa oli nyt bingo. Jotain pysyvää sentään oli: yläkerran baarissa oli tismalleen sama baarimikko, Stigu, kuin edellisellä käynnillä 30-vuotta sitten. Ei ollut edes erityisemmin muuttunut. Tervehdin ja sanoin, että sinä olet tehnyt minulle monta Ruskeaa lehmää. Se oli lempidrinkkini muinoin. Baarimikko muisti minut oitis, tosin sitä hän ei enää muistanut, miten lempidrinkkini tehdään. Sanoin ettei väliä, olen siitä vähän kasvanut ulos. Mutta jos ketä nyt kiinnostaa tuo juoma tehdä, niin pitkään lasiin jäitä, loraus Kahlua ja reilusti maitoa. Maistuu ihan kaakaolta. Resepti löytyy myös Kahluan kyljestä, Brown cow.

Tämänhetkinen lempijuomani on Alpron Mantelikookosjuoma. Käsittämättömän hyvää ja vielä vähäkalorista. Miten ihmeessä siinä voi olla vähemmän kaloreita kuin rasvattomassa maidossa! Epäilen vahvasti että tässä on kyseessä samanlainen päästöhuijaus kuin Volkswagenilla Saksassa. Juon nyt tätä linnunmaitoa huolettomana kaloreista välittämättä, paisun niin että myös muut kun urheiluvaatteet pitää ostaa XXL-kaupasta ja sitten Alpro tulee kaapista häpeissään ja tunnustaa vääreistelleensä kaloritaulukkoa. Sanokaa sanoneen.

Stigulle kävi huonosti. Ei mennyt kuin puolisen vuotta jälleennäkemisestämme kun kuulin hänen kuolleen. Nyt siellä Rantasipissä ei sitten ole enää sitä viimeistäkään asiaa niin kuin ennen. Onneksi ehdin käydä. Niinhän ne karjalaisetkin käy muinaisilla kotikonnuillaan katsomassa, kun talon paikalla kasvaa metsää. Joskus on palattava sinne mistä on tullut ja todettava tosiasiat. Entiset pulkkamäet eivät ole ihan niin jyrkkiä ja pitkiä kuin mitä muistaa. Mutta silti ne olivat ne hauskimmat ja parhaimmat pulkkamäet ever!

 

Normaali

Ikäsherpa

Ihmisellä on hyvä olla noin 4-5 vuotta vanhempi ystävä, joka kertoo, mitä tuleman pitää. Minulla on tällainen ikäsherpa, joka hellästi mutta päättäväisesti ohjaa läpi ikäkriisien. Ikäsherpan kertoessa tulossa olevista ”oireista” pyörittelen silmiäni ja ajattelen mielessäni, no way, tuo ei minulle tule, huomatakseni hetken päästä että niinpä vain tuli. Viimeksi ikäsherpa kertoi limakalvojen kuivumisesta. Hän oli keksinyt purskutella iltaisin kookosöljyllä suutaan, jotta se ei yön aikana kuivuisi autiomaaksi. Sitä paitsi kookosöljy valkaisee hampaita.

Ikäsherpa pitäisi tulla mukana äitiyspakkauksessa. Äitiys tuo mukanaan monia hämmentäviä tilanteita, joissa ensikertalaisena on hoomoilasena. Aina ei tiedä, mistä on kysymys ja ihan pihalta löytää itsensä useamman kertaa. Äitiyssherpa voisi myös lohduttaa uutta äitiä sillä, että koliikki, uhmaikä, hampaiden puhkeaminen, huonosti nukutut yöt, kauppakiukkukohtaukset, haalarien pukemisvaikeudet, hampaiden pesuvaikeudet, yökastelut, imetysvaikeudet, toisten vanhempien oudot ja hämmentävät kasvatusperiaatteet, you-name-it, se kaikki on ohimenevää. Ihan kohta lapsi on armeijassa, sinua päätä pidempi, ja soittaa varmistaakseen, että sinulla on kaikki hyvin.

Näin jo äitiyden alkuvaiheessa syntynyt luottamus omaan henkilökohtaiseen sherpaan muuttaisi luonnettaan ja sherpasta tulisi luontevasti keski-iänkriisisherpa/vaihdevuosisherpa. Joissakin tapauksessa avioerosherpasta olisi hyötyä. Puhumattakaan uusperheäitiyssherpasta, sellaiselle olisi varmasti tarvetta uusperhekuviota pyörittäville. Eikä mummouskaan pelkkää päivänpaistetta liene, kyllä siihenkin sherpa olisi paikallaan.  Entäpä sitten omaishoitajasherpa?

Eiköhän se nyt tullut todistetuksi, että sherpat äitiyspakkaukseen!

 

Normaali

Fifty shades of grey

Sadussa Prinsessa Ruususesta esiintyy haltijakolmikko, joista yksi on pukeutunut punaiseen, toinen siniseen ja kolmas vihreään asuun. Pukeutumistyylistä päätellen ilmeisen keski-ikäisiä naisia koko kolmikko. Samaistun heihin vahvasti. Minä olen harmaa haltija.

Jostain syystä jumitun asioihin, mihin milloinkin ja viime kesänä alkoi harmaa kauteni ihan vahingossa, kun ostin liian ison maalipurkin. Tarkoitus oli maalata vain vanha sivustavedettävä sohva. Maalia jäi ja sudin sitä sitten pitkin kesää kaikkialle. Uuden värin saivat mm. ankkuri, tuoli, sähkökaappi ja saviruukut. Seuraavaksi harmaa siirtyi vaatteisiin. Aloin ostamaan pelkästään harmaita vaatteita. Nyt minua ei erota varpusesta kuin koko.

Kaupassa silmäni zoomavat kaikkea harmaata. Ihan sama mitä. Viimeksi ostin harmaan paljettitopin. Kaiken lisäksi liian pienen. Oli pakko ostaa harmaa neule peittämään topin pienuutta.

Ostajana olen hamstraaja. Jos löydän mieleisen tuotteen, hamstraan sitä kuin Muumimamma hilloja kellariin peläten, että kyseinen tuote loppuu maailmasta, enkä voi käyttää loppuelämääni juuri sitä samaa. Toissa kesänä hamstrasin Arelan hihattomia a-linjaisia puuvillamekkoja, joissa on taskut kyljissä. Mukava ja helppo vaate, käy tarvittaessa myös yöpuvusta. Tilasin niitä verkkokaupasta eri väreissä, ja kun kesän loputtua alkoivat alennusmyynnit ostin lisää, etteivät vain ikinä vaatekaapistani lopu.

Tämän syksyn hamstrauskohde ovat olleet rintaliivit. Patrician alennusmyynnistä löysin -50% rekistä täydellisesti istuvat rintaliivit. Ja sellaisethan ovat maailman seitsemäs ihme. Eivät purista mistään, eikä rinta pompsahda pois kupista taloyhtiön jäteastian kantta nostaessa.

Name dopping: Olen etäistä sukua povipommi Pamela Andersonille, joka kylläkin on tuunauttanut rintojaan. Minä olen isorintainen luonnostaan, eivätkä mitkä tahansa pitsipaikat minulle rintaliiveistä käy.

Siispä ostin kokeeksi yhdet, totesin hyviksi ja menin hamstraamaan lisää. Nyt on kahdet beiget, yhdet mustat ja yhdet valkoiset. Onneksi loppuivat kaupasta, olisin saattanut ohikulkiessani ostaa vielä lisää, kun myyjä vielä mainitsi, että kyseessä on malli, jonka tuotanto lopetetaan. Eli ne sitten oikeasti loppuvat maailmasta, mutta eivät minun kaapistani – ainakaan vähään aikaan.

Jostakin luin siitä, että yksi syy Ruotsin hyvään taloustilanteeseen on se, että ruotsalaiset ostavat ruotsalaista, toisin kuin suomalaiset, jotka myös ostavat ruotsalaista. Olen päättänyt omissa ostovalinnoissani toimia toisin, suosia suomalaisia tuotteita. Eihän ne enää toki täällä ole tehty, mutta ei ruotsalaisiakaan tuotteita Ruotsissa tehdä. Siitä huolimatta tuotteiden suunnittelu, markkinointi ja myynti työllistää Suomessa ja tuo työtä Suomeen. Kaiken lisäksi ovat usein oikeasti hyviä ja vaatteet suomalaiseen kroppaan sopivia. Kerran menin Cannesissa vaatekauppaan. Myyjä torppasi minut jo ovella ja sanoi ettei heillä ole mitään minun kokoiselleni. Olen kokoa 40, mutta ranskalaisittain liian iso perhoseksi.

Sitä paitsi kun ostaa suomalaisia merkkejä Arelaa, Nansoa, Marimekkoa, Balmuiria, Andiataa, Patriciaa ja halpamerkeistä Lindexiä (Stockmann omistanut Lindexin vuodesta 2007) ostaminen ei tunnu yhtään tuhlaukselta, eikä aiheuta ostomorkkista, päin vastoin, tulee tunne että tässä ollaan tärkeällä asialla, auttamassa, yhteen hiileen puhaltamassa, pelastamassa Suomea taloustuholta. Ihan melkein sama tunne kuin rahaa Lastensairaalalle lahjoittaessa!

 

Normaali

Vähemmän on enemmän

Tässä kohtaa elämää on tullut siihen tulokseen (Haluan tarkentaa, että voihan se olla että vielä joskus olen jotakin muuta mieltä, mutta nyt tätä. Kuten vanha sanonta sanoo, ”Mieleni on muuttunut monta kertaa, mutta ei se tosiasia, että olen aina oikeassa”). Niin siis olen tullut siihen tulokseen, että monessa asiassa vähemmän on enemmän. Esimerkiksi urheilussa. Ei tarvitse juosta maratonia, ei edes kymmentä kilometriä, pieni pyrähdys riittää hyvinvointiin. Ei tarvitse syödä koko levyä suklaata, muutama pala riittää. Okei, tunnustan, riittäisi. Ei tarvitse juoda koko pulloa punaviiniä, pari lasia riittää, riittäisi. Vähän pienempikin mekko/käsilaukku/takkivalikoima riittäisi. Lomamatkaankin riittää muutama päivä. Päivän aikana ei kannata juoda kahvia pannutolkulla, vähempi riittää siinäkin. Ainoa asia, missä vähempi ei todellakaan riitä, on uni. Ja lepo ylipäätään. Siinä enemmän on nykyään juuri sopivasti.

Normaali

Enkeli tuli vastaan ladulla

Meille on tullut vuosia Kunto+ lehti, vaikka emme ole sitä missään vaiheessa tilanneet. On sitä sitten tullut lueskeltua.  Epäilen, että lehti on Alexander Stubbin lempilukemistoa ja että hän on saanut siitä merkittäviä vaikutteita. Lehti on täynnä numeraalisia juttuja kuten: 4 asustetta, jotka kannattaa ottaa käyttöön, 3 hygieniavinkkiä kuntosalille tai 7 vinkkiä käsien ja jalkojen lämmittämiseen.

Viime numeron lisäosassa ”Lisää energiaa – 11 ohjetta, joista saat lisävirtaa”, kehoitettiin ajattelemaan kiitollisesti. ”Kiitollisuus on eräs rakentavimmista ajatuksista. Myönteisiin ajatuksiin keskittyminen levittää lämpöä ja energiaa koko kehoon.”

Minäkin olen tätä tietoista kiitollisuutta harjoittanut ja se kyllä parantaa elämänlaatua, kokeiltu on. Eniten mielihyväendorfiineja kokemukseni mukaan irtoaa kaikkein pienimmistä ja arkisimmista aiheista. Mutta asiaa pitää opetella, vähän samalla tavalla kuin lapselle opetetaan tunteiden tunnistamista, itseään voi opettaa tunnistamaan kiitollisuudenaiheita omassa elämässä.

Yksi asia, mistä olen kiitollinen on auringon pilkahdus keskellä kaamosta tai talvipakkasia. Jos silloin satun olemaan ulkona, pysähdyn, nostan kasvot kohti aurinkoa ja nautin auringon valosta, imen siitä energiaa ja olen kiitollinen.

Sunnuntaiaamuna lähdin murtsikoimaan lähipuistoon.  Kolmannella kierroksella aurinko tuli esiin pilvien takaa. Pysähdyin tapani mukaan hetkeksi nauttimaan auringosta ja olemaan kiitollinen. Jatkoin matkaa ja törmäsin enkeliin. Täydellinen metrinmittainen lumienkeli köllötteli ladun vieressä. Edellisillä kierroksella se ei siinä vielä ollut. Takaa hiihti minua nopeampi, väistin ladun viereen. Hiihtäjä jatkoi hiihtoaan ja sanoi mennessään : ”Kiitos paljon, kiitos paljon!”

Pyhän Henrikin kirkon kellot soivat messun päättymisen merkiksi.

 

Normaali