Feministinen väliinputoaja

Feminismi on ne silmälasit, joilla maailmaa ja omaa elämää katsotaan tällä hetkellä. Avaapa sitten radion tai lehden, kuuntelee pod-castia tai lukee kolumnia, aiheena on usein feminismi, patriarkaatin valta ja sen vastustaminen. Feminismi on agendalla, mutta minä 80- ja 90-luvulla maailmankuvan muodostaneena kuulun tässä asiassa väliinputoajasukupolveen.

Patriarkaattitaistossa minulle tulee ulkopuolinen olo. Edellinen feministinen vallankumous osui 70-luvulle. Elin silloin lapsuuttani, ohi meni. Nuoruuttani ja aikuisuuteni ensi vuosikymmenet osuivat 80- ja 90-luvuille. Feminismi ei ollut silloin tapetilla.

Työskentelin mainosalalla luovassa työssä. Kollegoina ja asiakkaina oli paljon miehiä, myös niitä paljon parjattuja keski-ikäisiä miehiä. Itsekin muistan tuskastelleeni jonkun ”suurten ikäluokkien miesjäärän” kanssa. He olivat tottuneet, että asiat tehdään aina näin, on aina tehty ja tehdään edelleenkin. Mutta ei se mielestäni johtunut sukupuolesta. Kenelle vain käy niin. Kun on tarpeeksi kauan tekemässä mitä tahansa hommaa, loppujen lopuksi kyllästyy siihen että kaikki pitäisi keksiä aina uudelleen, organisaatiot ja tekotavat muuttuvat vähän väliä. Jossakin kohtaa tulee stoppi, oli sitten mies tai nainen. Haluaa pysyä tutulla ladulla.

Muistelen myös pohtineeni työkaverini kanssa, joka myös oli nuori ja nainen, työpukeutumista. Olimme molemmat tulleet siihen johtopäätökseen, että kannattaa pukeutua melko neutraalisti, tai ei ainakaan seksuaalisesti provakatiivisesti, jos haluaa että miespuolisen työkaverin ajatukset pysyvät työasioissa, ja jos haluaa olla uskottava asiakkaisiin nähden. Samaa asiallisuutta odotin miespuolisilta työpareilta.

Koimme että työtämme ja meitä arvostettiin. Enkä muista edes että olisi tytötelty. Kerran tosin muistan todella nolon ja vaivaannuttavan tilanteen. Asiakaspalaverissa oli läsnä markkoinointijohtaja, juuri sellainen suurten ikäluokkien mies ja hänen nuori assarinsa, kauppakorkeasta juuri valmistunut. Assarilla oli mielipide käsiteltävään asiaan. Markkoinointijohtaja tokaisi siihen että ”ole sinä siinä vain nättinä ja hiljaa”. Hiljaisuus laskeutui hetkeksi koko pöytään. Tällä viisaudella ja iällä olisin kyllä jo sen heiton tuominnut epäkorrektiksi ja huonoksi käytökseksi, mutta silloin en uskaltanut sanoa sanaakaan. Olinhan itsekin nuori, ehkä nättikin.

Mainosalalla oli jo silloin hyvin menestyneitä naisia. Ensimmäinen työpaikkani oli Kirsti Paakkasen Womena. Paakkanen oli päässyt alalla pitkälle omin voimin. Hän osasi myös käyttää hyväkseen naisellisuuttaan. Pukeutui aina äärimmäisen kauniisti ja naisellisesti. Hänen toimistossaan oli asiakkaina monia varsin miehisiä toimialoja, kuten autoliikkeitä. Luulen että Kirsti oli pyöritellyt autokaupan miehet pikkurillinsä ympärille.

Naiseudesta voi siis olla mitä suurimmassa määrin hyötyä. Feministisestä vallasta harvoin puhutaan. En tiedä, onko sellaista termiä olemassakaan?Tarkoitan naisten käyttämää valtaa miehiin, naisellisuudesta hyötymistä. Autokorjaamossa olen käyttänyt naisvaltaa itsekin. Pikku flirtillä ja tekeytymällä tyhmemmäksi kuin onkaan, saa auto- ja rengasliikkeissä, rautakaupoissa ja remonttihommissa hyvää palvelua osakseen. Tähän tietenkin kuuluu feministisesti sanoa, että hyvä palvelu kuuluu kaikille, sukupuoleen katsomatta, alasta riippumatta. Niinpä.

Samaa naisylivoimaa on niskavuorelainen valtakin. Agraarityhteisöissä naisella on voinut olla todella iso valta, mies tossun alla. Myös kotiasioissa naisilla on ylivalta. Nainen päättää, miten koti sisustetaan, mitä syödään, minne matkustetaan lomalla, miten lapset puetaan. Ei ole ihme, että perinteinen suomalainen miesten lempiharrastus on pilkkiminen. Sinne ei naisväki tule. Saa istua rauhassa koko päivän järven jäällä itsekseen. Ja lempihuone autotalli, sielläkin saa olla rauhassa ja sen ”sisustaa” mieleisekseen.

Ei ole minun sota tämä, sori siitä. Koska sodassa on aina tarkoitus tuhota sen toinen osapuoli. Ja lopulta, minun mielestäni, olkoon sitten nuori tai vanha, mies tai nainen, tai muunsukupuolinen, mitä tahansa uskontokuntaa tai rotua, kantasuomalainen tai muualta tullut, arvostusta saa, kun on sen arvoinen, ja kun ensin arvostaa itse itseään.

Hyviä esimerkkejä löytyy: muualta tullut Nazima Razmyar, homo Mark Levengood, juutalainen Ben Zyskowich, tummaihoinen Koko Hubara, nainen Tarja Halonen, mies Peter Westerbacka, vanha Tellervo Koivisto, nuori Kaapo Kakko.

Normaali

Kodin ja kropan rakenteet kuntoon

On hyvä fiilis. Tästä tulee hyvä vuosi. Kun miettiin edellistä, se oli hajoittamisen vuosi. Tänä vuonna jälleenrakennelmat valmistuvat, kaikki korjautuu.

Remonttipoika tuli juuri töihin, pojan huone valmistunee tällä viikolla. Vihdoinkin saamme kaikki paikoilleen ja ennalleen, korjattuna ja entistä ehompana. Viime kesäkuusta asti kaikki on ollut rempallaan, silloin vesivahinko nro 1 alkoi, syyskuussa paljastui toinen. Nyt kaikki on korjattu.

Tulin juuri terveyskeskuksesta. Varasin ajan loppuvuodesta, olisiko ollut peräti marraskuun lopulla. Olo oli ollut pitkään alavireinen, ajattelin että apua on ryhdyttävä hakemaan. Jonot ovat vain niin pitkät, että vaivat ehtivät parantua, ennen kuin pääsee lääkäriin.

Tästä tuli mieleen ex-lanko, joka on lääkärinä Dextrassa. Hän sanoi että peli on menetetty, jos mummo ehtii istua. Tarkoitti sitä että mummolle pitäisi saada tehdyksi diagnoosi ja hoitosuunnitelma ennen kuin ehtii edes istahtaa, muuten episodista tulee endless.

Taidan kuulua jo mummokategoriaan. Minulla on vaivoja jonotuslistaksi asti. Vähäisempiä ei ehdi/viitsi valitella vastaanotolla, että kiireellisemmät ehditään hoitaa. Niinpä, kun masennus helpotti, ja aika oli buukattu, päätin kuitenkin mennä lääkärin vastaanotolle, vaivajonossa seuraavan ongelman kanssa. Omat rakenteet alapäässä alkavat hajota. On niitä jo kertaalleen korjattukin, kymmenen vuotta sitten. Sain nyt lähetteen operaatioon. Ihan mahtavaa! Tulee nämäkin asiat kuntoon, kodin ja kropan rakenteet korjautuvat!

Mökkiremppakin pitäisi valmistua kevään aikana. Saadaan vihdoin sisälle suihku ja uudet kuistitilat. Ja jätevesijärjestelmät lainmukaisiksi. Nekin rakenteet korjautuvat.

Olen elämäni aikana keksinyt kaksi aforismia (olisipa hienoa saada keksityksi lisää) ja niistä toinen on: ”Elämä rikkoo, kuolema korjaa”. Mietin nyt tuota aforismia ja tätä asioiden korjaantumisen teemavuotta. Minulle läheisen kummitädin elämä saattaa tässä mielessä korjaantua hyvin pian. Valmiit saavat lähteä. Hän on valmis. Vanha, viisas nainen.

Toivon että itsekin joskus täyttäisin tuon määritelmän. Kunpa minustakin voisi jonakin päivänä sanoa saman.

Nyt olen vasta vanheneva, viisasteleva nainen.

Normaali

Konmaritin keittiön

Enpä olisi tätä itsestäni uskonut! Minustakin tuli konmarittaja! Minähän olen aatesuunnan periaatevastustaja. Keräilen muistoja ja tavaroita, samoin mieheni, kotimme on tavaroiden tokio.

Kaikki sai alkunsa kahdesta erillisestä episodista. Vierailin ystävän luona kylässä. Hänellä on aina kaikki tavarat paikoillaan, keittiön tasot tyhjinä. Arvostan! Tyhjät keittiön tasot tuntuivat olevan ulottumattomissani. Meidän keittiössä tasoilla levitoi leipälaatikko, lääke-+vitamiinilaatikko, öljyt, pippuri-ja suolamyllyt, balsamicot, keksilaatikko, juustohöylä, leipäveitsi, vohvelirauta (jota käytän lämpimien voileipien tekoon), vedenkeitin, kahvinkeitin, kaksi käsisaippuaa, kaksi astianpesuainetta, silmälasienpesuneste, kuivausteline, kaksi tiskiharjaa (tarvitsen kaksi, koska toista käytän kissa-astioiden pesuun) vain osan tavaroista luetellakseni.

Puhumattakaan keittiön laatikostot, joihin 29 vuodessa paikkansa ovat löytäneet kaikenmoiset turhakkeet sekä tietenkin tarpeelliset.

Paria päivää aiemmin olin valinnut iltaohjelmakseni Netflixiltä Konmari-ohjleman. Siinä aatteen luoja vieraili amerikkalaisessa kaksilapsisessa perheessä, joka meinasi hukkua tavarapaljouteen, ja sai aikaan huusholliin järjestyksen ja kauneuden.

Niinpä minäkin ryhdyin puuhaan. Päivän päätteeksi minulla oli keittiö, jonka tiskipöydällä on enää kahvinkeitin, vedenkeitin, leipäkori ja kuivausteline. Leipäkorista olisi kiva päästä vielä eroon, mutta en keksi mihin sen piilottaisin.

Kun olin saanut kaiken valmiiksi, kutsuin miehen ja pojan paikalle. Uudelleenkoulutin heidät konmarikeittiön käyttöön. Esittelin mistä minkin härvelin nykyään löytää.

Tänä aamuna, kun heräsin ja menin keittämään kahvia, lensin melkein pyllylleni ihmetyksestä. Niin oudolta keittiö näytti. Mutta ihanalta! Nyt minullakin on tiskipöytä, jonka voi pyyhkiä päivän päätteeksi. Entistä ei voinut. Siinä oli niin paljon tavaraa.

Aion jatkaa konmaristusta makuuhuoneessa. Huoneen nurkassa on iso senkki, jonka laatikostot avautuvat vaikeasti. Siksi en edes tarkalleen muista, mitä kaikkea lipasto on vuosien aikana sisäänsä syönyt. Sen sijaan tiedän hyvin, mitä kaikkea on lipaston päällä. Pöytäpintaa tuskin näkee. Tänään käyn lipaston kimppuun. Toivon että illaltaan mennessä lipaston kansi muistuttaa nykyistä keittiön tiskipöytää.

Näköjään takkiaan voi kääntää. Olihan joulupukillakin ennen vanhaan turkki väärinpäin.

Normaali

Lisää tiedettä

Helsingissä on vietetty Tieteen päiviä. Saisi kyllä olla joka päivä tieteen päivä. Kaipaan yleiseen keskusteluun tutkittua tietoa, tieteellisiä perusteluja, analyyttistä pohdintaa ja kiihkotonta keskustelua. Ääneen ja esille ovat viime vuosina päässeet kaikenmaailman höpöhöpö viisastelijat, äänekkäät mukatietäväiset, jotka pääasiassa haluavat tuoda itseään esille, eivät niinkään asioita, joista puhuvat.

Sikäli potkin itseäni nilkkaa sillä en edusta tiedeyhteisöä. Sata opintoviikkoa valtiotieteellisessä ei vielä riitä mihinkään. Joten samanlainen mielipiteitäni paukuttava viisastelija olen itsekin. Yksi syy, miksi lopetin opiskelut yliopistossa oli juuri havainto, että siellä pitää pyrkiä objektiivisuuteen. Minun tyylini on mielipiteen paukuttelu. Olen liiaksi tunneihminen. Yliopistokieli ei ole oma pala kakkua, mutta ihailen sitä suunnattomasti. Ikuista ja loputonta pyrkimystä totuuden etsimiseen. Tiede ei tule koskaan valmiiksi. Se on kuin iso zoomi, joka tarkentuu ja tarkentuu.

En tiedä, miksi tiedemiehet ja -naiset ovat olleet niin vähän näkyvillä ja kuulolla televisiossa ja radiossa. Tietenkin on ymmärrettävää että kaikki eivät halua näkyville tai osaa ilmaista itseään ketterästi. Ilahdun aina kun näen tai kuulen esimerkiksi Teemu Keskisarjaa tai Laura Kolbea. Viimeksi kuuntelin Ruben Stillerin ohjelmassa professori Markku Kuismaa. Onpa siinä viisas mies! Arvostan.

Ja kun suosikkiradio-ohjelmani tuotanto loppui toimittaja Perttu Häkkisen kuolemaan, olen yrittänyt etsiä uutta kuunneltavaa. Löysin päivystävät dosentit. Hauska ja älykäs ohjelma! Ja mikä itseironia sen keksijöillä; kahdella parjatulla dosentilla.

Olisi tiedeyhteisön oma etu kaivautua pois tutkimuspoteroistaan. Ei tarvitse ryhtyä helppoheikiksi, mutta sitä tietoa, mitä heillä on tarvitaan ja kaivataan myös tiedeyhteisön ulkopuolella. Heillä on kallis ja pitkä koulutus takana. Olkaa ystävällisiä, sivistäkää meitä, olemme valmiita!

Normaali

80-luku

Paluumatkalla Keski-Suomesta kotiin kuuntelin radiota. Siellä keskusteltiin 80-luvusta. Joissakin tutkimuksissa se on määritelty onnellisimmaksi vuosikymmeneksi Suomessa. Ja toden totta, kun asiaa tarkastelee, monet asiat olivat tuolla vuosikymmenellä varsin hyvin. Vaikka muoti oli kyllä onnettoman rumaa; pöyhkeät, permanentatut tukat, olkatoppaukset, räikeät värit.

Uudet, raikkaat tuulet puhalsivat Suomessa 80-luvulla. Vuosikymmeniä vallassa ollut, lähes itsevaltainen Kekkonen oli vihdoin pois kuvioista. Presidentiksi tuli Koivisto, maltillinen, mutta päättäväinen, luottamusta herättävä mies, joka ensi töikseen karsi presidentin valtaoikeuksia ja rajoitti vallassa pysymisen kahteen kauteen.

Neuvostoliittoa ei enää tarvinnut pelätä. Siellä oli perestroika ja Gorbatsov, ja jo pian Berliinin muuri murtuisi. Alkaisi uusi, vapaa aikakausi.

Juomatavat muuttuivat. Yhtäkkiä kaikki alkoivat juoda keskiolutta, ja viinejä! Ensimmäiset viinibaarit avattiin. Burger King tuli Suomeen.

Kaupalliset radiokanavat aloittivat toimintansa ja MTV aloitti uutistoiminnan. Ylen yksinvaltaisuus päättyi.

Jupit ilmaantuivat katukuvaan. Miami Vicen Don Johnsson toimi miestenpukeutumisen esikuvana; farkut, puvun takki, purjehduskengät, ei sukkia! Takatukat pitenivät. Miehelläkin saattoi olla koru, ei sentään vielä lävistyksiä, eikä tatuointeja.

Yleisilmapiiri oli vapautunut ja samaan aikaan turvallinen. Hyvinvointivaltio oli olemassa, eriarvoistumista ei vielä ollut. Kasinotalous teki tuloaan, mutta lama oli vielä kaukana.

Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1986. Muutin Helsinkiin, aloitin aikuisten työt, itsenäistyin. Oli hienoa elää nuoruuden vuodet positiivisella, innostuneella 80-luvulla. Uskon että kokemus ja vaikutus on ihan toinen kuin seuraavalla, lamavuosikymmenellä nuoruutensa eläneillä.

Kirjailija ja ajattelija Göstä Ågren on sanonut jotenkin niin että ”lapsuus ei ole kaukana takana vaan syvällä meissä joka hetkessä”. Luulen että se on totta. Ja vielä laajemminkin; kaikki kokemamme aikakaudet ja elämänvaiheet ovat läsnä meissä, syvällä. Yleisilmapiiri ja yhteiskunnallinen tilanne vaikuttaa meihin. Siihen miten luottaen suhtaudumme elämään.

Nykyinen epävakaa, turvattomuutta ja ennakoimattomuutta henkivä tunnelma vaikuttaa erityisesti heihin, jotka nyt kasvavat aikuiseksi, tässä ajassa. Ilmastonmuutos, voimattomuus sen edessä, kansainvaellukset, taloudelliset huolet, terrorismi, vihapuhe, kehen ja mihin voi luottaa totuuden jälkeisellä aikakaudella, kansainvälistymisen ja globalisaation tuomat haasteet. Tuntuu kuin näköpiirissä olisi vain huolia. Mistä löytää toivo, näköalat, visiot, unelmat, mahdollisuudet.

Hyvä, innostunut ilmapiiri tuntuu löytyvän vain kerran vuodessa Slush-tapahtumassa tai Flow-festivaaleilla. En ole ollut kummassakaan, en kuulu kohde- enkä ikäryhmään. En tietenkään, olen 80-lukulainen. Toivottavasti SlushFlowsta riittää tarpeeksi posiviivista pöhinää 2020-luvun nuorille itsetunnon rakennuspalikoiksi80-.

Normaali

Avoimuus uudenvuodenlupauksena

Nostin vuoden ensimmäisenä päivänä enkelikortin, josta tuli sana ”Avoimuus”. Mietin, mitä se mahtaa tarkoittaa? Nyt taidan tietää.

Isoisäni oli kiivas mies ja alkoholisti, kunnes tuli uskoon. Sen jälkeen hänestä tuli kiivas mies uskonasioissa. Lapsuudenkotini oli raitis, mutta ahdasmielinen ja henkilösuhteet etäiset. Alkoholi oli tabu. Se oli syntiä. Niin kuin moni muukin asia.

Kerran kuulin kun äiti kertoi kasvatusmetodistaan: lapsi pitää saada häpeämään tekoaan. Meidät kasvatettiin häpeällä. Vaistosimme sanomattakin, mitkä asiat olivat häpeällisiä, siis kiellettyjä. Mitään kurinpitotoimenpiteitä ei tarvittu, häpeän tunne riitti. Oli paljon asioita, mistä ei puhuttu.

Näin kirjoitettuna kuulostaa pahalta. En haluaisi antaa sellaista kuvaa lapsuuskodistani. Silti se on totta. Toisaalta meillä oli turvallinen koti, siellä ei ollut ruumiillista väkivaltaa, siellä ei ikinä korotettu ääntä, eikä riidelty. Se oli turvallinen koti.

Alkoholismiin sairastunut veli taisi olla meistä kaikista herkin, ja ehkä juuri siksi sairastui. Kuka tahansa meistä olisi voinut olla hän. Meillä on samat geenit, samat traumat. Mutta muilla on puolisot, omat perheet ja ystävät, joka varmasti ovat suojanneet meitä ja auttaneet ratkomaan näitä asioita. Sairastunut veli on elänyt yksin.

Jotta tästä päästään eteen päin, jotta tämä sukukarma loppuu pysyvästi tarvitaan AVOIMUUTTA. Ei saa olla tabuja, ei saa olla asioita joista ei puhuta. Pullo ei saa olla piilossa, se pitää olla pöydällä ja siellä se nyt totisesti on! Me emme saa käyttäytyä niin kuin lapsuudenkodissa olisi tehty: laitettu häpeämään, kaadettu viinat viemäriin, oltu mykkiä, ja ennustettu tulevaisuutta helvetissä. Ei, nyt ei hävetä. Nyt ei paheksuta. Nyt ei tuomita. Ole vain alkoholisti. Se on sinun elämäsi, sinä elät sitä. Sinulla on vapaus ja vastuu.

Tragikoomista, mutta olemme helpottuneita. Vuosia pelkäsimme veljen sairastuneen Parikinsoniin tai Alzheimeriin. Vapina lisääntyi vuosi vuodelta. Yritimme saada häntä lääkäriin tutkimuksiin. Mutta se olikin megakankkunen! Parkinsonista ja Alzheimerista ei voi parantua. Tästä voi.

Vanhan viisauden mukaan opettaja saapuu, kun oppilas on valmis. Opettaja ei välttämättä ole joku guru sädekehä pään päällä. Opettaja voi olla vaikka kissanpentu. Tässä tapauksessa opettaja taitaa olla veljen sairaus. Se opettaa meille muille avoimuutta, se ohjaa meidät pois elämän häpeäpenkiltä.

Avoimuus, se olkoon uudenvuodenlupaukseni. Katsoa kaikkea suoraan silmiin, pelkäämättä.

Nyt taidankin kuunnella erään lempikappaleeni, Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin Pelko pois -biisin, jonka viestiä en oikeastaan ole koskaan analysoinut. Mutta ehkä se tarkoittaa sitä että ei pidä pelätä pelkoa, pitää mennä sitä päin ja antaa korttitalojen kaatua. Voi olla että kun hellittää, paljastuukin valo, eikä pelätty pimeys.

”Pelko pois, menen päin sen seiniä
Ja halkeamista valo paljastuu
Pelko pois, pelko pois
Ilman verkkoa ja valjaita
Minä kaadun, kaadun kohti valoa.”

 

 

 

 

 

 

Normaali

Pitäisikö paluumuuttaa maaseudulle?

Sanotaan että norsut palaavat kuolemaan synnyinseuduilleen.  Ehkä me ihmisetkin. Tai ainakin mielellämme tekisimme niin. Jostakin syystä lapsuusmaisemia katsoo tietyn perspektiivin takaa kaihoten. Minä olen juuri siinä iässä.

Tarkoitus oli katsoa myytäviä asuntoja sillä silmällä että jos löytyisi velipojalle uusi, hänen elämäntilanteeseensa sopiva koti. Rupesinkin itse kiinnostumaan. Katsoin kaikki 56 myytävää kohdetta. Oli rivitaloa, omakotitaloa keskustassa ja kaukana, kerrostaloa; uutta sekä vanhaa.

Neliöhinta tonnin kieppeillä. Täältä voi ostaa 370 neliön omakotitalon keskustasta kolmen tuhannen neliön rantatontilla 350,000 eurolla. Sillä saa Helsingin keskustasta kaksion. Täällä kaksion keskustasta saa 55.000 eurolla. Sekin järven rannalla.

Mielessäni sellaisen jo ostin, suunnittelin miten remontoisin. Siitä olisi kiva lähteä hiihtämään järven jäälle, ja kesällä katsella huoneiston levyiseltä terassilta auringon laskua. Uimahalliin ja kuntosalille olisi muutama sata metriä, samoin ruokakauppaan.

Olen juuri otollisessa paluumuuttajaiässä. Lapsuusmaisemat tuntuvat mukavan tutuilta. Murre leppoisalta ja tarttuvalta, kyllä luonnikkaasti jo sujjuu. Ihmiset jäävät juttelemaan. Kävin hiihtämässä järven jäällä. Vastaan tuli yksi nainen suksilla ja pariskunta kävellen. Tervehdin. Luulin että siitä matka jatkuisi samantien, mutta ei; jäätiin juttelemaan niitä näitä toviksi ja kiireettä. Varmaan olisivat seuraavaksi pyytäneet kotiinsa kahville, jos en olisi tehnyt lähtöä.

Löysin kahvilan Kauppakadulta. Olen käynyt joka päivä. Aina olen ollut ainoa asiakas. Kahvin juonnin lomassa olen rupatellut kahvilan pitäjän kanssa. Hän tekee kaikki leivonnaiset itse, myös niissä käytetyt hillot. Ihania piirakoita, suolasia ja makeita. Yhdeksällä eurolla saa kaksi piirakkaa ja kahvin.

En tiedä, sopeutuisinko oikeasti. On helppo olla muukalaisena, kukaan ei tunne, on vapaus olla. Jos täällä asuisi aina, kaikki tuntisivat, tekisivät ”diagnoosinsa”. Mitään ei voisi tehdä muiden tietämättä. Minkälaisia kirjoja kirjastosta lainaat. Nyt se kävi Alkossa, mitä osti. Ostaako kokolihaa, vai onko näitä härkisihmisiä. Mitä puoluetta äänestää. Mitä sairastaa. Jotenkin mystisesti pienellä paikkakunnalla kaikki tietävät kaikkien asiat. En ole varma, sopeutuisinko siihen. Tuskin.

Viikko sitten olin Lontoossa. Ensimmäisenä päivänä luulin tulevani hulluksi tai vähintäänkin saavani elämäni ensimmäisen paniikkihäiriön. Oxford Streetin väenpaljous ja melu ahdistivat. Pakokauhu iski Niken myymälässä; sen ala-aulassa dj soitti täysillä musiikkia. Yritimme mennä liukuportailla yläkerroksiin miesten casual-osastolle, mutta meidän oli pakko kääntyä pois. Siellä ei voinut olla. Ei ainakaan ilman vastamelukuulokkeita ja kentis jostakin suonensisäisestä olisi ollut hyötyä.

Tänään täällä Keski-Suomesssa kylänraitilla näin kahdeksan jalankulkijaa. Urheiluvälinekauppa on lopettanut. Vastamelukuulokkeilla ei täällä ole markkinoita.

Sinkoaako maapallon keskipakosvoima ihmiset samaan paikkaan? Toiset joutuvat tai pääsevät –katsantokannasta riippuen– hälyyn, meluun ja ahtauteen; toiset keskipakosvoima jättää hiljaisuuteen, rauhaan ja autiuteen.

Onneksi vielä voi valita, missä ja miten asua. Kun vain itse tietäsi. Ei olisi mieli kuin Eino Leinon runossa: ”En tahdo mä joukkoon ihmisten, en tahdo mä yksin olla.”

Normaali