Teitittelystä

Sitä ihminen ei unohda, kun ensi kertaa teititellään. Minulle se tapahtui joskus päälle kolmikymppisenä kampaajalla. Luulin kuulleeni väärin, siksi en korjannut puhuttelutapaa ja poikaparka joutui sitten teitittelemään koko hoidon ajan ja minä olin aivan yhtä vaivautunut. Sinne kampaajalle en enää palannut.

Enää teitittelyn kohteeksi joutuminen ei ole yhtä traumaattinen kokemus. Siitä on jopa oppinut nauttimaan. Sehän on arvostuksen ja kunnioituksen osoitus! Antaa palaa, teititelkää vain!

Muitakin rouvamaisia piirteitä olen itsessäni havainnut. Kävin Stockalla ostamassa keittiön ikkunoille tuijat. Ei meinannut millään löytyä kahta samankorkuista. Rouvamaisesti seisoin tumput suorina ja osoittelin tuijia ja myyjätyttöparka niitä sitten käskystäni esille nosteli. Täysin uusi piirre minussa! Aikaisemmin olisin kyllä itse niitä siirrellyt ja nostellut, mutta nyt tuntui hyvltä olla vaativan rouva-asiakkaan roolissa. En muista teititeltiinkö minua? Kyllä varmaankin, Stockalla sentään. Taidankin jo olla niin sinut teitittelyn kanssa että en sitä edes huomaa!

Vielä ei sentään ole nuoriso istumapaikkaa ratikassa tarjonnut. Sitä odotellessa.

Normaali

Mielensäpahoittaja keikalla

Jatkoa aikaisempaan postaukseen aiheesta lisää keski-ikäkeikkoja:

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun eturivin penkkipaikan olin itselleni Ricky Tick Big Bandin keikalle ostanut. Näkyvyys lavalle oli erinomainen, olo auvoinen. Oli väliaika, oli hyvä meno ja meininki. Sitten menivät mokomat keikan loppupuolella sanomaan että tulkaa vain tänne lavan eteen tanssimaan! Siihen ne sitten tulivat pyllyjään kieputtamaan ja itseään tyrkyttämään. Ja minä jouluin niitä isoja pyllyjä katselemaan sen sijaan että olisin bändin nähnyt.

Kyllä pitäisi sellasten, jotka tanssia tahtovat, ostaa lippu jonnekin muualle kuin konserttisaliin. Sinne kun ne tuolit on juuri istumista varten laitettu. Menisivät klubikeikalle mokomat tanssi-intoiset ja antaisivat meidän toisten nauttia musiikista istuvassa asennossa.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Normaali

Kaamosmasennus vs. kevätmasennus

En ole kaamosmasennusihminen, olen enemmänkin kevätmasennusihminen. Pidän näistä mörkökuukausista, jotka sallivat epäaktiivisen elämän. Ei tarvitse mennä töhöttää. Ei näy pölyt pinnoilla, kun on hämärää. Suklaa maistuu. Mukava lukea sohvalla villasukat jalassa kirjaa tai katsoa televisiota. Paitsi että en enää käytä villasukkia, kun nykyisin ei ole koskaan kylmä. Enkä lue kirjaa, koska nukahdan heti jos luen. Enkä katso televisiota, paitsi kun tulee Viimeinen tango Halifaxissa. Mutta kumminkin sohvalla ja suklaa.

Masentava kevätaurinko sitten paljastaa mitä kaikkea ”kehitystä” (lue taantumaa) talven aikana on tapahtunut: iho veltostunut, pintaverisuonet räjähdelleet, maksaläikät levinneet, makkarat pullistuneet, hiuksissa on taas enemmän harmaata (se ei haittaa) ja iho on kuin lipeäkala; ikkunat likaiset, kissa repinyt huonekalut ja parketin vahat kuluneet. Mutta onneksi tähän kevätpäivän realismiin on aikaa. Nyt voin olla väistämättömästä itseni ja ympäristöni rapautumisesta onnellisen tietämätön (lue välinpitämätön).

Olin kerran visiitillä erään Grand Old Ladyn lukaalissa. Kiinnitin huomiota että tämä yli setsemänkymppinen kauneusalan entinen vaikuttajanainen oli vahvasti meikattu ja sen lisäksi hänen huoneistossaan oli paksut, peittävät verhot, vaikka ulkona oli kaunis kevätsää. Ehkäpä minäkin kokeilen tuota kikkaa ensi keväänä! Ikkunoita ei tarvitse pestä ja hämärässä valaistuksessa ja vahvassa meikissä voin huijata -jos en muita- niin ainakin itseäni.

Eihän tässä enää ole montaa viikkoa kun päivä alkaa jälleen pidetä. Aika menee niin hurjaa vauhtia. Vähän väliä vaihdetaan renkaita autoon ja väännetään kelloja tunnin eteen ja taakse. Alan ymmärtää heitä, jotka eivät enää vaivaudu ottamaan kausikoristeita ollenkaan pois, kohtahan se taas on joulu/pääsiäinen/vappu/juhannus. Olkoon.

Normaali

Keski-ikäkeikkoja lisää

Tykkään käydä keikoilla. Musiikin suhteen en ole vaativa. Ainoastaan Antti Tuisku ei käy.

Mutta olosuhteiden suhteen olen sitten sitäkin vaativampi.

Ensinnäkin keikan pitää alkaa aikaisin, mieluiten alkuillasta ja istumapaikka täytyy olla – mielluiten etupenkistä- ja väliaika pitää olla ja väliajalla skumppaa tarjolla. Enkä tykkää stadionkonserteista, niissä on liikaa porukkaa, rupeaa ahdistamaan.

Ainoa harmi on, että tällä minulle sopivalla formaatilla keikkoja on vain vähän tarjolla. Kunpa artistit ja viihdemusiikin puuhaihmiset ymmärtäisivät, mitkä markkinat voisivatkaan olla alkuillan keski-ikäkeikoille!

Viime viikolla olin Ismo Alangon keikalla Kulttuuritalolla. Oli hyvä keikka: alkoi iltaseitsemältä ja Kymmenen Uutisten aikaan olin jo kotona, väliaikatarjoilua oli ja eturivin paikat. Musiikkikin toimi!

Suureen ääneen ihmettelin kun paikalla oli niin paljon järjestysmiehiä, olihan kuulijakunta keski-iältään lähempänä viittäkymmentä, joten ei perinteistä reuhujengiä. Seuraavana yönä Pariisissa Bataclan-klubin keikka päättyi järkyttävällä tavalla: 89 ihmistä kuoli Isis-terroristien hyökättyä klubille.

Ensi viikonlopuksi on liput Ricky Tick Big Bandin keikalla Sellosaliin, etupenkkiin. En motkota enää ylimitoitetusta järjestysmiespataljoonasta, jos sellaisen näen. Maailma on vaarallinen paikka.

Normaali

Suomalaisen naisen heikkous on vahvuus

Ystävä erosi. Hän kuvaili ex-puolisonsa uutta naisystävää. ”Se on sellainen nainen, että kun jotain kamalaa tapahtuu niin kaikki miehet ryntäävät pelastamaan sitä. Kukaan ei koskaan tule pelastamaan minua, kaikki ajattelee että kyllä Taru (nimi muutettu) pärjää!”

Ymmärsin heti, mistä on kysymys ja miltä ystävästäni tuntui. Tunnistan itsessäni tuon saman pärjäämisvamman. Ei minuakaan kukaan tule pelastamaan pulasta. En ole heikko ja avuton nainen. Mutta haluaisin kyllä olla. En vain tiedä, miten sellaiseksi tullaan. Peli taitaa olla menetetty. Hankala tässä vaiheessa (48v./ 21v.naimisissa) luoda mielikuvaa itsestä avuttomana naisena. Lopulta löydän kuitenkin itseni metsästä moottorisahan kanssa puita kaatamasta. Jälkikäteen ihmettelen, miten taas ryhdyin moiseen miehiseen puuhaan ja vannon, että heti kun saavun näköetäisyydelle sivistystä ja kenkäkauppaa, menen ostamaan korkokengät ja käytän tästedes vain niitä. Jos kengät erehdyn ostamaan, tajuan, että eihän niissä voi kävellä sillä tavalla kun minä kävelen. Korkokengillä pitää sipsuttaa, minä haluan edetä nopeasti. Voisiko sitä sitten olla naisellinen matalissa kengissä? Ei oikein, ei aidosti. Korkokengät luovat juuri sitä oikeanlaista heikkouden illuusiota, nainen horjuu niin kuin olisi skumppapäissään ja tarvitsee miehen vahvaa käsivartta tuekseen.

Ehkä meissä suomalaisissa naisissa on geeniperimässä Niskavuoren Hetaa. Ehkä se on se naisen malli, jonka olemme kotoa saaneet ja levitämme edelleen uusille sukupolville.

En tiedä miesten sielunelämästä, mutta uskoakseni hekin haluavat olla toisenlaisia kuin ovat ja toteuttaa itsessään miehekästä sankarin ja pelastajan roolia. Onneksi peli ei ole täysin menetetty. Minussa on yksi perinaisellinen piirre, jonka avulla pystyn esittämään – enkä vain esittämään, vaan aidosti olemaan – heikko ja avuton ja pelastajan tarpeessa oleva nainen. Pelkään kuollakseni hiiriä. Tarvitsen miehen suojelemaan minua hiiriltä.

Hiiret ovat pitkän parisuhteemme salaisuus.

Normaali

Me ollaan erityisherkkiä kaikki, kun oikein silmiin katsotaan.

Uusi trendikäs vaiva on erityisherkkyys. Moni julkkis on tunnustautunut erityisherkäksi. Mikäpäs siinä, on aina hyvä, kun oppii tuntemaan itsensä ja omat voimavaransa, mutta jotenkin kaikenlaisten piirteiden ja ominaisuuksien luokittelu on myös ärsyttävää ja sairaannuttavaa. Ikään kuin ihmisen pitäisi olla piirteetön ja neutraali. Kaikki ominaisuudet, vai pitäisikö sanoa omituisuudet, jotka tekevät meistä meitä, ainutlaatuisia yksilöitä, tulkitaan virheiksi, joista meidät tulisi parantaa. Täydellinen ihminen olisi vailla näitä heikkouksia ja personoivia piirteitä.

Kyllä minäkin tunnistan itsessäni erityisherkkiä piirteitä. En pidä kovista äänistä, enkä ihmispaljoudesta. Messuille en lähde, siellä on liikaa ihmisiä. Ja Stockmannille en lähde, kun on Hullut päivät. Sosiaaliset tilanteet stressaavat, vaikka en olekaan ujo. Olen tunnollinen, mikä myös on tyypillinen piirre ertyisherkälle. Mutta silti ajattelen mieluummin että olen vain sellainen ihminen. Monet ovat. Toiset ovat toisenlaisia. Ei siihen diagnoosia tarvita. Tarvitaan vain itsensä hyväksyntää. Olen suvakki itseni ja toivottavasti myös muiden suhteen. Suvaitsen itseni epätäydellisenä. Ja sinut myös!

Normaali

Tunnelukot auki

Luulisi, että mitä enemmän ikää kertyy sitä kovapintaisemmaksi ihminen tulisi. Elämän kovettamana mikään ei enää tuntuisi miltään, mutta kyllä tässä taitaa toisinpäin käydä.

Huomaan herkistyväni helpommin ja silmäkulmaan nousee tippa. Tosin herkistyn ”väärille” asioille, elokuville ja sellaiselle koskettavalle humpuukille, tosielämän kauheudet eivät (vielä) itketä, pelkästään suututtavat ja surettavat.

Ikinä en ole itkenyt niin paljon kun katsoessani King Kong -elokuvan loppukohtausta. Kaikkien saalistama, yksinäinen ja pelottava elukka yrittää paeta vainoajiaan. Minun kävi sitä jättiläisapinaa niin sääliksi!

Viimeksi tippa herahti katsoessani The Queen – elokuvaa, joka kertoo Englannin kuningatar Elisabethin kylmäkiskoiselta vaikuttavasta toiminnasta prinsessa Dianan kuoleman jälkeisinä viikkoina. Elokuvassa oli autenttisia välähdyksiä tuolta ajalta, kukkamerestä Buckinghamin palatsin edestä, surevia ihmisiä. Mutta mikä ihme minua niissä vanhoissa filminpätkissä itketti? En tiedä, en pysty sanomaan. Tarkemmin ajateltuna King Kongin ja prinsessa Dianan kohtaloissa on yhdistäviä piirteitä. Dianakin oli pakomatkalla kuollessaan, hän pakeni paparazzeja. Ulkoisesti olivat kaukana toisiaan, toinen rumuuden perikuva, toinen kauneuden. Mutta yksinäisiä molemmat.

Muistan kun prinsessa Diana kuoli vuonna 1997. Oli hieno sää, maalasimme mökille rakennettua saunaa ja kuulimme uutisen radiosta. Viime kesänä, 18 vuotta tapahtuneesta, maalasimme saunan uudelleen. Kukaan ei tällä kertaa kuollut, tosin radiokaan ei ollut päällä. Sitäkö itkin, ajan kulumista? Aika kuluu, ulkopinta rapistuu niin minusta kuin saunasta. Parinkymmenen vuoden välein maalaan saunaa uudelleen ja uudelleen. Siitä tulee joka kerta kuin uusi, itseäni en voi uudistaa.

Ensimmäistä kertaa saunaa maalatessa olin nuori vaimo, nyt keski-ikäinen kääkkä ja jos vielä parinkymmenen vuoden päästä saunan maalaan, olen silloin 68-vuotias, toivottavasti mummo. Neljättä kertaa en kyllä maalaa. Olen 88v. Silloin kuuntelen vain radiota. Kuka mahtaa silloin kuolla?

Normaali