Puuceen uusi elämä

Lauantai-iltana saunan jälkeen oli voimat vähissä. Katsoin kännykän askelmittaria, ja se näytti päivän lukemaksi 17.783 askelta. Ennen nukahtamista sanoin, että huomenna pikku-Minna lepää. Huomenna pikku-Minna ei vöyhkää yhtään. Pikku-Minna pyhittää lepopäivän.

Sunnuntaiaamuna pulahdin uimaan, venyttelin ja luin Hesarin kaikessa rauhassa sängyssä, yöpöydällä aamukahvi, vanhasta pullasta tehty korppu ja lehdennoutomatkalla noukkittuja vadelmia.

Siihen se lepo sitten jäi.

Päätin lähteä tutkimaan, miten puuceen siirto voisi onnistua. Mies huuti perään, että ”Ei! Eikös sinun pitänyt levätä?” – ”Joo, joo, käyn vain tutkimassa tilanteen.”

Varastosta otin rautakangen ja talon alta puuparruja. Työnsin rautakangen vessan alle ja tyrkkäsin. Sehän siirtyi ihan näppärästi! Vähän aikaa ähkittyäni mieskin saapui paikalle, ja huomattuaan että liikkuuhan se, ryhtyi auttamaan.

Eipä aikaakaan kun vessa oli uudella paikallaan. Kylläpä se kävikin näppärästi! Ajatukseni oli, että puuceen voisi täyttää saunapuilla, että se olisi eräänlainen minipuuvarasto, mutta siinä kävikin niin, että se on niin hieno ja niin hyvällä paikalla, että ei siitä puuvarastoa tehdäkään. Siitä tulee yhden hengen mietiskelypaikka.

Kun poika heräsi uuteen päivään, pidimme juhlalliset puuceen avajaiset. Huusimme kolme kertaa ”Eläköön”  ja pidin puheen, jossa kerroin vessan vaiherikkaasta menneisyydestä. Minulla on kuva sen pystytyksestä vuodelta 1982. Kuvassa minä kurkistan pöntönreiästä, veli kyykkii vessanovella ja Toini-täti poseeraa. Kuvan on ottanut äitini.

Nyt vuonna 2020 puucee-projektiin osallistui koko meidän perhe. Poika maalasi mustaksi, minä ja mies siirrettiin paikoilleen. Tästäkin tilanteesta otimme muistoksi kuvan. Täytyy laittaa kuvat molemmista tapahtumista – vessan pystyksestä ja siirrosta – vessan seinälle.

Vessan seinälle on vuosien saatossa tullut kirjoitettua erilaisia muistoja. Siitä kun kesäkana kuoli, vuonna 2011, ja kun äiti kuoli 2012. Siellä on myös oma Elä nyt niin olet elänyt -motto raapustettu ensi kertaa vuonna 2010. Nyt kirjoitan uuden seinäkirjoituksen vessan siirrosta ja metamorfoosista mietiskelyhuoneeksi Martan päivänä 2020. Tarkoitus on laittaa vessaan luettavaa, vakavaa kirjallisuutta, vanhoja pornolehtiä ja Aku Ankkoja. Seinille kiinnitän liima-lakkaus-metodilla osuvia sarjakuvastrippejä ja muita lehdistä leikattuja oivalluksia.

Vessaan pitää tehdä vielä uusi istuinkansi. Ehdotin kyllä että se voisi olla saranallinen. Jos jättäisi vessaluukun sinne tason alle. Voisi hätätilassa käyttää vessaa vessana, jos kesken mietiskelysession tulisi vessahätä. Nostaisi vain istuinkannen ylös. Sehän vasta näppärää olisikin! Ja tietenkin siihen tarvitaan mukava istuintyyny, että jaksaa mietiskellä tai meditoida. Vessasta on hienot merinäkymät.

Monta kertaa vuosien saatossa olen uhonnut että koko vessa on hävitettävä. Olen iloinen että sitä ei tehty. Nyt se on nätti, hyvällä paikalla ja sillä on funktio. Voi olla että siitä tulee suosikkipaikkani! Voin mennä sinne rauhoittumaan kaiken vöyhkäämisen välillä.

 

 

Normaali

Jääkaapin korotus

Kesävieras katseli pyllistelyäni jääkaapin edessä, ja kysyi, miksi emme laita jääkaappia korkeammalle että ei tarvitsisi kyykkäillä niin alas. Hyvä kysymys.

Jääkaappi itsessään on peräisin 90-luvulta ja minun vanhempieni mökille ostama. Usein olemme suunnitelleet uuden jääkaapin ostamista, mutta se on jäänyt, ja nähtävästi jääkin, koska vanhat kodinkoneet on tehty kestämään – toisin kuin uudet.

Jääkaapin etupaneelin olen uudistanut Etolasta ostamallani sinivalkoisella, pikkuruutuisella tarramuovilla. Vihanneslaatikko on ajat sitten hajonnut, ja vihannekset lojuvat alahyllyllä vapaina. Ehkä meillä onkin vapaita vihanneksia niin kuin kaupassa kananmunia!

Kesävieraiden poistuttua menin lempikauppaani tori.fi’hin ja ryhdyin määrätietoisesti etsimään jääkaapille sopivaa alustaa. Katsoin lipastot, laatikot, tasot jopa sohvapöydät Uudenmaan läänistä ja Varsinais-Suomesta. Ei ollut mitään sopivaa. Ongelmana oli jääkaapin syvyys, se on 54 cm ja yleensä kaikki lipastot ja laatikostot ovat ”lättänämpiä”. Niinpä ei sitten jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin….

…KAATOPAIKKA!  Täällä jäteasema on avoinna keskiviikkoisin ja lauantaisin. Heti lauantaiaamuna säntäsin paikalle. Sanoin jäteaseman työntekijälle – pitkälti eläkeiän ylittäneelle papalle että en tuo mitään, mutta saanko hakea, jos löydän sopivan alustan jääkaapille? ”Mikä ettei, vie pois vain.

Kaatopaikan pappa on todellakin vanha. Mielessäni mietin että hän on varmaan ajatellut että ikänsä puolesta sopii hommiin joko kaatopaikalle tai hautausmaalle, ja valinnut sitten ensimmäisen. Oikein mukava ja avulias mies.

Puujätteet eli vanhat huonekalut yms. ovat yhdessä isossa kasassa jäteaseman reunalla. Oli yllättävän hiljaista, joskus kaatiksella on ruuhkaa kuin Stockan Hulluilla Päivillä, mutta nyt ei ollut kuin yksi pariskunta, joka heitti oman 70-lukunsa samaan kasaan. Heidän poistuttuaan kaatopaikkapappa tuli avukseni. Hän bongasi täydellisen kokopuisen, noin 30 cm korokkeen, jonka koko on aivan täydellinen tarkoitukseen. Korokkeessa on vieläpä pienet reunat. En tiedä, mihin tarkoitukseen se on aikoinaan tehty, olisiko jonkinlainen istuinrahi?

Kun ajelin takaisin mökkille, hymyilin tilanteen koomisuudelle. Minä Gucci-lippis päässä dyykkaamassa kaatopaikalla jäteaseman papan kanssa. Siitä olisi pitänyt ottaa kuva.

Mieleeni tuli käyntini astrologi Markku Mannisen vastaanotolla joskus 90-luvulla. Juuri muuta en käynnistä muista, mutta hänen sanansa ”elämässäsi on koomisia piirteitä” on jäänyt mieleeni.

Totisesti.

ps. Jääkaappi pelittää todennäköisesti vielä seuraavat 20 vuotta, nyt kun olen imuroinut sen taustapaneelin vuosikertapölystä. Jääkaapin takana oli järkyttävä kerros pölyä, sinne tippuneita laastareita ja postikortteja ja ties mitä ”arkeologisia” löydöksiä.

 

 

 

 

 

Normaali

Virtuaalimuistot

Koska satuin olemaan kaupungissa omilla asioillani samaan aikaan kun anoppi tuotiin sairaalasta kotiin käynnille, missä oli tarkoitus selvittää kotiuttamisen mahdollisuuksia, mieheni pyysi minua menemään paikalle ja esittämään meidän läheisten huoli tulevasta.

Niinpä sitten olin siellä. Paikalla oli sairaalasta fysioterapeutti, kotihoito ei ennättänyt tulemaan ollenkaan. Fysioterapeutin kanssa sitten ihmettelimme tilannetta. Miten liikuntakyvytön anoppi pestäisiin asunnon kylpyhuoneessa, jonka suihkutila on pelkkä kapea suihkukaappi? Sinne ei avustaja mahdu. Kuka pitäisi anoppia pystyssä ja miten pesun ajan.

Suunnitelmia tehtiin. Ainakin tarvittaisiin sairaalasänky. Kotihoito kävisi kolme kertaa päivässä ja ehkä myös yöllä, ja hoitaisi vaippojen vaihdon. Ruokahuolto toisi ruuat. Turvaranneke tarvittaisiin molemmille. Jos appi –jolla on sydänvika ja alhainen verenpaine – kaatuu, eikä pääse ylös, anoppi ei pysty hälyttämään heille apua.

Kaikki läsnäolijat olimme samaa mieltä – ehkä anoppia lukuun ottamatta – että tästä järjestelystä ei voi tulla pitkäaikainen. Omassa mielessäni ihmettelin, että onko tässä mitään järkeä? Tarvitaan paljon järjestelyjä kokeilua varten, jonka mahdottomuuden pystyy päättelemään kuka tahansa.

Mutta byrokratia vaatii, että kotihoitokäyntejä täytyy ensin olla kolme kertaa päivässä ennen kuin potilas voi anoa pitkäaikaishoidon paikkaa. Jostain syystä byrokratia ei tunne tämän kaltaista tilannetta, missä potilas on ollut kotona niin pitkään läheisten hoivan varassa, että kotihoitoa ei ole tarvittu. Ikään kuin yksi kehitysvaihe on jäänyt välistä. Nyt pitäisi hypätä suoraan täyteen hoitovaiheeseen pitkäaikasosastolla, mutta byrokratian luomia askelia ei saa hyppiä. Ensin on kokeiltava kolmen päivittäisen kotihoitokäynnin mallia.

Fysioterapeutti arveli että kokeilu voi jäädä lyhyeen. Kotihoito tulee toteamaan potilaan pesut valitsevissa olosuhteissa mahdottomaksi. Mutta sen olisi ehkä voinut todeta tulemalla paikan päälle nyt, kun asiaa oltiin arvioimassa. Mutta kotihoito ei ennättänyt.

Eräs lukijoista kommentoi että olisi mahtavaa, jos olisi joku systeemi, millä voisi tallentaa itselle tärkeitä paikkoja virtuaaliseen muotoon, ja sitten siellä pitkäaikaissairaalan pedissä voisi virtuaalisesti palata rakkaisiin mökkimaisemiin, ja siten viihdyttää itseään. Se on loistava idea! Toivottavasti sellainen tulee mahdolliseksi, ei luulisi edes olevan vaikeaa. Siinä olisi jollekin liikeidea valmiina.

Silloin kun muisti pelaa, voi kätevästi omissa muistoissaan palata itselle rakkaisiin ja tärkeisiin paikkoihin. Minäkin usein viihdytän itseäni, esim. yöllä valvoessani, kulkemalla lapsuudenkodin läpi. Muistelen, mitä tauluja, huonekaluja ja esineitä siellä oli. Mitä maisemia näkyi ikkunasta, millaista ääntä seinäkello piti.

Kun poika oli kaksi ja puolivuotias, mökillä oli vierailulla veljentytöt miestensä kanssa. Kävimme kävelyllä viereisellä – siihen aikaan autiolla – lomakylän alueella. Meidän oli tapana käydä uimassa sen tyhjällä uimarannalla, koska se oli turvallinen ja lapsiystävällinen ranta, toisin kuin oma jyrkkäkallioinen mökkiranta.

Veljentytön miehellä oli mukana kamera, ja päivän mittaan hän nappaili kuvia meistä tietämättämme. Illalla hän vetäytyi muutamaksi tunniksi omiin oloihinsa, ja kun hän palasi muun seurueen luokse, hän näytti, mitä oli tehnyt: eräänlaisen musiikkivalokuvaesityksen meistä ja pienestä pellavapäisestä pojastamme. Oli kuvia siitä, kuinka syötämme pojalle heinänkorteen pujotettuja metsämansikoita, kuinka pyöritämme häntä rantavedessä ympäri, ympäri, ympäri, niin että pienet varpaat osuvat välillä veteen ja olemme itse pyörällä päästämme – se oli yksi hänen lempipuuhistaan – kuinka hän roikkuu pihapuun renkaissa, hiukset pörhöllään, juoksee paljain jaloin hiekkatietä nauraen, jatkaa matkaa isänsä hartioilla juoksentelusta väsyneenä.

Minulle tulee kylmät väreet kuvakollaasia katsoessani ja kuunnellessani. Kuvaesitys on poltettu cd:lle ja siirretty tietokoneelle. Viimeksi se esitettiin pojan rippijuhlissa. Miten ihana muisto meidän perheen ihanimmasta kesästä! Miten korvaamattoman lahjan veljentytön mies tällä kuvakollaasilla meille lahjoittikaan! Siitä on iloa loppuelämäksemme.

Ja juuri sen haluan katsoa, jos ja kun päädyn liikuntakyvyttömänä sairaalapetiin. Koska juuri sen kesän ja ne hetket elämästäni valitsisin, ne haluaisin elää uudelleen, jos se olisi mahdollista.

Kiitos Topille sen päivän ja niiden hetkien tallentamisesta.

ps. Sataa vettä, ennusteen mukaan koko päivän. Lämmintä on 12 astetta. Ihanaa! Voi sytyttää kynttilät, kuunnella radiota, tehdä käsitöitä, kirjoittaa blogia. Leikkiä syksyä. Ei tarvitse lähteä vöyhkäämään ulos pihalle.

 

Normaali

Tuliaiset

Nyt on todennäköisesti kaikki omat kesävieraat tältä kesältä käyneet. Enää on airbnb-vieraita, ensi viikko on jälleen full-booked, mutta sitten pistän majoitustoiminnan kiinni perheen pyynnöstä. Rauhoitetaan viimeiset mökkipäivät, ollaan hissukseen keskenämme.

Airbnb on ollut varsin positiivinen kokemus. Mökki on ollut varattuna 21 päivänä heinäkuussa. Ensimmäiset vieraat olivat 8.7. Joten lähes joka päivä mökissä on asuttu siitä pitäen kun majoittamisen aloitin. Ansiot heinäkuulta on 697 euroa. Enemmänkin olisin tienannut, jos hinta olisi ollut alusta pitäen 45€ eikä 30€. Päivittäin mökkibusinekseen menee aikaa ehkä noin tunnin verran mökin siivoukseen ja pedin petaukseen. Tietenkin myös vessaa ja saunaa tulee siivottua useammin kuin normaalisti, mutta se nyt ei varsinaisesti haittaa.

Saunamaksu on erikseen ja sen lämmityksen olen ulkoistanut pojalle.

Ainoa miinuspuoli on jatkuva lakanapyykki. Täytynee ensi kesäksi ostaa lisää lakanoita, että ei tarvitse pelätä niiden loppumista. Sadesäällä on mökkiolosuhteissa huono kuivata pyykkiä.

Omia mökkivieraitani olen aina ohjeistanut, että ei saa tuoda tulisia. Tai saa, mutta vain syötäviä ja juotavia. Varsinkin kaupunkiherkut, esim. erikoisjuustot ja leivät ovat tervetulleita. Tietenkin myös kynttilät, servietit ja sen sellaiset pois kuluvat ovat kivoja tuliaisia. Mutta muuten pieniin tiloihin ei lisää tavaraa kaivata.

Mutta joitakin ihan kivoja tuliaisia ovat mökkivieraat onnistuneet tuomaan. Kuten nuorentavan turvesaippuan. Odotan innolla tuloksia. Kuinkahan monta vuotta lähtee? Toivottavasti neljä. Silloin olisin 49. Tuntuu että kaikenlainen ruumillinen rapistuminen – tai ei, kyllä se oli ihan ruumiillinen romahdus – tapahtui heti 50 täytettyä. Ihan kuin luonto olisi katsonut kalenteria, että jaahas tuo täytti nyt 50, pistetäänpä siitä haperoituminen käyntiin. Sitä ennen en tiennyt mitä on närästys, peräpukamat tai kuivuvat limakalvot. Ihmettelin, miksi tuotteita näihin mystisiin vaivoihin mainostetaan niin paljon. Enää en ihmettele.

Eräät mökkivieraat olivat kuulleet huutokaupasta ostamastani sadan kukkopillin kokoelmasta, ja toivat tullessaan vielä yhden. Nyt minulla on 101 kukkopilliä! 101 dalmatialaista on niin last season!  101 kukkopilliä se vasta jotain on!

Entäpä sitten meidän Miiru. Palasin väsyttävältä kaupunkiressulta takaisin mökille. Kun Miiru huomasi tuloni, se lähti heti ulos ja palasi hetken kuluttua kuollut myyrä hampaissaan. Tipautti sen ruokapöydän viereen matolle. Ikään kuin sanoen: ”tervetuloa kotiin, tässä vähän särvintä pöytään”.

Voi sitä pientä, yritti ilahduttaa ja omalla tavallaan toivottaa tervetulleeksi takaisin.

ps. Seuraavassa postauksessa palaan vielä edellisen juttuni aiheeseen. Joten siihen on tulossa jatkoa huomenna.

 

Normaali

Kaupungissa ei vöyhkätä, kaupunki on itsessään vöyhkä

Voi hyvä tavaton, miten väsynyt olen!

Tulin kahdeksi yöksi kaupunkiin. Oli hoidettavana erinäisiä asioita. Ei voi kun ihmetellä, mihin viemäriin voimani täällä katoavat? Kaupungissa en jaksa vöyhkätä. Kun tulen kaupunkipäivän jälkeen kotiin, voimat ovat niin vähissä, että on pakko syödä pistaasijäätelörasia kokonaan loppuun edes vähän energiavajetta tasoittaakseni.

Eilen illalla – heti saavuttuani – marssin lähimpään sushipaikkaan ja tilasin tempuraa ja california-mixin ja lähikaupasta pistaasipähkinäjäätelöä. Oli pakko saada kaupunkiherkkuja. Käytin myös appiukkoa ruokakaupassa ja samalla ihmettelin tuotevalikoimien laajuutta. Olin kuin neuvostoihminen lännessä. Että tämmöistäkin on! Oli pakko ostaa palvelutiskiltä kevätkääryleitä, näyttivät niin eksoottisilta ja hyvänmakuisilta.

Pienen maaseutupaikan ruokakaupan valikoimat ovat suppeat – sanoisin käsittämättömän suppeat. Myymäläpinta-alalta huomattavasti pienemmissä kaupungin kivijalkamyymälöissä on kattavampi valikoima. Toisaalta ehkä maaseutukaupoissa ongelmana ovat me kesäasukkaat. Kun 900 ihmisen paikkakunnalle pompsahtaa 10.000 kesäasukasta, kaupan hyllyillä ei yksinkertaisesti riitä tila. Olenkin sanonut, että niiden kannattaisi myydä tavarat suoraa jakeluautoista pihalla.

Kotona kellot tikittävät edelleen pre-korona-aikaa eli talviaikaa. En viitsi niitä siirtää, kohtahan se taas on. Talvi tai korona, tai molemmat. Kotiavainkin on hukassa, piti lainata pojan avaimia. Minne lie kevään ja kesän aikana unohtunut? Jonkun laukun taskuun tai toiseen autoon? Joka tapauksessa ei löytynyt lähdön hetkellä, onneksi pojalla oli avaimet tallella.

Kotona olo oli aikamatka omaan elämään. Katselin vaatekaappiani, ja totesin monta kertaa ”ai niin, tämmöinenkin minulla on”. Ei tarvitse ostaa uusia vaatteita, voi vain palata entisiin. Tuntuvat monen kuukauden jälkeen uusilta.

Keittiössä ihmettelin hetken että minkälaisesta kupista täällä veteni juon. Olen niin tottunut peltiseen muumimukiini, jota käytän mökillä vesiastiana. Kahvi ei meiltä ainakaan heti lopu. Keväällä olin huolissani kahvin riittävyydestä koronan tehdessä tuloaan, ja olin hamstrannut sitä monta pakettia ruokakomeroon. Senkin olin jo ehtinyt unohtaa.

Nyt makaan reporankana sängyllä, ja tässä se taitaa mennä loppuilta. Onko se sitten kaupungin virikkeiden määrä, mikä tuo tämän väsymyksen vai mikä? Jonkinlainen aistiyliherkkyys? Pelkkä autolla ajo väsyttää. Liikaa liikennevaloja ja muita ihmisiä. Tulisin varmasti hulluksi jossakin oikeasti isossa kaupungissa, jossakin Delhissä. Huomaan kaipaavani oravia, jotka tiputtelevat käpyjen raatoja päähäni, pikkulintuja, rannan ohi uivaa joutsenperhettä, jopa myyränraatoja, joita kissa kuljettaa. Mitenhän meille Miirun kanssa käy, kun tänne on kohta taas todella palattava. Pitää mennä terapiaan ja aloittaa mielialalääkitys, kai. Nyt muistankin, miten vuosi sitten tein. Pysyttelin ensimmäiset viikot niin lähellä kotia kuin mahdollista. En lähtenyt kauas. Sillä tavalla pikku hiljaa sain sieluni asettumaan takaisin kaupunkiin.

Kävin katsomassa anoppia sairaalassa. On se kyllä surkeata touhua. Ei ole edes televisiota. Pelkkä likainen verho. Siihen on joku edellinen potilas ilmeisesti heittänyt mehukeitot. Yöhoitajat kuulemma vievät aikakausilehdet, eivätkä palauta. Anoppi, joka on kuitenkin ollut aikaa seuraava, katsoo aina uutiset, urheiluohjelmat, visailut ja Kauniit ja rohkeat, katsoo nyt sinistä likaista verhoa. Kyllä siinä viimeistään taantuu ja hiipuu.

Huomenna kokeillaan, miten mahdollinen kotiutus onnistuisi. Eli anoppi tuodaan sairaalasta kotiin, ja katsotaan. Tietäähän sen, liikuntakyvytön ihminen. Ja toisen samanikäisen pitäisi pystyä ja jaksaa hoitaa, eihän siitä mitään tule. Kotihoito kävisi kolme kertaa päivässä. Ilmeisesti vaipat vaihdettaisiin aina silloin, niinkö? Olisi paras olla säännöllinen vatsa. sellainen että osaisi kakkia sopivasti kahdeksan tunnin sykleissä juuri ennen kotisairaanhoidon saapumista, sitten ei tarvitsisi olla pitkään likaisissa vaipoissa. Niinkö se on suunniteltu?

Samassa huoneessa on neljä muuta potilasta. Anoppi nukkuu öisin huonosti, nyt vielä huonommin, kun on kaikenlaista huutelua. Tuli mieleen, että eikö siellä voisi olla vastamelukuulokkeet? Että ei tarvitsisi kuunnella muiden mölinöitä. Tai voisi vaikka kuunnella radiota. Mutta anoppi ei osaa käyttää älypuhelinta. Ipadikin olisi kiva, sillä voisi katsoa Kauniit ja rohkeat. Nykytekniikasta voisi olla paljon iloa vanhuksille ja pitkäaikaissairaille, jos he osaisivat niitä käyttää.

Iloinen uutinen oli se että anopin nuorena tyttönä kirjoittamat runot ovat löytyneet. Runovihko löytyi hänen sisarensa jäämistöstä. Uskomatonta että se oli tallessa! Ja miten ihana että se löytyi juuri nyt, kun elämä on muuten niin kurjaa ja näköalatonta. Perjantaina hän saa sen takaisin itselleen. Siitä on varmasti paljon iloa, ja ehkä se vie takaisin nuoruuden onnellisiin päiviin.

Onpas se nyt harmi, kun olen täällä kaikkien mahdollisuuksien kaupungissa, mutta en nyt sitten jaksa tehdä mitään. Voisi mennä taidenäyttelyyn. Voisi mennä rantaravintolaan. Voisi mennä uimaan. Voisi mennä kahvilaan. Voisi mennä puistoon. Voisi tavata ystäviä. Voisi mennä kuuluisaan mummotunneliin!

Mutta taidan vain mennä kylpyyn, syödä hapankorpun mustaleimalla ja painaa pääni tyynyyn. Sulkea väsyneet aistit.

Viime yönä näin ensi kertaa unta edesmenneestä veljestäni. Hän etsi jotain vaatekaapistaan, ja minä ihmettelin, kuinka hyvässä järjestyksessä se onkaan. Velipojan paita oli kyllä sangen kummallinen: vaaleansinisen kauluspaidan helmaan oli ommeltu jatkopala ruskeasta ruutukankaasta. Sitä vähän ihmettelin. Oli varsin erikoinen paita, erikoinen uni. Mutta oli kiva nähdä, pitkästä aikaa! Anoppi livenä ja veli unessa.

 

 

 

 

Normaali

Löytöjä kaatopaikalta ja nettikirppiksiltä

Käytiin jälleen kaatopaikalla.

Pojan puumaja rojahti pari talvea sitten alas, ja laudat jäivät niille sijoilleen. Nyt saatiin aikaiseksi peräkärrykuorma. Puumajan laudat vietiin asianmukaisesti kyllästetyn puun keräyskonttiin jäteasemalle.

Sillä välin kun mies heitteli lautoja kasaan, minä tutkin, mitä viereinen kasa – tavallinen puujäte – sisälsi. Heti bongasin hyväkuntoisen, tukevan, mäntypuisen eteisen penkin, missä on alla lokerot kengille. Kannoin penkin saman tien meidän peräkärryyn. Maalaamalla siitä saa kelpo vekottimen.

Samasta kasasta löytyi bambuverko.  Meidän sängyn viereisellä seinustalla on ikkuna, mistä aamuaurinko paistaa suoraan silmään. Tähän asti ikkunassa on ollut vanha pitsipöytäliina estämässä aurigonpaistetta. Nyt siinä on kaatopaikalta dyykattu bambuverho.

Seuraavaksi huomasin tikkaat. Meidän kanalalta puuttuu tikapuut. Kerran kesässä pitää mennä kanalan katolle poistamaan havunneulaset, ja on kätevää, jos tikkaat ovat valmiina.

Tähän asti mies oli pysynyt hiljaa, mutta nyt älähti: Älä nyt niitä ota, ne on ne meidän rikkinäiset, just heitin sinne kasan päälle ne!

Katsoin parhaimmaksi lopettaa tavaroiden keräämisen jäteasemalta siihen.

Kesämökin terassi on nykyisin pieni puusepän verstas. Siellä on kirpparilta löytynyt puinen seinähylly, kirjoituslipasto ja kaksi bonanza-tuolia odottamassa maalausta. Olen ne hionut valmiiksi. Tänään lähimpään rautakauppaan tulee tilaamani puuvaha, käsittelen huonekalut sillä. Pitäisi saada valmiiksi viikonlopun aikana, koska ensi viikoksi on luvattu sadetta.

Kaatopaikalta dyykatun penkin jätän suosiolla odottamaan myöhempiä aikoja. Sitä paitsi olen varannut ruokapöydän ja neljä tuolia (60€), sekä lipaston (20€) tori.fi stä.  Ne noudan peräkärrykuormaan, kun lähden viemään peräkärryä pois. En ole kertonut miehelle näistä ostoksista mitään, hyshys. Hän varmasti kauhistuisi, että mitä ihmettä niillä aion tehdä. Enkä osaisi vastata. En tiedä. Ainakin aion kunnostaa ne. Tekisi mieli koettaa decoupage -menetelmää. Lakkaamalla pystyy koristelemaan huonekaluja erilaisilla kuvilla, vaikka servieteistä tai kuvakirjoista. Lipaston voisi päällystää kauttaaltaan kukilla, kukkakoristeltu lipasto sopisi hyvin kasvihuoneeseen.

Viime aikoina on kyllä ollut paljon ideoita, myönnetään. Välillä ihan itseäkin väsyttää tämä töhötys.

Vanha puucee pitäisi siirtää parempaan paikkaan. Se on ollut käyttämätön vuodesta 2005. Siitä olisi tarkoitus tulla minipuuvaja, mutta vaatisi siirtoa toiseen paikkaan.

Mies oli sitä mieltä että ei sitä voi siirtää itse. Minun mielestä voi. Onhan sitä rakennettu pyramidejäkin ihan alkeellisilla välineillä, niin kyllä kai yhden puuceen saa siirrettyä. Tästä asiasta on vielä neuvottelut kesken.

Maanantaina mökkikyläilemään saapuu veljentyttö kesämiehensä kera. Aion ehkä käyttää tilannetta hyväksi ja valjastaa heidät apuvoimiksi vessan siirtoon. Ehkä pitää katsoa joitakin opettavaisia youtube-videoita aiheesta, kuinka siirtää piharakennus.

Ideoita on tullut myös muille, kuten Stockmannille. Tavarataloparka kärsii muutoksen paineissa, kauppa ei käy entiseen malliin. Mielestäni Stockmannin kannattaisi kehittää shoppailun sosiaalista sisältöä. Verkkokaupassa käynti on yksinäistä nettisurffailua, mutta tavaratalossa shoppailu on parhaimmillaan sosiaalista puuhaa. Sinne mennään ystävän tai perheen kanssa, ja se on yksi vapaa-ajanvieton muoto. Tässä kohtaa verkkokauppa ja ”live”-kauppa eroaa toisistaan, ja tätä eroa pitäisi korostaa.

Kaupassa voisi olla erilaisia shoppailuteemapäiviä. Shoppailua sinkuille, tyttöporukoille, vanhemmalle väelle, elävää musiikkia, bändejä tai klassisen musiikin konsertteja elegantteine tarjoiluineen. Perjantai-illat voisivat olla spesiaaleja pre-perjantai häppeningejä, sunnuntait rauhallisia Sunday shop in peace -päiviä, jolloin taustamusiikki olisi rauhoittavaa, valaistuskin ehkä hivenen pehmeämpää, led-valokynttilöiden palaessa. Perhepäivinä tavaratalossa olisi kloveneja, sirkustemppuilijoita, askartelupisteitä lapsille, pallomeri.

Ja mitä tulee Senaatintorin kesäterassiin, siitäkin on sana sanottavana. Mielestäni terassitoria arvostelevat henkilöt, jotka haluaisivat sen olevan autio paraatiaukio, unohtavat että ns. normaaleina kesinä Senaatintori ei suinkaan ole tyhjä, eikä edes kaunis. Silloin se on piiritetty isoilla turistibusseilla ja hop on-hop off -autoilla. Mielestäni tämä on nätimpi, tasapainoisempi ja rauhallisempi näin. Nyt torilla pystyy nauttimaan kauniista ympäristöstä, kun turistibussit ovat poissa. Vaikka mikä minä olen sanomaan, enhän ole siellä edes käynyt! Lehdistä vain kuvia katsellut. Mutta olisi kyllä kiva käydä!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Nykyajan ruukinpatruunat

Nykyaika on kyllä mielenkiintoista aikaa. Ehkä kaikken mielenkiintoisinta. Vaikka niin kai ihmiset ovat kaikkina aikoina ajatelleet. Ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, on kaikenlaista koronaa ja trumppia, ja sitten tämä teknologinen kehitys, ilmastonmuutos ja ihmisten mahdollisuus kommunikoida maailmanlaajuisesti ja rajattomasti toistensa kanssa.

Jos nyt vertaa esimerkiksi siihen kökkötraktoriaikaan, kun olin itse pieni. Ei tapahtunut mitään. Oli ikuinen Kekkonen, ikuinen itä-länsi kylmä sota, ja vesirokko, eli ei tapahtunut mitään. Sellainen historian jumivaihe. Ei paljon matkusteltu. Oli ihan tosi eksoottista jos joku luokkakaveri oli käynyt Kanarian saarilla. Lomalla sukuloitiin. Matkustettiin takaisin kotikyliin, Ruotsista Suomeen, Helsingistä maalle. Meillekin tuli Jenny-täti joka kesä Turusta. Vähän äksy, hienosteleva ja kaupunkilainen. Mutta toi veljelle ja minulle suklaalevyt. Kiitos siitä Jenny-tädille.

Siihen aikaan hankittiin kirjeenvaihtokaveri ulkomailta ja kirjoiteltiin kirjeitä. Hidasta puuhaa. Minullakin oli kirjekaveri Sarah Amerikasta, vai oliko se Sarah, nimi unohtunut. Ja taisi olla Briteistäkin joku jonkin aikaa.

Tuli mieleen artikkeli, jonka luin lehdestä. Siinä kerrottiin oman aikansa Suomen rikkaimmasta miehestä, Mustion kartanon Hjalmar Linderistä, joka eli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Vaikutti mukavalta hepulta. Ja oikeamieliseltä.

Linderin elämä sai uuden  – valitettavasti huonon – käänteen, kun hän nousi säätynsä vastaisesti puolustamaan punavankeja. Hän oli käynyt tutustumassa vankileirien olosuhteisiin, kauhistunut ja vaati kärsimyksen lopettamista. Valkoiset suuttuivat Linderille. Loppujen lopuksi hän menetti kaiken, ja viilsi ranteet auki Marseillelaisessa hotellissa.

Miten ihmisen elämä voikaan olla yllätyksellinen ja miten historian laineet saattavat yksittäisen ihmisen elämäntarinan muuttaa aivan toiseksi kuin miten sen on ajatellut menevän. Monta kertaa museoissa on tähän samaan asiaan törmännyt. Nyt tulee mieleen Tampereella sijaitseva Milavida, ja sen asukkaiden tarina. Sekin on surullinen tarina. Historia on täynnä surullisia tarinoita. Tietenkin myös onnistumisia ja menestymisiä.

Kukahan mahtaa olla airbnb:n keksijä? Hänen täytyy olla, paitsi nero myös miljardööri. Aivan loistava business. Ja hänellä on maailmanlaajuinen monopoli. Eihän kukaan muu voi enää tehdä samaa. Markkinat ovat kaikkialla airbnb:n. Palvelun tuottaja, mr airbnb, ottaa pienen palkkion minulta jokaisesta Boho Garden Cabin yöpymisestä, samoin hän ottaa omansa majoittujalta. Summat eivät ole isoja, järjestelmä toimii loistavasti, on helppokäyttöinen ja toimiva. Mutta en voi olla ajattelematta kaikkia niitä triljoonia airbnb-paikkoja ympäri maapallon. Ja sitä rahamäärää, joka joka minuutti ropsahtaa systeemin ylläpitäjälle. Siis aivan mahtava business.

Nämä tietokonealustat ovat niitä nykypäivän ruukinpatruunoita. Nykypäivänä kaikkein rikkaimpien ei tarvitse enää omistaa kiinteää omaisuutta, tehtaita, eikä palkata hankalia työntekijöitä, jotka ryhtyvät lakkoilemaan ja vaativat lisää palkkaa. Nykypatruunat omistavat tietokoneohjelman, ja varinaisen työn – olkoon se sittein majoitustoimintaa, taksinajoa tai pizzankuljetusta – tekee joku toinen jossakin maailmankolkassa, kuten esimerkiksi mrsmiddleage Suomen Kustavissa majoittamalla vanhassa sähköttömässä kanalassaan saariston rengastietä vesisateessa kiertäviä pyöräilijöitä.

On tämä maailma ihmeellinen paikka. Kyllä menee pikku-Minnan pää pyörälle sitä miettiessä. Parasta ottaa päiväunet. Ehkä suklaapala auttaisi saamaan verensokeritasapainon takaisin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Aika on unelmoida, aika toimia

Martin Luther Kingin kuuluisa ja paljon lainattu lause on ”I have a dream”.

Tänä kesänä olen tullut siihen tulokseen että lause joutaa romukoppaan. Ainainen unelmointi ja haaveilu on itsepetosta, eikä vie mihinkään. Unelmointi pitää lopettaa. Pitää ryhtyä tekoihin. Vain siten unelmat voivat toteutua. Maailma tai oma elämä muuttua.

Unelmointi ja haaveilu saattavat olla hyvä konsti selvitä hankalasta elämäntilanteesta. Niiden avulla jaksaa eteen päin. Ne tuovat lohtua. Mutta kannattaa miettiä, onko niiden rooli ja tarkoitus jäädä vain haaveiksi, niinkin voi olla. Ei kaikkia haaveita edes ole tarkoitettu toteutettavaksi. Mutta jotkut on.

Joskus on aika nostaa jalka jarrulta, painaa kaasua, vaikka edes varovasti ensin.

Ehkä Martin Luther Kingin olisi kannattanut sanoa: ”It’s time to stop dreaming and start doing. It’s time to fulfill our dream”.

 

 

Normaali

Minä olen Kamalan luonnon kettu

Airbnb-innostus jatkuu. Kaikki on mennyt hyvin ja juuri niin kuin olen suunnitellutkin. Vieraat ovat olleet ihania; nuoria, positiivisia ihmisiä, joita on ollut ilo majoittaa ja antaa heille elämys.

Puuhaa ei ole ollut liikaa: siivoamista, pyykinpesua ja saunanlämmitystä. Vähän niin kuin olisi kesävieraita, mutta ilman seurustelupakkoa ja ruuanlaittoa. Voi möllöttää omassa mökissään itsekseen ja antaa vieraiden viihdyttää itse itsensä.

Eikä vieraista ole aiheutunut mitään haittaa omalle elämälle. He pysyvät ”omalla sektorillaan” ja me omallamme.

Minun pitää vain hillitä sisustusinnostustani! Toissapäivänä kävimme lähikaupungin ostoskeskuksessa ja näin siellä vaikka mitä ihanaa, mitä voisi ostaa Garden Cabiniin. Kelta-valkoraitaisen räsymaton, keltaisen istuintyynyn, pikkukukkaiset pussilakanat, söpön seinänaulakon. En sitten ostanut, vaikka mieli olisi tehnyt. Tuhlaisin kaikki tienaamani rahat sisustamiseen, ja homma menisi nollille. Uumoilen, että jossakin vaiheessa kyllä repsahdan. Sisustusinto ottaa vallan. Tavallaan olen repsahtanutkin, syy on kirpputorien, huutokauppojen ja tori.fi n.

Kävin kuskaamassa tutun naapurikirkonkylään, kun oli kyytiä vailla. Linja-autoyhteyksiä on vähennetty. Palkkioksi sain öljylampunsydänlankaa. Sitä ei nimittäin rautakaupassa ollut, tutulla oli. Tehtiin vaihtokauppa; sain sydänlankaa ja vaihtarina heitin hänet töistä kotiin. Kävin samalla Lähetyskirpputorilla. Löysin puuhyllyn vessan seinälle kahdeksalla eurolla ja Mulberry-laukun viidellä eurolla! Joku epäili, että ei ole aito, mutta on se. Aidot ”laatat” ja hyvin tehty, tosin vanha. En tiedä viedä, pidänkö laukun itse vai myynkö eteen päin.

Eräs ilta jäin kukkumaan ja selasin tori.fi tä. Ostin klaffilipaston, maalaan sen mustaksi ja pari Bonanza-tuolia kahdella kympillä. Hion ne ja maalaan. Tai ehkä vain hion. Varasin myös yhden senkin, mistä saisi hienon lavuaaripöydän, mutta aamulla peruin sen. Oli sen verran iso, että olisi tullut ahdasta. Pieni pöytä olisi myös tarpeen.

Eli sisustusinto on saanut vallan. Pahuksen tori.fi.

Nyt on lähdettävä hakemaan peräkärryä alle, että saa kaikki ostokset noudettua pitkin maakuntaa.

ps. Tänään (11.7.) oli Hesarin kulttuurisivuilla juttu Tampereen taidemuseon näyttelystä, joka olisi mielenkiintoinen. 34-vuotiaana espanjantautiin kuolleen Joseph Alasen Kalevala-aiheisia teoksia. Näyttely on vain 9.8 asti. Mutta mitenkäs nyt sinne lähden, kun olen täällä jumissa majatalon pitäjänä?  Kamala luonto -sarjakuvassa olikin osuva strippi: aina sähläävä kettu roikkui kallion kielelekkeellä ja pohti: ”Keksin koko ajan kaikenlaisia hullutuksia, joita voisin toteuttaa. Ja sitten yritän keksiä keinoja, joilla estän itseäni tekemästä niitä hullutuksia. Jos muistan.” Taidan leikata talteen ja kehystää huoneentauluksi.

Normaali

Ps. edelliseen

Ensimmäiset asukkaat ovat yöpyneet minun ihmislinnunpöntössäni eli Boho Garden Cabinissä. Ja he olivat tyytyväisiä, jopa onnellisia, vaikka sää oli sattumoisin tosi kurja. Aamulla kaikki heräsimme järisyttävään ukkoseen, satoi rakeita niin että savuhormi rämisi ja ikkunat tärisivät ukkosen ryskyessä. Vedin peittoa tiukemmalle. Ensimmäiset Garden Cabin asukit sanoivat että hinta on liian halpa, niinpä nostin sitä kympillä. On niin kiva, kun tämä toimii!

Normaali

Kesäkiireitä, osa 2

Kyllä on ollut taas vöyhkäinnostusta ilmassa. Olen ihan täpinöissäni Boho Garden Cabinin airbnb-vuokrauksesta. Varauksia on tullut loppukuulle jo kymmenkunta. Mies katsoo silmät pyöreinä varauskalenteria ja epäilee, onko tämä kivaa? No, on!

Eilen mies katsoi uutisia matkustusrajoituksista. Sanoi että Varsinais-Suomeen matkustaminen on kielletty, ja kaikki tänne päin matkustavat ohjataan  suoraan Seilin saarelle. Mukaan pitää ottaa omat arkkulaudat.

Minusta Garden Cabin on verrattavissa lintujen tarkkailuun. Että minkälaisia lintuja pönttöön seuraavaksi kotiutuu? Vaikuttaa siltä, että suurin osa on ohikulkevia pyöräilijöitä matkalla Ahvenanmaalle. Nuoria ihmisiä. Tarvitsevat yösijan, ja aamulla matka jatkuu.

Luulen, että laajennan tätä airbnb-toimintaa entisestään. Mökkitontilla on myös vierastalo, missä omat vieraamme yöpyvät. Siitä saa pienin muutoksin saunan kera oman kokonaisuuden, mitä voi vuokrata silloin kun emme itse ole paikalla. Virastalossa on kaksi makuuhuonetta ja vesivessa. Toiseen, pienempään huoneeseen saa asennettua minikeittiön, silloin mökistä tulee itsenäinen asumisyksikkönsä. Sieltä on upeat maisemat, isot lasi-ikkunat. Saan vuokraustoimminnalla katettua mökin käyttö- ja remontointikuluja.

Kännykäni hukkasin vuorokaudeksi. Oli kyllä tukalat paikat. Sen tiesin, että en ollut voinut sitä minnekään oman tontin ulkopuolelle hävittää, kun olin koko päivän mökillä, meillä oli vieraita. Mutta että miten voi kännykkä kadota niin täydellisesti?

Se löytyi lopulta seuraavana päivänä kasvimaan vierestä. Olin käynyt kastelemassa tomaatit, ja kännykkä oli nähtävästi tipahtanut siinä kohtaa taskusta maahan.

Ne tomaatit ovat sinänsä oma tarinansa. Ensimmäistä kertaa kasvatin taimia siemenestä. Kaksi selvisi tänne asti, ja kasvavat nyt tuolla kasvimaalla. En usko että niistä tulee ikinä yhtään tomaattia, mutta uskollisesti niitä hoivaan. Ovat nyt sellaisia parikymmentäsenttisiä, rehevävartisia kyllä.

Olen löytänyt kivan joogaryhmän paikkakunnalta. Rauhallista, venyttelevää ”mummojoogaa”, ei mitään hard-corea. Kokoontuu urheilutalolla kerran viikossa keskiviikkoiltaisin. Kertamaksu viisi euroa. Mielelläni kävisin toisenkin kerran viikossa, mutta hyvä näinkin.

Olen tehnyt huutokauppaostoksia jälleen. Kävin katsomassa netissä, mitä huutokaupassa oli myytävänä, ja innostuin sadan kukkopillin kokoelmasta ja vanhasta nurkkanaulakosta. Harmitti, kun en päässyt huutokauppaan, kun oli vieraita juuri silloin. Keksin soittaa meklarille ennen huutokaupan alkua, ja sain siten jätettyä oman huutotarjouksen.

Seuraavana päivänä meklari soitti. Nurkkanaulakkoa en ollut saanut, mutta tarjoukseni kukkopilleistä oli mennyt läpi. Nyt minulla on sata kukkopilliä. En tiedä, miksi.

Luppoaikoina – joita ei ole ollut riittävästi – olen jatkanut villatakin tuunausta. Siitä on tulossa kyllä varsin eriskummallinen. Rintapieleen olen kirjaillut ristipistoin Tout s’arrange, kaikki järjestyy; oikean käden hihansuussa lukee nyt ”MIETI” jotta muistaisin harkita, onko se mihin aion ryhtyä järkevää. Selässä lukee Flawless, Virheetön (mitä takki ei todellakaan ole). Nyt olen kirjailemassa sinne Goddess, Jumalatar. Valitettavasti se ei tullut keskelle, ja joudun nyt purkamaan vähän. Tajusin, että kirjailut kannattaa aloittaa keskimmäisestä kirjaimesta, siten saa sen asettumaan keskelle. Työ tekijäänsä opettaa, näemmä. Alle mahtuu vielä Sorrowless, suruton. Kukkia olen tyhnyt myös, neliapilan haluaisin tehdä, mutta en osaa, yritin. Ja pöllöhän olisi todella upea, mutta se nyt on tietenkin ihan omien taitojen ulottumattomissa.

Kalastamaan emme ole päässeet, koska tuuli on ollut sen verran kova. Kerran pieni soutuveneemme oli jo ihan merihädässä omassa rannassa, kun myrsky oli täyttänyt sen vedellä ja vene hautautunut rantaveteen. Onneksi paikalliselta kalastajalta saa ostettua kalaa. Tilasin viisi kiloa ahventa, haukea ja kuhaa. Laitoin osan pakkaseen, nyt on kalaa pahojen päivien varalle.

Kaimaystävä vinkkasi hyvästä ruokareseptistä, perunapellistä. Tein eilen ruuanjämistä sitä, ja oli loistavaa. Melkeinpä parempaa kuin se alkuperäinen ruoka. Eli keitetyt perunat liiskataan pellille. Minun perunoissa oli jo valmiina salviavoita, joten en lisäännyt voita, mutta muuten kannattaa lorauttaa öljyä tai voita päälle, ja suolaa ja pippuria. Laitoin myös parmesania, kun oli raastetta jäänyt yli, ja edellisenä päivänä paistuttua ahventa paloina. Pistin pellin uuniin pariksikymmenenksi minuutiksi, vai oliko se siellä puolituntia, en tiedä, kun tein samalla myös korppuja vanhaksi venähtäneestä pullasta. Ai että oli hyvää.

Mies kävi etsimässä kanttarelleja, mutta ei löytänyt. Kyyn oli nähnyt. Niitä onkin näkynyt tänä kesänä sen verran, että enpä taida metsään mennä, teitä pitkin kävelen vain.

Nyt on miehen mahassa punkki. Pitää ryhtyä sitä irrottamaan. Ja tarkistaa, ettei yön aikana sängyn alle ole ilmestynyt myyrän takapuolta. Joka aamuinen rutiini tarkistaa ja poistaa kissan tuomat sängyn alta.

Tämmmöistä, ihan tavallista vöyhkän kesää.

 

Normaali

Kesäkiireitä

Mies lähti viikoksi työmatkalle, minä jäin kaksin pojan kanssa mökille. Kun työmatkasta oli jäljellä enää vuorokausi, minulle tuli kiire. Siivosin ja sisustin vanhan kanalan talven jäljiltä asumiskuntoon. En ollut tehnyt sille vielä mitään, koska ajattelin että kanakammari ei tänä kesänä tulisi käyttöön. Mutta, mutta. Sitten mieleni syvyyksistä pulpahti vanha haave.

Nuorena haaveilin bed & breakfast -paikasta. Se olisi vanha, iso huvila, missä asuisimme. Minä pitäisin bed & breakfastia, ja mies tekisi omia hommiaan ja istuskelisi pastis-lasi puutarhapöydällä, tarkkailisi ja ehkä vähän viihdyttäisi tarinoinnillaan kesävieraita. Mikä idylli!

Tiedän, että mies ei tätä haavetta jaa, enkä minäkään sitä itse asiassa halua toteuttaa. Jotkut haaveet ovat paras jättää haaveiksi. Koska ei se todellisuudessa mikään idylli olisi. Töitä pitäisi paiskia aamuvarhaisesta iltamyöhään. Siivota toisten sotkuja, eikä kaikki vieraat takuulla olisi sellaisia, mistä itse pitäisi. Eikä niitä voisi oikein poiskaan rajata: ei rasisteille, ei natseille, ei fasisteille, ei bailaajille, ei äänekkäille, ei fundamentalisteille, ei sotkijoille.

Silti, haave elää pienesti. Siispä keksin että nyt täytyy täräyttää ennen kuin mies palaa reissultaan. Lupaa häneltä ei tälle tule, ja vastustuksesta en tykkää. Siispä pistin tienvarteen kyltin, Boho Garden Cabin, 30 €/ night , ja jäin odottamaan asiakkaita. Vieläkin odotan.

Mutta ehkä asian ydin ei ole majoitustoiminta, vaan sisutaminen? Ja tavallaan en edes toivo, että omalla reviirillä asustelisi tuntemattomia, joihin törmäisi vessareissulla. Mutta kyllä nyt edes yhdet asiakkaat kesässä olisi kiva saada. Vähän sama kuin odottaa, mikä lintu pesiin pönttöön. Nyt odotan, kuka tulee kanalaan.

Kävin hakemassa miehen bussipysäkiltä, ja toivoin että hän ei huomaisi tienvarren kylttiä. En ollut sanonut asiasta mitään, tiesin että hän on väsynyt. Yritin ajaa nopeasti ohi. Huomasihan se. Mikä toi kyltti oikein oli? Mikä ihmeen Boho Garden Cabin? Lohdutin että varsinaista ryysistä ei ole ollut. Onneksi mies oli niin väsynyt, että keskustelu asiasta jäi siihen, eikä aiheeseen ole palattu.

Muutakin ihmeteltävää miehellä oli. Mikä toi kuppi tuolla kalliolla on? – No siinä on mehua kukkakärpäsille ja siinä vieressä on pullanpala muurahaisille.

En tiedä, uskaltaako enää lähteä työmatkalle? Tiedä mitä täällä on sillä aikaa keksitty tehdä.

Tiedän kyllä, mikä majoitustoimintainnostuskipinän sytytti.  Artikkeli Sikke Sumarin Muhu-saaren paikasta, juttu oli jossakin naistenlehdessä, luin vihreänä kateudesta. Paikka on niin kaunis idylli! Ja koko touhu siellä! Ulkopizzauuni lämpiää kesäillassa, mies paistaa vieraille pizzaa, samppanja virtaa, väki on kerääntynyt pihapöydän ympärille keskustelemaan. Ennen nukkumaanmenoa voi pulahtaa paljuun. Kyllä nukkuu pellavalakanoissa sen jälkeen hyvin.

Olen nyt oman elämäni sikkesumari. Minulla on pieni kanakoppimajoitus. Siellä on patjat lattialla. Pizzauuni ei lämpiä, sitä ei ole, mutta tuikkukynttilän voi sytyttää. Paljua ei ole, ilmaisämpäreitä kyllä löytyy.

Olen yrittänyt ottaa kesästä ja kauniista, lämpimistä illoista kaiken irti. Tarkoittaa mm. sitä, että menen ulos katsomaan auringonlaskua. Istun kalliolla, venyttelen jäseniäni ja ihailen maisemaa. Kerran huomasin ajattelevani, että on se saamarin hidasta tuo auringonlasku!  Olin ihan vihainen auringolle siitä, että se laskee niin hitaasti, ikään kuin pitkitellen nautintoaan, mikä piti olla minunkin nautinto, mutta en osannut vain olla. On se ihmeellinen tuo ihmisluonto!

Puutarhakeinu saapui parahiksi ennen juhannusta. Verkkokaupan sivuilla oli ilmoitettu virheellisesti toimitusajat: 4-5 päivää. Todellisuudessa siihen meni pari viikkoa. No ei se mitään, saatiin keinu kootuksi ja kyllä siinä on tullut keinuttuakin! Olen keksinyt termin keinumeditaatio. Se on sitä että menee pitkälleen keinuun, ja katselee pilviä. Keinumisessa on jotakin hyvinhyvin rentouttavaa. Ehkä kehomuistissa on aika kohdussa, siellä keinuimme turvassa ja lämpimässä. Ennen lapsia keinutettiin kehdossa, vauvat nukahtavat mieluiten pieneen liikkeeseen. Joskus haaveilin sellaisesta aikuisten kokoisesta kehdosta. Että olisipa ihana mennä nukkumaan sellaiseen. Mutta puutarhakeinu ajaa saman asian. Olemme siihen niin ihastuneita, että pohdimme, voisiko kaupunkikodin olohuoneeseen ostaa puutarhakeinun?

Mikä ettei? Kauan sitten kävin kylässä entisen työkaverini kotona, joka oli taidekeräilijä. Hän keräsi yhden ainoan taiteilijan tauluja. Koko asunto oli lattiasta kattoon tämän taiteilijan teoksia. Ja lastenhuoneessa oli ihan oikea puinen leikkimökki! Sellainen mitä yleensä näkee pihalla. Olipa näky kaupunkikerrostalossa! Miksi siis ei voisi olla myös puutarhakeinu jos on leikkimökki.

Viime aikoina – kanakoppivieraita odotellessa – olen ryhtynyt tuunaamaan villatakkia. Kudoin joku vuosi sitten elämäni ensimmäisen villatakin. Siitä tuli aivan järkyttävän ruma ja kaikin tavoin epäonnistunut. Osasyy oli siinä, että en käyttänyt sitä lankaa, mitä ohjeen mukaan piti. Niinpä mittasuhteet eivät pitäneet paikkansa. Jotenkin onnistuin tekemään helmankin niin, että on toiselta puolelta pidempi. Eli ihan vinksahtanut koko takki.

Päätin tuunata siitä vielä entistäkin hullumman. Olen kirjaillut siihen nyt kukkia, ja selkään ”flawless” (=virheetön). Rintapieleen olen kirjailemassa ”Tout s’arrange” (=kaikki järjestyy) ja oikean käden hihaan ajattelin kirjailla ”stop” tai ”mieti” tai jotain vastaavaa, mikä hillitsisi, että joskus vähän miettisi ennen kuin ryhtyy puuhaan. Laitan villatakista kuvan instaan, kun saan valmiiksi.

Aamuisin olen käynyt kävelyllä. On ollut pakko lähteä liikkeelle varhain, koska on ollut niin kuuma, päivällä olisi liian tukalaa. Teen aina saman lenkin, siitä tulee reilut 9000 askelta. Kävely on siitä mukavaa, että siinä pääsee flow-tilaan. Unohtaa ajan ja sen mitä tekee, mielessä liikkuu ajatuksia kuin pilviä. Tänään jostakin mieleeni tuli ajatus, että minäpä toteutan kaikki haaveeni. (Nyt en tarkoita sitä aikuiskehtoa). Miksipä en toteuttaisi? Tajusin että asian voi päättää. Miksi jäämme odottamaan, että kunpa haaveet toteutuisivat jotenkin itsestään simsalabim? Eivät ne siten toteudu, ne jäävät haaveeksi.  Haaveet pitää toteuttaa. Tavalla tai toiselle. Niin kuin nuoruuden bed & breakfastistä tulikin sitten Boho Garden Cabin.

Anoppi on joutunut sairaalaan, eikä sieltä taida enää kotiutua. Iltaisin hän on levoton ja paniikissa. Soittelee, ja pyytää tulemaan. Ei aina ymmärrä, missä on. Yhtenä iltana hän oli soittanut 84 kertaa apelle. Eilen anoppi oli soittanut 112:seen ja tilannut itselleen ambulanssin. Ambulanssi tuli, ei päässyt sisään, paikalle oli kutsuttu laitosmies avaamaan ovea. Kun laitosmies ja ambulanssi pääsivät vihdoin sisään, ei siellä ollut ketään. No ei tietenkään ollut, kun anoppi oli sairaalassa ja appi mökillä.

”Onko kaikki muumit laaksossa” sanonta on meillä muuntautunut muotoon: kaikki mummit Laaksossa. (Laakson sairaala on pitkäaikassairaala Helsingissä).

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Minä olen puuvillaplantaasin Scarlett

Heippa. Minä täällä. En ehkä voikaan pitää taukoa, vaikka piti, koska aina pukkaa asiaa mieleen, ja vaikka ajattelin että voihan niistä kirjoittaa sitten tauon jälkeen, en ehkä enää muista, mitä ja mistä piti sanoa, ja ainakin alkuperäinen tunnetila on kadonnut.

Joten ehkä paras kuitenkin lomailla niin, että kirjoittaa jos ja kun kirjoittamisen tarve tulee, mutta ei ota asiasta paineita.

Kaksi asiaa on mielen päällä. Ensimmäinen on historian jälkiviisastelu.

Maailmalla kaadetaan patsaita, koska hävetään kolonialistista ja rasistista menneisyyttä. Elokuvia ja kirjoja poistetaan valikoimista samoista syistä. Lakupötköjen kääreet on jo muutettu, kohta Eskimo-puikot vaihtavat nimeä.

Ihmiskunnan historia on hirveä kärsimysnäytelmä ja tragedia, missä hyvinvointi on ollut harvojen valittujen etuoikeus. Nykyperspektiivistä katsottuna orjuus tuntuu käsittämättömältä. Ihmisiä on napatta viidakosta, ja viety valtameren taa. Eikä nappaaja aina ollut valkoinen mies, se saattoi olla myös rahanahne naapurikylästä, joka oli keksinyt tavan rikastua.

Orjien lisäksi maailmaa ja hyvinvointia on rakennettu vankityövoimalla. Nämä kaksi ovat olleet halvinta mahdollista työvoimaa. Kuuntelin kerran dokumentin, missä kerrottiin kanavan rakentamisesta Laatokasta Jäämerelle. En välttämättä muista oikein, mutta oliko se nyt niin että mies / metri oli kanavan hinta? Työvälineinä pelkät lapiot, hakut ja kottikärryt.

Hirveitä julmuuksia on tapahtunut, mutta niitä ei saa tapahtumattomaksi patsaita kaatamalla tai elokuvia sensuroimalla. Päin vastoin. Patsaat, elokuvat ja kirjat toimivat hyvinä muistinvirkistäjinä siitä, miten asiat ovat joskus olleet, ja miten on ajateltu.

Mielestäni patsaiden kaataminen ja koohkaaminen on tekopyhää. Hirveitä julmuuksia ja ihmisten hyväksikäyttöä tapahtuu tässä meidän omassa ajassamme meidän silmiemme edessä, emmekä me siihen puutu, emmekä sillä vaivaa päätämme, koska siitä on meille hyötyä, niin kuin orjista puuvillaplantaasin pitäjille. On helpompi haukkua menneitä, kun kaivaa malkaa omasta silmästä.

Millä hinnalla valmistetaan meille vaatteet, poimitaan tomaatit säilykkeisiin, rypäleet viiniin? Hotellin siivoaa kieltä puhumaton vierastyöläinen, jonka oma perhe on kaukana, lapsensa hän on jättänyt vanhempiensa hoidettavaksi. Kausityöläinen – nykyajan orja – tekee halvalla työt, joita me emme viitsi tehdä.  Suurkaupungin pilvenpiirtäjät ja etelän lomakohteet rakennetaan halvalla vierastyövoimalla. Nykyajan markkinatalouden perusta on rakennettu kausi- ja vierastyövoiman varaan. Siihen että jossakin on halpaa, heille voi maksaa vähän, ja toisaalla on kallista, heille voi myydä sen halvalla tuotetun. Siitä syntyy voittoa.

Ja me – jotka kaadamme patsaita ja kauhistelemme puuvillaplantaasien ylellistä elämää viettäviä Scarletteja – vaikka itse elämme juuri niin. Himoitsemme luksusmerkkejä. Minäkin. Haluan kokonaisia kuorittuja tomaatteja säilykkeenä halvalla, ja mansikkalitran hinta, se on liian korkea! Hoivakodeissa vaipat vaihtaa vierastyöläinen. Länsimainen ihminen on puuvillaplantaasin Scarlett.

Toinen asia, joka pyörii mielessä on matkustaminen. Jälleen tänään Hesarin pääkirjoitussivulla oltiin huolissaan matkustamisen tulevaisuudesta. Ja jälleen kerran matkustamista puolustettiin kulttuurien oppimisella. Höpöhöpö. Yläluokkaista, elistististä soopaa. Ottaa pattiin. Suurin osa matkailusta on rantalomailua, uima-altaalla köllöttelyä, bailausta, pizzaa, olutta, halpaa viiniä. Kulttuuriantia edustaa korkeintaan käynti paikallisessa temppelissä – mikä vain häiritsee niiden paikallisten omaa uskonnonharjoitusta– ja matkamuistomyymälästä ostettu buddhapatsas. Tai thaihieronnassa käynti. Tai turisteille muokattu ja myyty muka-paikalliskulttuuri. Laitetaan saamelaispuu päälle ja poro siihen viereen, voi kiinalaisturisti ottaa kivan kuvan. Siinä on peruslomailijan ”kulttuuri”.

Mutta kyllä matkailun tulevaisuutta sietääkin pohtia. Luin lehdestä että koronaepidemialta säästynyt Fidzi-saaret on päättänyt avata ovensa miljardööreille. Saarelle otetaan lomailemaan ainoastaan yksityiskoneella saapuvat luksusmatkaajat. Joku Lapin matkailuyrittäjä ehdotti samaa, että voisiko yksittäiset luksusmatkailijat sallia.

On sekin kamala visio, että tavallinen ihminen ei enää pääsisi matkalle, se olisi vain madonnojen ja oligarkkien huvia. Voi kyllä olla mahdollinenkin skenaario. Luonto säästyisi, kun rannalle tulee sottaamaan enää vain se madonnan perhe ja matkailubusiness saa helpommalla rahansa. Huonompi kortti jää käteen mattimeikäläiselle.

Silti toivoisin että matkustamista ei puolustettaisiin tällä uusiin kulttuureihin tutustumisvalheella. Tunnustettaisiin reilusti, että matkailu on nautintoaine. Se on eskapismia. Joskus se on myös narsismia; on niin kiva julkaista matkakuva somessa; Hei, mä olen täällä!  –  Vähänks’ kade! Ja koska matkailu on nautintoaine, josta on haittaa, ei niinkään matkustavalle yksilölle itselleen, ellei nyt satu jäämään sinne rantabaariin viikkokausiksi tai saa melanoomaa, mutta matkailukohteelle, siellä asuville, ja ennen kaikkea luonnolle – matkailua tulisi verottaa niin kuin muitakin nautintoaineita.

ps. Luonnonvarakeskus on muuten laskenut että kasvissyöjä joka lentää kerran Bangkokiin kuluttaa saman verran kuin kotimaassa pysyttelevä lihansyöjä kahdeksassa vuodessa. Mielenkiintoista.

pps. Olinpas ärhäkkäällä tuulella. Ehkä tauko oli teroittanut mieltä ja kynää!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Kesätauolla

Vaikka blogin kirjoittaminen on kivaa, ei sitä tyhjästä nyhjäistä.

Nyt on aika nauttia kesästä ja lomailla, antaa aivoille happea.

Jään some-tauolle. En osaa sanoa, kuinka pitkäksi aikaa. Heinäkuun loppuun asti ehkä. Jatkan kun on sen aika.

Nautitaan nyt kaikki luonnosta, läheisistä, itsestämme, kaikesta siitä mitä on. Ei haluta mitään lisää. Ollaan tyytyväisiä ja onnellisia näin. Ei tehdä. Ei analysoida. Ei pohdita. Koetaan, aistitaan, hengitetään.

Miten ihmeelliseltä tuntuu auringon lämmittämä rouhea kallio jalan alla, miten suloisesti saunan höyry polttaa olkapäitä, miten terävää on kylmä vesi, miten sininen on tänä kesänä taivas.

Jätetään pois kaikki sellaiset asiat, jotka tuntuvat velvollisuuksilta.

Ei suoriteta.

Suljetaan koneet ja vekottimet.

Avataan aistit.

Eletään hetki niin kuin muumit luodolla.

Hyvää ja inspiroivaa kesää kaikille!

 

Ps. Poika keksi minulle uuden tittelin: ilosofi. Olen siitä hyvin iloinen.

Normaali

Helsinki, luontopääkaupunki

Ilokseni huomasin muutama päivä sitten Hesarin mielipidepalstalla, että jotkut muutkin olivat havahtuneet Kansallismuseon suunnitellun lisärakennuksen pilaavan ainutlaatuisen puistopihan.  Kirjoitin samasta asiasta tänne blogiin kevättalvella. Tein silloin myös Helsingin kaupungille kysymyksen aiheesta, ja sain siihen myös vastauksen. Siinä sanottiin että museo tarvitsee lisätilaa, ja päätös on jo tehty, mitään ei ole enää tehtävissä. Mutta ehkäpä onkin, jos muutkin heräävät samaan asiaan!

Kansallismuseon puistopiha on ainutlaatuinen alue keskellä Helsinkiä, se pitäisi ehdottomasti suojella, ja ottaa parempaan käyttöön puistona. Käsittämätöntä että museolaitos, jonka juuri luulisi ymmärtävän suojelun merkityksen on itse tuhoamassa omaa ympäristöään.

Toivottavasti koronaepidemia on havahduttanut ihmisiä paremmin huomaamaan lähiluonnon merkityksen kaupungissa. Helsingillä on ollut viime vuosina suuntaus kaupunkimaisempaan rakentamiseen, mikä valitettavasti on tarkoittanut sitä, että luontoa on vähemmän, rakennuksia enemmän. Järkyttäviä esimerkkejä tästä on esimerkiksi uudet asuinalueet Jätkäsaari ja Kalasatama, mistä ei juurikaan löydy luontoa. Kaikki on laatoitettu ja asfaltoitu.

Onneksi ihmiset ovat heränneet ja ryhtyneet vaikuttamaan asioihin. Pirkkolan metsän suojelu keräsi sen verran nimiä kansalaisaddressiin, että nyt puiden kaato on keskeytetty.

Takapakkia sen sijaan on tullut toisella suunnalla eli Vartiosaaressa. Vartiosaari on pienenpieni saari Itä-Helsingissä. Sinne ei ole ollut edes siltaa. Niinpä se on säilynyt varsinaisena rauhan tyyssijana. Kävin saarella 2000-luvun alussa. Äiti oli tullut Helsinkiin tutkimuksiin. Parkinsonin tauti oli antanut jo merkkejään, mutta vielä emme tienneet, mistä äidin vaivoissa oli kysymys. Ajattelin järjestää jotakin mukavaa ohjelmaa vierailun ajaksi. Keksin, että äiti pitäisi käyttää Vartiosaaressa. Hän oli nuorena tyttönä 50-luvun alussa työskennellyt siellä yhden kesän Alkon kesäsiirtolassa jonkinlaisena apulaisena, siivonnut ja tehnyt keittiötöitä. Ajattelin, että hänestä olisi varmasti hienoa päästä käymään samalla paikalla.

Homma vaati salapoliisityötä ja sumplimista. Kuten sanottua, saarelle ei ole siltaa, kesällä sinne on veneyhteys, mutta se ei ollut silloin toiminnassa. En enää muista, miten sain yhteyden ihmiseen, joka asuu saaressa. Selitin hänelle tilanteen, ja teimme sopimuksen. Hän tulisi sovittuna aikana hakemaan soutuveneellä vastarannalta meidät saareen. Näin tehtiin.

Olin pakannut äidille ja minulle eväät. Oli termoskannussa kahvia ja täytettyjä patonkeja ja pullaa. Kävi vieläpä niin onnekkaasti että Alkon entisessä kesäsiirtolassa oli paikalla muutama ihminen sitä siivoamassa ja laittamassa käyttökuntoon kesäksi. Pääsimme äidin kanssa käymään rakennuksessa sisällä, ja äiti muisteli nuoruutensa kesää.

Oli hieno reissu. Muistan, miten idyllinen saari oli. Tunnelma oli lähes epätodellinen. Nyt saarelle, joka on kooltaan ehkä noin Seurasaaren kokoinen, on kaavoitettu asunnot 7.000 asukkaalle. Kyllä itkettää. Eikö tämä luonnontilainen pieni saari olisi kannattanut säästää ulkoilualueeksi Itä-Helsinkiin? Miksi sekin pitää rakentaa täyteen asuntoja? Eikö olisi ollut parempi idea rakentaa pieni kävelysilta saareen, ja kaavoittaa se ulkoiluun ja virkistäytymiseen?

Helsinki voisi ottaa tavoitteekseen olla maailman metsäisin pääkaupunki. Suurkaupunki, missä on eniten puita maailmassa, eniten luonnontilaisia alueita. Kohta on myöhäistä. Nyt Helsingistä halutaan samanlainen suurkaupunki kuin muutkin isot kaupungit maailmalla. En ymmärrä miksi. Mikä hinku meillä on aina olla niin kuin muutkin, kun olisi mahdollisuus olla jotakin paljon hienompaa ja arvokkaampaa. Olla esimerkkinä koko maailmalle. Luontopääkaupunki.

Toivottavasti koronaepidemia on avannut päättäjien ja asukkaiden silmiä luonnon merkitykselle. Ehkä helsinkiläiset ovat havainneet paremmin lähiluonnon merkityksen. Jos luontoa olisi siellä, missä ihmiset asuvat, sitä ei tarvitsisi lähteä kokemaan kauempaa ja ruuhkauttamaan lähikansallispuistoja. Hyviä esimerkkejä on olemassa. Esimerkiksi Helsingin Munkkivuoressa on talojen välissä pieniä metsäisiä alueita, isoja puita. Muistanko oikein, onko siellä peräti taloyhtiöiden omia grillauspaikkoja? Vastikään oli Hesarissa myös juttu siitä, kuinka joku taloyhtiö oli rakentanut pihalleen oman yrttitarhan talon asukkaiden käyttöön. Miksipä ei kaupungissa voisi kerrostalon pihalla kasvaa myös marjapensaita? Poimia omat herukat pihalta. Tai miksipä ei taloyhtiössä voisi olla man-cave’ja, paikkoja nikkarointiin, musisointiin ja erilaiseen puuhasteluun? Ehkä hillokellarit ja häkkivarastot voitasiin osittain korvata huoneistokohtaisilla puuhapaikoilla? Ja taloyhtiöiden omat saunat takaisin! Vieläkin kismittää, että meidän taloyhtiö purki saunan ja rakennutti tilalle vuokrattavan toimistohuoneiston. Siinä jälleen esimerkki siitä, kun raha ratkaisee. Saunasta taloyhtiölle on kuluja, toimistosta tuloja. Mutta jos ajateltaisiin asukkaiden hyvinvointia, valinta olisi sauna. Myös kaupungin pitäisi ottaa ohjenuorakseen rahan tekemisen sijaan asukkaiden hyvinvointi. Maa-alueiden myynti rakennusfirmoille on varmasti taloudellisesti kannattavaa puuhaa.

Tarvittaisiin uusia toimintatapoja. Ja näkemystä siitä, minkälaista tulevaisuuden kaupungissa voisi olla. Voi olla että tämä ei ole viimeinen epidemia tai muu asumisen ja elämisen haaste, minkä kohtaamme. Senkin takia olisi tärkeä miettiä asumisympäristön merkitystä ja sen tuomaa hyvinvointia versus pahoinvointia.

 

 

 

 

 

 

Normaali

Minä olen mökkioravalle vieraslaji

Mökin pihamaalla hyppelehtii energinen pikkuorava, joka suhtautuu meihin kuin epätoivottuun vieraslajiin.

Orava on peloton, uskaltaa tulla lähelle, mutta ei pidä meistä. Hänen koko olemus ilmentää, että me olemme tunkeilijoita hänen elinympäristössään. Tämä on hänen kotinsa, ei meidän. Mokomakin vieraslaji on änkeytynyt oravan huudeille ja muuttaa koko ekosysteemin epäedulliseksi. Haravoi pois kävyt, kolistelee ja mekastaa. Ei anna elää villiä ja vapaata oravaelämää, ei anna asua mökin yläpohjassa.

elkään että kohta joudumme jonkinlaisen koston kohteeksi. Orava tunkeutuu avoimesta ovesta sisälle, ja pistää kostoksi hyrskynmyrskyn. Yrittää häätää meidät pois omalta tontiltaan.

Vieraslajikeskustelussa hämmentää ristiriita: se että suhtauminen kasvivieraslajeihin on torjuva, mutta eläinvieraslajeihin salliva. Valkoposkihanhet ja merimetsot ovat rauhoitettuja, mutta lupiinit ja kurtturuusut pitää eliminoida.

Vieraslajeja ovat myös valkohäntäpeurat, fasaanit, minkki ja villisika. Niiltä puuttuu omat viholliset suomalaisesta luonnosta. Kannat voivat kasvaa suotuisissa olosuhteissa hyvinkin isoiksi. Joitakin lajeja saa metsästää kuten valkohäntäpeuraa ja villisikoja.

Lupiinien levinneisyydestä ollaan huolissaan, mutta ei siitä, että merimetsolaumat tuhoavat koko asuinympäristöntä. Jo nyt saaristomerellä on pieniä saaria, missä ei kasva enää mitään, koska merimetso on asuttanut ne.

En millään muotoa ole mikään näiden asioiden asiantuntija, mutta sivustakatsojana ihmettelen, mihin perustuu tämä suhtautumistapaero kasvien ja eläinten välillä? Ovatko vieraskasvit todellakin niin paljon vaarallisempia kuin eläimet? Pitäisikö sittenkin antaa kaikkien kukkien kukkia?

Normaali

Huonolla tuulella helteellä

Sain ostetuksi huutokaupasta pöllökellon. Olipa efortti. Huutokauppa alkoi kello 11 sunnuntaiaamupäivällä, ja pöllökello tuli huudettavaksi iltapäivällä noin kello 14.30. Istuin siis kuin tatti kolme ja puoli tuntia ja odotin. Siinä ehti takapuoli puutua kovalla penkillä. Ihmettelen itsekin, mistä se sisu tuli.

Siinä vaiheessa, kun kellon vuoro tuli, olin valmis maksamaan siitä melkein mitä vain että istuminen päättyisi, eikä olisi ollut turhaa. Huudot lähtivät viidestä eurosta. Pahaksi onneksi paikalla oli joku toinenkin joka olisi kellon halunnut, mutta hän luovutti 18 euron kohdalla. Sain pöllökellon 20 eurolla.

Etukäteen olin päättänyt että 35 euroon asti olen valmis menemään. Huutokaupassa kannattaa olla itsellä etukäteen mietittynä, kuinka paljon on valmis maksamaan. Muuten saattaa käydä niin, että tulee maksettua ylihintaa höpöhöpöstä, niin kuin tässäkin tavallaan kävi, koska ei rikkinäinen seinäkello ole kahdenkympin arvoinen. Mutta se oli pakkomielle, ja loppu hyvin, kaikki hyvin.

Olen vain niin pirun huonolla tuulella! Kesähelteellä on tyhmää olla huonolla tuulella tai masentunut. Vähän sama kuin olisi nuhakuume. Sekin sopii hellekesään yhtä huonosti kuin voi salaattiin. Ärsyttää olla ärsyyntynyt. Rumalla ilmalla kaamoksessa sen ei ole niin väliä, mutta kaunis kesäpäivä tekee kontrastista vieläkin isomman.

Vimmoissani googlasin junayhteyksiä Lappiin. Jos lähtisi sitä yötöntä yötä katsomaan. Iltakahdeksalta lähtisi juna. Tampereella olisi vaihto. Mutta kukaan ei halua lähteä minun kanssani. Pitäisi mennä itsekseen. Ja on nämä helteetkin, mitä jos siellä junassa ei ole kunnollista ilmanvaihtoa. Ja mitä jos sitten Rovaniemellä tajuan, että ei tässä taas ollut mitään järkeä, että miksi ihmeessä lähdin? Miksi en ole omalla mökillä nauttimassa helposta elämästä?  Niin en sitten lähdekään.

Taas tulee mieleen edesmennyt Yö-yhtyeen laulusolisti Olli Lindholm, joka jossain naistenlehtihaastattelussa pohti keski-ikäistymisen problemaatiikkaa. Että kun tekisi mieli lähteä katsomaan jääkiekko-ottelua, mutta sitten kun sitä miettiin että sinne pitäisi sitten ajaa, ja parkkipaikka löytää ja sitten ne ihmispaljoudet ja menee myöhään ja taas takaisin, pimeässä ajamista. Että kun koko ajatuskuvion käy läpi, tulee siihten tulokseen, että ei kannata. Jää siihen eteiseen se lähtö. Näin käy minulle usein. Niin kuin nähtävästi nytkin Lapin reissun kanssa. Ollaanko tässä koko loppu elämä eteisessä?

Ja sekös sitten vielä lisää ärsyttää, että niin menee tämäkin kesä että en lähde sitä yötöntä yötä ihmettelemään. Nyt olisi sen aika, juuri nyt. Ja menee sitten mahdollisuus tältä vuodelta ohi. Voi, Minna, Minna, sinun kanssasi.

On sitten varmaan pakko alkaa taas vöyhkätä. Ei hermo kestä lepäilyä, pelkkää kirjojen lukemista ja rentoutumista. Pitää päästä edes rasittumaan, väsymään, jäsenet kipeytymään.

Jotenkin tässä on selkiytynyt sekin, miksi keski-ikäiset naiset siivoavat niin paljon. Siihen siivoamiseen puretaan omia sisäisiä jännitteitä. Se on tapa purkaa aggressiota.

Lähden siis ostamaan mopin.

En voi mitään itselleni.

 

 

 

 

Normaali

Tahtoo kirsikoita

Ihminen on siitä kummallinen otus, että aina tekee sitä mieli, mitä ei ole.

Täällä ei ole kirsikoita. Ei ole koskaan ollut. En tiedä, miksi. Kaupungissa kirsikoita saa torilta ja miltei jokaisesta korttelikaupasta.

Ei täältä saa fenkoliakaan. Se nyt ei niin suuri murhe ole, mutta tein tomaattikeittoa ja ohjeessa oli että siihen pitäisi laittaa fenkolia. Mies kävi kaupassa ja sanoi, että ei ole fenkolia. Ajattelin, että se ei vain ole sitä huomannut, kun ei siitä tykkää, tai sitten että fenkoli oli tilapäisesti loppu.

Lähdin seuraavana päivänä itse katsomaan, olisivatko fenkolit saapuneet. Kävelin vihanneshyllyä edestakaisin ja toden totta, ei ollut fenkolia, ei. Myyjä sattui tulemaan vastaan, kysyin kuuloko fenkoli valikoimaan. Ei kuulu. Varmaan siellä takahuoneessa kummastelevat kaupunkilaisia, jotka ovat aina jotakin outoa vailla.

Muistan entisen työkaverin, jolle kävi niin, että hän pyysi kyläkauppiasta ottamaan valikoimiin munakoisoja. Niistä tulikin sitten varsinainen murheenkryyni. Aina kun työkaveri meni kauppaan ja näki siellä munakoisoja, joita kukaan muu ei näyttänyt ostavan, hänelle tuli olo, että täytyy ostaa ne koisot siitä pois, kun on kerta niitä pyytänyt. Sinä kesänä heillä syötiin ihan järjesttömästi munakoisoja.

Korvasin fenkolin hunajanauriilla. Mikä ihme se sitten on? En ollut ikinä kuullutkaan. Mutta hunajanauris kuului meidän kyläkaupa valikoimiin. Ostin sellaisen ja viipaloin keittoon. Ihan meni fenkolista. Tomaattikeitto on kiva ja vähäkalorinen kesäruoka hellepäiviin. Löysin ohjeen Helsingin Sanomien kuukausiliitteestä. On jo toinen kattila tekeillä. Tosin fiilasin reseptiä vähän oman maun mukaan. Lisäsin mausteita; chiliä ja soijakastiketta loraus.

Mutta kirsikat! Tykkään niistä ja Me naisissa oli ihana kirsikkamantelipiirakan ohje. Leikkasin talteen. Joskus kun käyn kirsikkaterritoriolla, ostan, ja teen piirakan. Kaupassa ja torilla on mansikoita on yllinkyllin, pitäisi nyt tyytyä niihin, mutta ihmismieli haluaa kirsikkaa, kun ei sitä saa.

Ihan sama ilmiö on puutarhavadelmien suhteen. Äitivainaa on joskus istuttanut mökin takatontille puutarhavadelmia. Taimet on peräisin lapsuuskodin pihamaalta. Vadelmat ovat levinneet ja yleensä niitä tulee paljon. Ja niin on ihmismieli järjetön, että vuosien vadelmaylituotannon seurauksena vadelmia ei tee yhtään mieli. Olisipa kirsikoita!

Siinä vaiheessa kesää, kun vadelmia on pakastin täynnä, niistä on keitetty mehua ja hilloa, menen sanomaan naapurille että loput on teidän, var så god.

Kalaa on tehnyt mieli. Yhtenä iltana mies virvelöi ja saatiin hauki. Nyt oli ensi kertaa verkot vedessä. Ei ole laitettu aiemmin, kun minä olen vielä leikkauksen jälkeisellä sairaslomalla – loppuu huomenna – pääsee taas saunaankin. Ja miehen selkä on vihoitellut. Mutta eilen illalla mies ja poika laskivat soutuveneen vesille ja laittoivat verkon. Tänään aamulla mentiin katsomaan, miten kävi. Hauki siellä oli. Vieläpä iso vonkale. Yli nelikiloinen. Sellainen on jo melkein pelottava. Tänään syödään siis haukea! Mutta miksi ei tullut ahvenia? Niitä tekisi mieli. Ei nyt tekisi mieli haukea.

Mielipuoli ihminen. Haluaa aina sitä puolta, mitä ei ole.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Hämähämähäkki, kiipes langalle

Huvittava huomata itsessään näitä iän mukanaan tuomia, uusia piirteitä.

Minusta on tullut hentomielisempi. Onko sellaista sanaa olemassakaan, hentomielinen? Hempeämielinen? Siis, ylitunteellinen lälläri.

Katselen miltei tippa silmässä hämähäkin verkkoa mökin seinähirressä, enkä raaski pyyhkiä sitä pois. Nuorempana olisin muitta mutkitta pyyhkäissyt verkon pois. Nyt ajattelen hämähäkkiä. Miten ison työn se on tehnyt verkon virittäessään. Ja miten ihmeellisen kestävä se on. Kestää kovaakin tuulta. En ota sitä pois. Olkoon siinä. Mitäpä se minua haittaa, pitäähän hämähäkin ruokansa saada. En onneksi pelkää hämähäkkejä, tiedän että monet pelkäävät, ja fobioilleen ei voi mitään. Olen hiiripelkuri.

Mietin jopa, pitäisikö joku hämähäkki saada muuttamaan sisälle mökkiin? Sehän olisi mitä luonnonmukaisin kärpästen hävittäjä! Jos hämähäkki virittäisi ikkunaan – sisäpuolelle – verkkonsa, sisällä pörräävät kärpäset häviäisivät tuota pikaa. Hämähäkillä alkaisivat onnen päivät! Ruokaa riittäisi yllin kyllin. Siitä kasvaisi oikein pulska hämähäkki. Jaksaisikohan lopulta enää viritellä verkkojaan? Kantaisivatko verkot sitä itseään, kun se olisi ylensyönyt itsensä paksukaiseksi.

Että monenlaiseen ajatteluun sitä on aikaa.

Olen myös katsellut mökin pihapuita sillä silmällä. Että missä vaiheessa ne ovat noin isoiksi kasvaneet? Muistan, kun olivat ihmisenmittaisia. Nyt latvat kurottavat taivasta ja runko on tukevoitunut.

No niin on itsellänikin – runko tukevoitunut. Ja taivasta kohti kurkottelen, matkamies maan.

Normaali

Viha ja katkeruus ovat mielen lupiineja ja kurtturuusuja

Kotilieden numero kahdessatoista on mielenkiintoinen artikkeli ”Askon ehdoilla” autistisen 12-vuotiaan Askon ja hänen omaishoitajanaan työskentelevän äidin elämästä.

Asko on vaikeasti autistinen, hänen kommunikaatiokykynsä on vähäinen, ja hän saattaa saada kohtauksia kaupungilla kulkiessa. Silloin Asko riisuu itsensä alasti ja saattaa olla väkivaltainen. Näin oli käynyt vähän aikaa sitten Rautatientorilla, kun Asko oli isänsä kanssa liikkeellä. Ohikulkija oli kutsunut poliisit avuksi.

Kohtauksen tullessa Askon äidin on otettava luja ote pojastaan, että tämä ei olisi vaaraksi itselleen ja muille. Se saattaa näyttää asiaa ymmärtämättömästä rajulta, ja joskus ulkopuoliset puuttuvatkin kommenteillaan asiaan. Askon äitiä harmittaa, silloin hän joutuu rauhoittelemaan oman poikansa lisäksi ohikulkijoita ja silminnäkijöitä. Hän toivoo, että ihmiset mieluummin kysyisivät, voiko jotenkin auttaa, mikä on hätänä, kuin tulisivat uhkailemaan poliisilla ja sosiaalityöntekijöillä.

Autistisuutta ymmärtämättömät luulevat että kyseessä on huonosti kasvatettu lapsi. Siitä ei ole kyse. Autistisella on yliherkät aistit. Äänet, liike, koskeutus saattaa tuntua ihan muulta kuin normi-ihmiseltä. Jopa vaatteet saattavat sattua iholla. Kaikki yllättävä ja hälinä ja melu ovat pahasta. Arki pitäisi olla mahdollisimman samanlaista ja seesteistä.

Meidän pojalla diagnosoitiin lapsena aspergerin piirteitä. Hänen ongelmansa olivat varsin pieniä, lähinnä ne ilmenivät kommunikaation haasteina ja esimerkiksi siten, että hän vastusti kaikkia muutoksia. Huomasimme jo varhain että muutokset eivät saavuttaneet suosiota. Huonekalujen paikkaa ei kannattanut kotona vaihdella.

Kerran poika suuttui perinpohjin, kun maalasin mökillä pihalla olevan sähkömittarikaapin harmaaksi. Se kun mielestäni oli ruman värinen, ja minulla sattui olemaan harmaata maalia jäljellä. Vieläkin muuten ihmettelen, miksi tällaiset pakolliset vekottimet ovat niin rumia? Mittarimies valitteli kerran, että ihmiset istuttavat aina sen mittarin eteen jotain kukkapuskia, jotka vaikettavat hänen työtään. No niin istuttavat, mutta miksiköhän? Siksi että ne ovat niin rumia. Tekee mieli piilottaa mittaritaulu syreenipuskan taakse. Tai maalata harmaaksi. Olen miettinyt vielä kehittäväni mittaritaulun olemusta, ja ajatellut maalata siihen jonkun aforismin tai kannustavan sanan. En vain ole keksinyt mitä mittaritaulussa lukisi.

Takaisin autismin kirjon oireisiin. Inhoan koko sanaa: autismin kirjo. Mikä ihmeen kirjo? Kirjopyykki tulee mieleen. Mutta sillä yritetään sanoa, että jokainen autisti on omanlaisensa. Oireet ilmenevät monin eri tavoin. Onneksi pojan muutosvastaisuus on iän myötä hellittänyt. Tai sitten hän on vain kokemuksen kautta tottunut, että vöyhkä-äiti voi maalata sähkämittarit muun väriseksi, eikä maailma siitä hajoa.

Oman kokemuksen myötä olen tullut siihen johtopäätökseen, että Suomessa erilaisuuden sieto ja ymmärrys on huonoa. Valitettavasti se koskee eritoten nykyistä peruskoulua. Siellä oppilas on määritelty sosiaaliseksi, ulospäinsuuntautuvaksi, mielellään ryhmätyöopetusta tekeväksi multitaskaajaksi. Kaikki vain eivät sitä ole. Joukossa on introverttejä, mielellään omassa, samassa pulpetissa aina työskenteleviä. Muistan, miten inhosin pojan puolesta aina kun kuulin että tekeillä oli retki, projekti, tai ryhmiä tai istumajärjestystä muutettaisiin. Tiesin että se oli aina stressi pojalle. En tarkoita, että maailma pitäisi järjestää yhden oppilaan ehdoilla, mutta äitinä tietenkin kannoin huolta.

Ja kyllä koulu tuli vastaankin, kun osasi pyytää. Jossakin vaiheessa huomasimme, että poika oli hyvin väsynyt ja kaipasi rauhoittumista koulupäivän aikana. Keksimme pyytää paikkaa, mihin poika voisi mennä olemaan yksin keskellä päivää ruokatunnin aikana. Että hän ruokailun jälkeen ei menisikään ulos välitunnille, missä melu jatkuisi, vaan voisi mennä johonkin olemaan hiljaa. Terveydenhoitajan huoneen vieressä oli tyhjä huone, missä oli peti. Sovittiin, että poika voi mennä sinne aina kun siltä tuntuu. Näin tehtiin. Jaksaminen koulussa parani.

Pojan haasteiden myötä olen oppinut katsomaan ihmisiä eri tavalla. Jos joku käyttäytyy mielestäni omituisesti, on vaikka töksäyttelevä tai epäkohtelias, en heti ajattele, että onpa epäkohtelias, ajattelen ensin, mikähän diagnoosi tuolla on? Tien päällä hurjastelijoista ajattelen että siinä meni taas yksi adhd. Eivät ne tietenkään kaikki sitä ole, mutta oleellista on se, että eivät kaikki ilkeyttään toimi niin kuin toimivat. Syyt voivat olla toisaalla. Eivätkä kaikki sairaudet ja ”valuviat” näy päälle päin.

Meillä täällä Suomessa on moni asia hyvin, paremmin kuin muualla. Mutta empatiaa ja sympatiaa tarvittaisiin rutkasti lisää. Niitä myös koulun pitäisi opettaa.

Olen ymmärtänyt että empatiaa ja sympatiaa voi oppia vain kokemalla sitä itse. Eli jos emme sitä harjoituta se kuolee pois. Katoava luonnonvara. Elämä itsessään voi olla julmaa, pahimmillaan se opettaa pelkkää vihaa ja katkeruutta. Ja ne ovat mielen lupiineja ja kurtturuusuja. Niistä on vaikea kasvaa pois.

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Nuori innostunut ihminen, itseni vastakohta

Kalle kävi. Nuori mies. Suloiset hymykuopat. Muistutti vähän Dannyä nuorena. Intoa täynnä kuin huutokauppameklarilla. Juttua piisasi. Emakkojen porsituksen haasteista. Sikojen jalostukseta. Mökistä Iniön aukolla. Tulevasta isyyslomasta. Ajattelin jo, jääkö Kalle meille yöksi? Pistetäänkö sauna lämpiämään? Grilli kuumenemaan.

Kalle on kunnan eläinlääkäri. Kutsuttiin paikalle, kun kissan rokotus oli jäänyt väliin. Siinä oli monta kommervenkkiä.

Yleensä rokotamme kissa keväällä kaupungissa. Seuraavassa korttelissa on eläinlääkäri, siellä käytämme kissan. Mutta tänä koronakeväänä sekin meni eri tavalla. Kissa muutti jo maaliskuun alussa pois kaupungista, ensin Länsi-Uudellemaalle lähelle Inkoota.

Yritimme käyttää kissan rokotuksessa siellä. Varasin ajan, pistimme kissan häkkiin ja ajoimme paikalle. Eläinlääkärin hoitaja sanoi, että ei aika ollut klo 15, niin kuin minä muistin, vaan klo 15.45. Höpöhöpö. Olin kirjoittanut kalenteriini klo 15 ja ajan varattuani saman ajan ilmoittanut myös miehelleni. 15.45 on ihan eri aika kuin 15. Ei ne mene sekaisin.

Lääkärillä on käynnissä leikkaus, eikä hän nyt sitten voinut rokottaa kissaa. Uusi aika ei enää käynyt meille, koska mies oli lähdössä 16.30 junassa kaupunkiin työasioihin, ja minun piti vielä hänet asemalle. Hän ei ehtisi junaan, jos kissaa jäätäisiin rokottamaan. Homma peruuntui.

Täällä saaristossa asiat hoituvat varsin joustavasti. Soitin eläinlääkärille eli Kallelle. Hänellä oli keikka meneillään, mutta pyysi saada koordinaatit, missä olemme, milloin meille rokotus kävisi tai mieluummin, milloin ei kävisi. Seuraavana päivänä Kallelta tuli viesti. Hän tulee klo 16 jälkeen tiistaina.

No ei ihan tullut, tuli klo 18, mutta se suotakoon anteeksi. Kallella oli isoeläinpäivystys. Hän oli päivystysvuorossa, alue kuullosti laajalta Rymättylästä Mynämäkeen ja oliko Uuteenkaupunkiin asti. Alueella asuu 20% suomen porsitusporsaista. Sanoiko, että isoimmassa sikalassa syntyy joka viikko 2500 porsasta.

Kalle tuli. Kissa nostettiin pöydälle ja se sai piikin. Siihen meni noin viisi minuuttia. Kissa katosi heti kun irti pääsi avoimesta ikkunasta ulos. Kallella ei tuntunut kiire olevan mihinkään. Viipyi ainakin tunnin. Ja ensi viikolla hänellä alkaisi isyysloma syyskuulle asti. Edellinen oli jäänyt pitämättä, ja se vähän harmitti vieläkin. Pientä huolta oli, pärjääkö tuuraaja isojen emakkojen kanssa. Mutta voihan se soittaa ja kysyä neuvoja.

Kaikesta näki että Kalle piti työstään todella paljon. Ja nautti myös sen mukanaan tuomista sosiaalisista kontakteista. En yhtään ihmettele, jos tuli kaksi tuntia ennakoitua myöhemmin, jos viihtyy joka paikassa yhtä hyvin ja juttu lentää samaan tapaan.

Mukava nähdä nuori, työstään ja elämästään innostunut ihminen.

Peilistä kun katsoo ihan erilainen tyyppi.

Normaali

Koko elämä on vain yksi hetki – tämä

Kävin naapurin puolella.

Myrsky möyri täällä viikonloppuna. Naapuritontti on myrskyltä paremmissa asemissa. Vanha kalastajamökki. Sellaiset on aina rakennettu tuulelta suojaan, parhaisiin mahdollisiin paikkoihin. Kesämökit taas on rakennettu paikkoihin, mistä on upea maisema. Mutta sellaisiin – maisemalle avonaisiin paikkoihin –tuuli, laineet ja myrsky käyvät lujaa.

Olemme aina vitsailleet, että meillä on täysin eri vuodenajat. Kun meidän tontilla tuulee ja tuivertaa, heillä elämä on silkkaa espanjaa.

Naapurimökissä asuivat R & J. He olivat täällä ”aina”, eläkkeellä kun olivat. Pitivät illanistujaisia, runoiltoja, kutsuivat naapureita kylään, olivat sosiaalisia, joskus tuntui että vähän liikaakin.

Puutarha oli tiptop. Pioneja, ruusuja, magnolia. Varsinainen eden. Pitivät hyvää huolta puutarhasta.

Kävin katsomassa, onko myrskyvaurioita. Ei ollut. Mutta pionipenkissä kasvoi kaksi ohdaketta. Kukkapenkkejä ei oltu kitketty, ruohoa ei oltu ajettu vähään aikaan, elämä puuttui, talo ja piha olivat yksin.

Tiedän saman tilanteen appivanhempien mökillä. Eläkeiässä he asuivat siellä vähintään puoli vuotta. Piha kukoisti. Nyt marjapensaat, kukat, kaikki ovat kuolleet kastelun puutteessa. Surullinen näky. Kun muistaa kaiken sen ajan ja työn, mitä he pihan ylläpitämiseen käyttivät. Kaikki se on mennyt.

Niin se tietenkin ihmiselämässä ylipäätänsä on. Sitä pakertaa ja pakertaa monen mukamas tärkeän tehtävän parissa, ja sitten lopulta kun kuolee tai ei enää vanhuuttaan jaksa eikä kykene, ei mene montaa vuotta, kun kukaan ei edes muista, ja se ”tärkeä” mille on uhrannut paljon aikaa ja vaivaa, siitä on jäljellä enää rippeet jos niitäkään.

Joku kulkee vieraalla pihalla ja ihmettelee, että mikähän ihme rakennelma se tässäkin on ollut, eikä tiedä, että kuule,vöyhkätemppeli se oli! Maailman tärkein asia yhtenä koronakeväänä vuonna 2020 eräälle höpsölle vöyhöttäjälle.

Viikonloppuna on lähitienoolla huutokauppa. Meinaan mennä. Koska siellä on myynnissä pöllökello. Puinen pöllö, massun kohdalla on kellotaulu. Yksi viisareista puuttuu. Mutta se ei haittaa, päin vastoin. Se symboloi ajan harhaa. Onko aikaa ylipäätään olemassa? Mitä jos ei olekaan. Koska eihän meillä ole kuin tämä hetki. Ei ole enää menneisyyttä, sinne ei pääse takaisin. Eikä tulevaisuudessakaan kannattaisi liikaa viettää aikaa. Siitä tulee sitku -elämää.

Jos saan pöllökellon ostettua huutokaupasta itselleni, laitan sen vöyhkätemppeliin koristeeksi muisuttamaan siitä että koko elämä on vain yksi hetki – tämä.

 

 

 

Normaali

Naantalissa

Viikonvaihteessa oli miehen syntymäpäivät.

Ajelimme Typy-autolla Naantaliin ja kävimme ravintolassa syömässä. Edellinen ravintolassa käynti oli ennen koronaa, helmikuun lopulla. Silloin olimme Näsineulassa syömässä yhdessä Tampereella asuvien mökkinaapureiden kanssa. Muistan, kuinka katselin tornista alas jäiselle järvelle. Joku oli piirtänyt jäälle lumeen ison sydämen. Mietin, oliko se jonkun romantikon teko? Jospa joku juuri samaan aikaan kosii tyttöystäväänsä, joku joka on myös syömässä ylhäällä tornissa.

Tuntuu kuin tuosta lauantai illasta helmikuussa olisi vuosia! Ajanlasku alkoi eräällä tavalla alusta maaliskuussa, kun maailma pysähtyi koronaan. On aika ennen epidemiaa ja sen jälkeen.

Naantalissa oli hiljaista. Poissa oli normaali kesäinen vilinä. Ihmisiä oli silti liikkeellä terasseilla ja kävelyllä rantabulevardilla. Rannassa sai kokeilla sellaisia ”kenkiä”, joiden ilmanpaine nostaa ylös veden päälle. En tiedä, miksi härveliä kutsutaan, vaikealta näytti pysyä pystyssä, moni molskahti veteen.

Kymmenen hengen turistiseurue pisti silmään. Jostakin Aasiasta päin, mutta ulkonäön perusteella ei japanilaisia eikä kiinalaisia. Mitenkähän he olivat sinne tupsahtaneet? Erottautuivat joukosta kuin huutomerkit.

Mies ja poika valitsivat kuningasrapua sinisimpukoilla ja ranskalaisilla. Oli hyvännäköinen annos, täytyy sanoa. Minä otin lohi-avokado bowlin. Se oli hyvä ja raikas.

Mies ja poika tykkäävät aina kokeilla rohkeasti mereneläviä. Muistelimme, kuinka poika söi ensi kerran hummeria. Se tapahtui Skotlannissa, kun hän oli yhdeksän. Olimme matkalla katsomaan Loch Nessin hirviötä. Kiikaroimme rannalla pitkään, mutta hirviöstä ei näkynyt jälkeäkään. Kartanohotellissa mies ja poika tilasivat hummeria. Kukaan ei muista, mitä minä söin, mutta  yhdessä tuumin arveltiin että varmaankin lohta, jos sitä oli listalla.

Pitäisi ehkä reipastua ruokavalinnoissa, eikä valita aina varman päälle.

Naantalissa on muuten erikoisen hyvää pistaasijäätelöä. Onneksi se on siellä kaukana, muuten söisin sitä liikaa ja tuhoisin seurauksin.

Mukava kun ravintolat ja kahvilat ovat taas auki.

Normaali

Italialainen majakkafallos

Oi, nyt tunnen itseni keski-ikäseksi kukkahattutädiksi! Ärtyneeksi sellaiseksi.

Syynä on André Acimanin kirja Etsi minut, jonka lainasin kirjastosta. Kirja kertoo ikääntyneestä professorista, joka junassa matkalla Roomaan pitämään luentoa tutustuu nuoreen naiseen. Nainen on puolestaan matkalla tapaamaan sairasta isäänsä.

Iltaan mennessä vanhan miehen ja nuoren naisen välillä on syntynyt kiihkeä seksisuhde. Nainen kutsuu miehen erektiota majakaksi. Se kiihottaa miestä. Samoin kun nainen sanoo ”että ei lähde takaisin isukin luo”.

Taivas, mitä sovinistista sontaa! Pakko lopettaa lukeminen sivulle 133, en kestä enempää!

Kirjan kirjoittaja on vuonna 1951 Egyptissä syntynyt amerikkalainen kirjallisuuden professori. Kirjaa lukiessa tulee tunne, että hän kertoo omasta seksifantasiastaan. Iäkkään miehen unelmasta hurmata nuori kiihkeä ja estoton nainen.

Eikä siinä mitään. Saahan ihmisillä olla fantasiansa. Myös vanhemmilla miehillä. Ei sitä pidä kieltämän.

Olenkin enemmän yllättynyt omasta reaktiostani. Miksi kirjan asetelmallisuus ärsyttää minua niin kovasti? Ajattelenko, että miehen pitäisi rakastua johonkin ikäiseeni, sitten se olisi ok? Olenko salakateellinen nuorelle naiselle? Vai vanhalle miehelle? Olisiko halunnut lukea siitä, kuinka nuori adonis rakastuu keski-ikäiseen naiseen junassa, ja loppuilta on loputonta läiskettä ja lätinää? Vai onko reaktioni vain pettymystä siitä että kirja ei ollut mitä odotin? En ole kiinnostunut sen enempää ikääntyvien miesten seksifantasioista  kuin Rosa Meriläisen kuukautisistakaan. En ole ollenkaan varma, haluaisinko lukea edes 53-vuotiaiden naisten seksifantasioista?

Täytyy sanoa, että kirjan nimi ja kansi ovat jossain määrin harhaanjohtavia. Tai ehkä ei ole ylipäätään ymmärretty, kenelle kirja on suunnattu. Nyt se on nimen ja kannen perusteella romanttista lukemistoa naisille. Mutta eikö oikea kohderyhmä pitäisikin olla erotiikan kaipuiset miehet? Mitä jos kannessa olisikin kuva nuoresta naisesta vihjailevasti, kirjan nimenä Professori ja nuori roomatar, tai kuvassa miehen pullistuva etumus ja nimenä Professorin mahtimajakka?

Ehkä miehet saataisiin kirjastoihin ja lukemaan, jos heille kerrottaisiin, että on muitakin kirjoja kuin iänikuiset kertomukset talvisodasta ja Raatteen tiestä. Ehkä kirjastossa pitäisi olla ihan oma kirjahylly miesten kirjoille samaan tapaan kuin kioskeissa oli ennen vanhaan miestenlehdet eroteltu omaksi hyllykseen. Ehkä myös nuoret pojat saataisiin taas innostumaan kirjoista, jos he tietäisivät niissä piilevistä kiihottavista seksikohtauksista. Ehkä ongelma on markkinoinnissa? Miehille myydään vain sotaa ja rikoksia.

Paasasin miehelle huonosta lukukokemuksesta heti aamutuimaan. Olin herännyt aikasin ja ajatellut aloittaa aamun romaanilla. Nyt tulinkin lukemastani huonolle tuulelle. Mies sanoi, että polta se kirja! Naureskeltiin sitten yhdessä, että mitähän mahtaisi kirjastovirkailija tuumata, kun menisin kirjaa palauttamaan ja veisin vain tuhkat. Sanoisin turhautuneeni lukukokemukseen, ja päättäneeni säästää muut lukijat samalta.

Ehkä täytyy lukea takatekstit hivenen tarkempaan. Yksi kolmesta valitsemastani kirjasta oli mieleinen. Sen takateksti olikin: Rakkaudentätyteinen feel good -romaani parhaaseen brittityyliin.

Se on juuri sopiva genre minulle. Ei enää italialaisia majakkafalloksia!

Normaali

Korona – mikä ihana tekosyy

Hyvinhän tämä joutilaisuus sujuu. Tänä vuonna en ollut lukenut yhtään romaania ennen tätä viikkoa, ja tällä viikolla jo kaksi. Kolmannen aloitan tänään, jos ehdin. Myös joutilaana voi olla kiireinen, olen huomannut.

En ole ehtinyt katsoa kaikkia ohjelmia, mitä olen meinannut. Virkannut en ole yhtään, kun samaan aikaan ei voi lukea, se on siitä huono. Ja enpä ole blogipäivityksiäkään tehnyt entiseen malliin, kun pää on tyhjentynyt ajatuksista. Jotenkin joutilaisuus hiljentää aivoni, vaikka eikös sen pitäisi olla toisin päin?

Vöyhkävaihteella ollessani keksin että minäpä kirjoitan runokirjan. Keksin sille hyvän nimenkin: Riippumaton nainen. Kaveri otti kylässä käydessään jo kansikuvankin siihen. Yhdeksäntoista runoa syntyi ihan tuosta noin vain sukkelaan. Ajattelin että tässä on juhannukseen mennessä kirja valmis. Mutta ei. Sitten alkoi tämä joutilaisuus, aivot tyhjenivät, eikä nyt synny minkäänlaista runoa, vaikka kuinka kikistäisi. Aivosolut ovat jähmettyneet paikoilleen.

Ihmeen kummasti aika kuluu mitään tekemättäkin. Tämäkin aamupäivä meni ihan vain siinä että katselin verkkokaupoista bikinihousuja. Mökille lähtiessä unohdin pakata alushousut. Tai luulin että täällä niitä olisi. Ei ollut. Nyt on ollut käytössä viikon yhdet ja samat, ne jotka päällä tänne tulin. Olen minä niitä välillä pessyt, sen aikaa on pitänyt sitten olla ilman housuja.

Keksin että mitä jos tilaisin bikinihousut alkkareiksi. Nehän kuivaa pesun jälkeen nopeasti. Jotenkin viehättää ajatus siitä että olisi vain yhdet alushousut ja bikinihousut. Kyllä niillä kesän pärjäisi. Eipä pyykkivuori kasvaisi.

Kirjoitinko jo siitä, kun kävin hakemassa kunnantalolta kuntosalin avaimen? Olipa episodi. Kunnantalolla oli lappu luukulla: kiinni elokuun loppuun asti. Tuli mieleen Carrols-hampurilaisketjun slogan Nälkä – mikä ihana tekosyy.

Korona – mikä ihana tekosyy.

Soitin vapaa-aikasihteerille. Olimme sopineet puhelimitse kuntosalin avaimen noudosta, mutta en tiennyt kunnantalo kiinniolosta. Vapaa-aikasihteeri neuvoi soittaman ovikelloa. Sekään ei ollut ihan tavanomaisella paikalla vaan alhaalla, miltei maan rajassa postiluukun luona.

Sihteeri tuli avaamaan oven, menimme hänen työhuoneeseensa ja sain avaimen kuittausta vastaan. Kunnanjohtaja hiippaili käytävällä ja kuikuili ovensuusta. Moikkasin. Ei vastannut tervehdykseeni, ilmeisesti pelkäsi korona-aerosolien leviämistä. Katosi nopeasti takaisin pimeään käytävään.

Tuli mieleen Veikko Huovisen novelli Jutta Granin aviomies. Lähti oma ajatus laukalle. Ihan kuin kunnanjohtaja olisi keksinyt hyvän syyn laittaa kunnantalo ikävän kesäsesongin ajaksi kokonaan kiinni. Eipähän mökkiläiset ravaa asioillaan. Nyt kunnanjohtaja piileksii kiinni olevassa virastotalossa esikuntineen. Valoja ei pidetä päällä, ettei totuus paljastuisi. Työhuoneessaan kunnanjohtaja tekee päivät päästätykseen laskelmia ja mallinnuksia siitä, kuinka korkeaksi kiinteistöveron voi nostaa, ja mitä uutta kivaa rahoilla voisi hankkia.

Terassillakin olemme ennättäneet käydä. Sikäli kätevää että meidän mökiltä on lähimmälle terassille noin 300 metriä. Panimon auto ei ollut vielä käynyt, eikä oluthana ollut toiminnassa. Tilattiin sitten pinkit skumpat. Olimme ainoat asiakkaat.

Tänään on sadepäivä. Se on hyvä juttu. Maa on rutikuiva, metsäpalovaroitus voimassa. Haluaisin aloittaa tuliterapian. Siksi kutsun ihan tavallista nuotiota mökkirannassa. Mikään ei ole niin terapeuttista kuin nuotiolla istuminen. Nyt kun naistenlehdet ovat pitkään koohkanneet metsän parantavasta voimasta, ne voisivat ottaa käsittelyyn elävän tulen tervehdyttävän vaikutuksen. Nuotion ääressä on myös helppo puhua asioista. Niinhän Temptation Islandissakin tehdään! Iltanuotiolla avaudutaan tunteista ja itkeä tihrustetaan! Miksipä ei voisi olla terapiamuoto, missä terapeutti jututtaa potilastaan nuotion äärellä istuen.

Nyt kun olen päässyt mökille, en halua enää minnekään. Joka kesä sama juttu. Ennen mökille tuloa suunnittelen ajelevani Saariston rengasreitin, käyväni Ahvenanmaalla tai mitä milloinkin. Tänä vuonna harkinnassa oli Lapin reissu. Tekisi mieli kokea aito Lapin yötön yö. Joskus 90-luvulla ollaan miehen kanssa oltu Lapissa keskikesällä. Mutta nyt kun täällä mökillä, ei tee mieli lähteä mihinkään.

Paitsi Turkuun.

Turun taidemuseo avautuu 7.7. Sen jälkeen on suunnitelmissa käydä Turussa ja jäädä yöksi suosikkihotelli Parkiin. Turku ja Park-hotelli korvaa kaiken! Ja mikä mukavinta; matkaan menee vain reilu tunti. Lähimatkailu kunniaan! Mitäpä minä yöttömällä yöllä, nukahdan kumminkin ennen iltakymmentä.

 

 

 

 

Normaali

Lukunarkolepsia

Nukuin eilen kahdeksat päiväunet.

Johtui siitä että kävin kirjastossa. Minulla on lukunarkolepsia. Itsekeksimäni tauti, mutta kyllä varmaan sitä muutkin sairastaa, en voi olla ainoa ihminen maailmassa. Heti kun luen, nukahdan. Se on sietämätöntä, ja haittaa merkittävästi kirjallisuuden käyttöä. Lehtiä pystyn lukemaan nukahtamatta.

Nukahtelun takia on vaikea, joskus jopa mahdotonta, pysyä juonessa mukana. Tämä vaiva on ollut minulla miltei aina, tai ainakin 90-luvulta. Huomasin sen, kun opiskelin valtiotieteellisessä viestintää. Tenttikirjojen lukeminen oli haastavaa. Nukahtamiseen ei vaikuta edes asento. Nukahdan yhtä näppärästi istualleni, tai vatsalleni kyynärpäiden varaan. Seisaalleni en ole vielä nukahtanut, mutta lukeminen seisoaltaan on epämielekästä.

Yhdeksännen kerran nukahdin yöunille. Viime sanoikseni olin sanonut, että pitäisi mennä vessaan.

Kirjasto oli ensimmäistä päivää auki sitten koronakevään. Hyllyt olivat pulleina kirjoja, oli mistä valita. Mutta en viitsinyt jäädä pitkäksi aikaa valintoja pohtimaan, oli sen verran porukkaa. Nappasin kahden viikon laina-aika hyllystä kannen ja nimen perusteella kolme kepeänoloista kirjaa: Sofia Lunbergin Tapaa minut tammen alla, Anre Acimanin Etsi minut ja Ruth Hoganin Kadonneiden tavaroiden vartija. Lundberg on nyt luettu, yhdeksän unen taktiikalla plus yöunet. Aamulla luin loppuun. Oli riippumattokirjaksi kelpo. Paitsi että ei minulla ole riippumattoa. Tai on, mutta en taida olla riippumattoihminen. Olen puutarhakeinuihminen.

Tilasimme netistä uuden puutarhakeinun. Edellinen, 90-luvulla hankittu, meni kaatopaikkakuormassa pari kesää sitten. Viime kesä oltiin ilman. Nyt huomattiin että ei voida olla ilman puutarhakeinua. Siinä on kiva köllötellä, antaa tuulen keinuttaa. Hyvä paikka nukkua päiväunia, kirja kopsahtaa päähän. Toimitusaika on 4-6 vuorokautta, joten ehkä jo viikonlopuksi sen saamme. Löytyi nostalginen 70-luvun kukkakuoseja jäljettelevä malli. Runko on samanlainen kuin entisessä, metallinen.

Tänään pitäisi saapua pojalle sänky ja patja Ikeasta. Poika on nukkunut tähän asti vanhassa armeijan kerrossängyssä. Yläpedillä on vaatteet ja tavarat, poika alapedillä. Jo viime kesänä kysyin, olisiko aika hankkia isompi sänky. On nimittäin aika kaponen malli. Täytynee laittaa kerrossänky myyntiin nettikirppikselle. Jos jollekin kelpaisi.

Kissa on pyydystänyt yhden myyrän ja yhden metsähiiren. Hiiren toi sisälle. Yritin selittää, että kiitos vain, mutta ei tarvitse meille ruokaa tuoda. Onneksi kissa on vanhentunut sen verran että ei enää ramppaa yöllä ulkona. Nukkuu mielellään sisällä lämpimässä. On jättänyt yövöyhkäämiset nuoremmille. Ei tarvitse enää herätä yöllä päästämään kissaa sisään ja ulos. Toinen vaihtoehto oli jättää ikkuna auki, mutta sitten oli itikoita, ja heräsi niihin.

Yöt ovat rauhoittuneet myös koska en ole herännyt kuumiin aaltoihin. Ykskaks tajusin, että minulla ei ole ollut kuumia aaltoja vähään aikaan, ehkä viikkoon? Toivottavasti eivät palaakaan.  Olisihan se suurenmoista, jos selvisin vain yhdellä vuodella!

Meri on tyyni. Ohi ajelehtii haahkaseurue. Siihen kuuluu kolme aikuista ja kuusi poikasta. Kulkevat tästä ohi pari kertaa päivässä. Samoin joutsenpari, jolla kuusi poikasta.

Nyt on kolmas vöyhkäämätön päivä alkamassa. Aika kuluu hitaasti, kun ei tee mitään. Yllättävän hyvin olen osannut olla puuhaamatta. Männyn siitepölyä pitäisi pestä pois terassilta ja kaiteilta, mutta en pese. Sitä paitsi ulkohanan sulkulaite on kadonnut, ei saada vettä letkuun.

Mies virvelöi hauen. Verkkoja ei ole laitettu, kun miehen selkä on niin hajalla, ja minulla leikkausarvet. Mutta hauki! Se on niin hyvää!Mies osaa perata niin että ei jää ruotoja. Tänä kesänä opettaa pojan. Nyt tulee lempireseptini Hei-hoi-parmesanhauki.

  1. Haukipalojen päälle suolaa ja valkopippuria. Palat puuteroidaan vehnäjauholla.
  2. Kastetaan kananmuna-dijonsinappimössöön.
  3. Kuorrutetaan parmesan-pankojauhoseoksessa. Korppujauho käy myös.
  4. Paistetaan voi-öljyseoksessa.

 

Tänään aloitetaan pilatestunnit. Tavoitteena saada miehen selkä kuntoon. Osallistuminen on pakollista. Minä ohjaan, sinä poljet, niin kuin tanssi matka käy.

 

 

 

 

 

 

Normaali

Pysy kärryillä, kärryjä ei enää ole

Aina kun on jotakin mieltä, hetken päästä huomaa, että ei enää olekaan – ainakaan ihan täysin.

Koronakevään olen koohkannut homo correctuksesta. Siitä että ihmislajin menestymisen edellytys ei  ole sapiens eli viisas ihminen vaan correctus eli kyky muutokseen. Sama kuin rotilla. Nekin pärjää melkein missä vain.

Ja samaa mieltä olen – periaaatteessa – edelleenkin, mutta ajatelmani sai pienen kolauksen henkilökohtaisella tasolla eilen. Havaitsin konkreettisesti että minä ainakaan en ole kykenevä muutoksiin henkilökohtaisessa elämässä.

Pidän siitä että asiat ovat niin kuin ne ovat olleet. Ja tarkemmin katsottuna oma elämäni on varsin kaavoihin kangistunutta. Itse asiassa nyt mieleeni tulikin, että aikoinaan mainostoimistossa tehtiin sellainen tutkimus, minkälaisia ihmisiä me työntekijät olemme, ja minä loksahdin aika näppärästi muutosvastarintaisten lokerikkoon. Merkillistä. Ehkä tämä kaksinapaisuus määrittää minua muutenkin, koska koen olevani myös sosiaalinen erakko.

Eilen kauppareissun päätteeksi päätimme ajella lähikulmia. Käydä katsomassa, mitä talven aikana on tapahtunut kesämökin ympäristössä.

Lähes tonttinaapurina sijaitseva lomakylä on ollut jo vuosia muutosten kourissa. Alueelle on rakennettu paljon uusia mökkejä, ja puita kaadettu – mielestäni liikaa. Mutta nyt tuli piste iin päälle. Ravintolaiva Helena oli kadonnut. Purettu.

Meinasin pyörtyä. Paikkaan liittyy paljon omakohtaisia ja perheeseen liittyviä muistoja 70-luvulta alkaen. Aluksi laiva kellui meressä, silloin se oli parhaimmillaan. Tunnelmallinen, tervantuoksuinen, pimeä. Reunoja kiersivät pöydät, perällä oli baaritiski. Laivan kannelle pääsi istumaan ja nauttimaan kesästä.

Vuosien saatossa laivan kunto huononi. Jossakin vaiheessa se nostettiin merestä kuivalle maalle, yhdistettiin käytävällä uuteen ravintolarakennukseen. Laivan kannelle pääsy kiellettiin.

Viimeisessä vaiheessa laivasta poistettiin keskikohta. Ilmeisesti se oli jo niin huonokuntoinen. Jäljelle jäi vain etu- ja takaosa. Mutta laivan seinustan terassilla oli kiva istua, musta tervantuoksuinen laivan kylki lämmitti.

Nyt laivasta ei ole jäljellä enää mitään.

Jos olisin tiennyt, että se puretaan, olisin halunnut pyytää muistoksi nimikyltin laivan seinästä. Siitä olisi saanut hienon sisutuselementin.

Tuntui jotenkin hyvin haikealta huomata että laivaa ei enää ole. Vaikka ei voi väittää, etteikö uusi ravintolarakennus näytä huomattavasti entistä tyylikkäämmältä. Laiva oli oikeasti ruma röntsä. Silti olin kiintynyt siihen.

”Onko tuo sitä tekuilaa?”, kysyi paikallinen mies kerran 90-luvulla kun joimme tequila-shotteja oikein urakalla. Toinen mies tuli lääppimään, tokaisin sille että en minä mikään raaputusarpa ole, tämä arpa ei voita, menes kokeilemaan jotakin toista. Monenlaisia muistoja. Laivalla kohtasivat paikalliset, mökkiläiset ja veneilijät. Kohtaammeko enää missään? Salen maitohyllyllä, ehkä. Kaipaan vanhoja hyviä aikoja.

Samaa muutoksen kourissa kärvistelyä todistin viime viikolla ystäväni kautta. He möivät ylihintaisen siirtolapuutarhamökin. Rakenteilla on moderni mökki kaikilla härpäkkeillä komealla maisemalla omalle tontille Puumalaan.

Satuin paikalle juuri kun siirtolapuutarhamökistä oli tehty kaupat. Olisin odottanut että ilo olisi ylimmillään, ja samppanjapullo poksunut hyvin onnistuneiden kauppojen ansiosta. Paikalla olikin kaksi surumielistä ja mennyttä kaihoisasti muistelevaa. Pieneen rupumökkiin liittyi paljon muistoja ajalta, joilloin lapsi oli pieni. Mökin myynti konkretisoi yhden aikakauden loppua, uuden alkua.

Muutos ei siis ole helppo. Joskus se on pakko. Joskus se on sitä mitä haluamme, toisinaan tapahtuu vastustuksestamme huolimatta. Silti, muutos on vääjäämätön. Muuttumattomuus ei ole vaihtoehto. Voimme vain sopeutua. Yrittää pysyä kärryillä. Kärryjä ei kylläkään enää ole.

 

 

 

 

Normaali

Homo correctio on nyt loma-asetuksissa

Ensimmäinen aamu Mökillä. Loma alkaa. Kolmeen viikkoon ei pitäisi olla töitä – paitsi yksi kolumnihomma – eikä edes huolta miehen vanhemmista. Kolme viikkoa voidaan olla ihan päät ja kädet tyhjinä, ihanaa!

Päätöksiä: En vöyhkää. En tee mitään muuta kuin ihan pakolliset perunan keitot. Parantelen tosissani leikkaushaavoja. Vähän tuli takapakkia, kun maalasin seinää, vaikka ei olisi saanut, mutta oli ”pakko”, kun ei ollut vaihtoehtoa.

Nyt kieltäydyn havaitsemasta oksia ja lehtiä, jotka pitäisi haravoida. Totisesti pitäisi! Täällä ei ole haravoitu ollenkaan sitten viime kesän.

Kieltäydyn huomaamasta että ikkunat ovat pesemättä. Istun rottinkituolissa pihalla ja tuijotan merta tai luen tai kirjoitan. Kävelen mutta en kuumassa, kun ei saa hiota. Haavat ei tykkää hikoamisesta.

Syön varhaisperunoita, ruisleipää ja silliä. Voisin elää tuolla pyhällä kolminaisuudella. Jo eilen illalla tein iltapalaksi, ja nytkin on perunat kiehumassa. No nyt ne onkin jo kypsiä. Pidän tauon ja syön peruna-sillileipiä lounaaksi. Keitin koko kattilallisen, koska leivät onnistuvat yhtä hyvin myös kylmästä, keitetystä perunasta.

Ei täällä aamu suinkaan jouten ole alkanut! Bolognese-kastike on tehty porisemaan. Yhdessä syödään pasta bolognesea, kun on pojan lounasaika eli noin kello 15. Eletään taas ihan eri aikavyöhykkeillä. Kun poika valvoo, me nukutaan ja toisin päin. Minä pistän vastamelukuulokkeet illalla päähäni, niin en herää, kun poika käy yöpalalla tuvassa. Meidän makuuhuone on siinä vieressä, eikä ole ovea, pelkkä oviverho, joten äänet kuuluvat.

Keräsin myös vuohenputken lehtiä salaattiin. Tein vanhaan kannelliseen lasipurkkiin salaatin. Laitoin kurkkua, paprikaa ja tomaattia, murskasin fetaa, kastikkeeksi fetapurkin mausteöljy, persiljaa puskasta, mustapippuria ja sitten niitä vuohdenputken lehtiä silputtuna. Tähän aikaan vuodesta on ihan turha ostaa salaattia kaupasta. Vihreän salaatin saa pihalta, kun tietää mistä ja mitä kerää.

Martoilla oli joku aika sitten livestreamluento villiyrteistä. Olisin halunnut katsoa, mutta se oli facebookissa, enkä ole siinä mukana. Mutta Martoilla on paljon hyviä ajankohtaisia juttuja. Se organisaatio osaa myös hienosti elää ajassa eli on tehnyt mittavan digiloikan. Seuraan Marttoja instagramissa ja sieltä tulee myös hyviä vinkkejä ja reseptejä. Viimeksi eilen oli ohjeita siitä, miten pinttyneen pahan hajun saa pois vaatteista. Mökkivaatteissa saattaa olla hajuefektejä, jos ovat saaneet kosteutta talven aikana.

Tästä päästääkin viimeiseen päätökseen. Tänä kesänä olen päättänyt pukeutua kauniisti. Nyt en aamulla ojenna kättäni ja nouki ensimmäiset käteen osuvat vaaterievut päälleni. Ne rakkaat, ikivanhat röhnävaatteet. Nyt laitan nätin mekon.

Jotenkin on niin että silloin kun on nuori ja nätti voi laittaa päälle mitä tahansa ja näyttää silti nätiltä. Mutta sama ei toimi enää, kun ikä on tehnyt tehtävänsä ruumissa ja naamassa. Jos keski-ikäinen laittaa päällensä vanhaa ja rupusta, näyttää vanhalta ja rupuiselta. Niin se vain on.

Eilen illalla käytiin ruokaostoksilla paikallisessa Salessa. Meillä on tehtäväjako: mies suorittaa kauppaostokset, minä olen kuskina. Autossa parkkipaikalla on aikaa katsella ihmisiä. Pistin merkille, että täällä päin näyttää olevan ”muodissa” pukeutua minimekkoon vanhanakin. Autoa oli tankkaamassa vanhemman ikäinen nainen pelkkä tunika päällä. Helma peitti juuri ja juuri pyllyn. Toinen samanmoinen meni ruokakauppaan. Minä kun mietin kehtaanko enää polviani näyttää, ja toiset ovat valmiita vilauttamaan puutarhaosastoa.

Mies sanoi että kaupassa ei turvavälejä huomioitu. Se on kyllä huono juttu, ja epäkohteliasta muita asiakkaita kohtaan. Olisiko niin että pääkaupunkiseudulla turvavälit on paremmin sisäistetty, muta täällä ei ole ollut tartuntoja, eikä turvavälitaitoja opeteltu.

Kaksi homoa oli ängennyt iholle lihatiskillä. Mies naurahti autolle palatessaan että käsittämätöntä, hän ei halua sen paremmin covidia kuin aidsiakaan. Täytynee säätää omaa kaupassakäyntiaikataulua. Kauppa on auki aamukuudesta iltayhteentoista. Veikkaanpa että aika rauhassa saa kaupassa käydä myöhään illalla.

Se on jännä miten nopeasti ihminen oppii uusia tapoja toimia, ja niistä tulee normaaleja käytäntöjä. Niin kuin nyt nämä turvavälit. Toinen samantyyppinen uusi käyttäytymistapa on muovijätteen lajittelu. Kaupungissa siitä on tullut ihan jokaipäiväinen normijuttu. Myös täällä saaristopaikkakunnalla on muovinkeräys. Mutta nyt keväällä, kun asuimme kolme kuukautta Länsi-Uudellamaalla, sielläpä ei muovinkeräystä ollutkaan. Minä lajittelin – kun olin siihen tottunut – muovi erilleen. Lopulta lopetin, kun ei ollut paikkaa, mihin niitä viedä. Postitiivista on se, että ihminen voi todellakin niin nopeasti oppia uusia tapoja toimia.

Referoin itseäni; kirjoitin joku aika sitten että ihmisrodun nimi ei pitäisi olla homo sapiens (viisas ihminen) vaan homo correctio (muuttuva ihminen), se on kyllä taas todistettu.

Loppuun päivän politiikkaa. Toivoisin että joku pistäisi alkuun #boycottUSA kampanjan. Kieltäytyisimme matkustamasta Amerikkaan, lukemasta amerikkalaisia kirjoja, kuuntelemasta amerikkalaista musiikkia, katsomasta amerikkalaisia elokuvia, juomasta amerikkalaisia viinejä jne. niin kauan kuin siellä tehdään niin vääränlaista politiikkaa, on rasistista väkivaltaa viranomaisten taholta ja presidentti, joka ei ole sen paremmin homo sapiens kuin correctiokaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Kaatopaikan jakkara

”Elämme illuusiossa, että tarvitsemme aina vain uusia tavaroita. Asioita markkinoidaan tarvekärjellä – tarvitset tätä ja tätä arkeesi, jotta elämäsi olisi täydempää. Halu ja tarve sekoittuvat.”

Näin sanoo sosiologian professori Terhi-Anna Wilska Tiede-lehdessä 6/20.

Toivottavasti korona-aika on tuonut selkeyttä halun ja tarpeen eroon. On ollut aikaa havainnoida, mitä oikeasti tarvitsee ja huomata, miten vähän se on. Olemme kasvaneet kulutusyhteiskunnan jäseniksi ja ”tärkein” tehtävämme on mukatarvita lisää pitääksemme yhteiskunnan rattaat pyörimässä.

Keski-ikään mennessä ihminen on ennättänyt ostaa miltei kaiken mitä loppuelämäksi tarvitsee, jäljelle jää vain loputtomien halujen täyttäminen. Ja niitähän piisaa!

Joku omavaraistaloudessa elävä sanoi, että jos heille tulee jonkun asian tarve, ensimmäiseksi ei rynnätä kauppaan ostamaan. Ensin mietitään, mitä meillä on, ja voisiko siitä saada tai tehdä tarvitsemansa. Siinä kuuluu järjen ääni.

Pienimuotoisesti havahduin samaan.

Ostin puutarhaliikkeestä pihalle pöllön. Se maksoi kolmekymppiä. Kotona muistin nämä puheet halusta ja tarpeesta ja omavaraisuudesta, ja mietin että miksi en olisi voinut tehdä pöllöä itse? Miksi ostin sen.

Siispä ryhdyin tekemään betonipöllöjä.

Täytyy kyllä myöntää, että ei tullut ihan niin hienoja ja viimeisteltyjä kuin se puutarhaliikkeen pöllö, mutta omatekemässä on varmasti enemmän tunnearvoa.

Vietiin rakennusjätettä kaatopaikalle. Saunaremontti alkaa olla loppusuoralla. Kaatopaikat ovat mielenkiintoisia paikkoja. Oletteko poikenneet? Jostakin syystä minulla on asiaa kaatopaikalle miltei joka kesä. Ja aina käy sama juttu. Löydän kaatopaikalta jotakin, mitä muka tarvitsen tai haluan. Mies yrittää estää. Tällä kertaa löysin poltettavan puun kasasta pienen jakkaran. Täysin ehjä ja söpö. Rapsutan sen liasta ja lakanjämistä ja maalaan mustaksi. Kyllä jakkaraa aina tarvitaan.

Jakkaran vieressä oli muuten täysin ehjä, vanha keinuhevonen. En ottanut sitä vaikka olisi kyllä kannattanut. Siitä olisi saanut vaikka koristeen pihalle. Jäi nyt sitten harmittamaan että en ottanut kaatopaikalta keinuhevosta!

Taidan siis olla toivoton tapaus, mitä tulee haluamiseen ja tarvitsemiseen.

Normaali

Vapaa ilta ja maalausapina

Mitä tekee nainen, kun perhe lähtee kaupunkiin ja nainen saa äitiydestä ja vaimoudesta vapaan vuorokauden?

Nainen avaa radion, viinipullon ja tolun.

Imuroi, luuttuaa, tamppaa, pesee lakanat, vaatteet, wc:n, kylppärin, lavuaarin, lieden ja sen alakaapin, missä on roskis.

Vasta kun kaikki on tiptop ja pullot – viini ja tolu – tyhjentyneet, nainen saa rauhan.

Harmi, että nainen on sitten jo liian väsynyt nauttiakseen vapaasta illastaan.

Nainen menee nukkumaan.

Näin se menee, ainakin minulla. Mikä siinä on, että on niin vaikea antaa olla? Jättää siivoamiset väliin. Istua alas, ja avata vain se viinipullo. Kuunnella linnunlaulua.

Pelkään, että siivoaminen on ansa. Häärätessä kotihommia jää tekemättä tärkeämpi. Koko elämä voi mennä niin että siivoaa, pyykkää, laittaa ruokaa, touhuaa, eikä tee sitä mitä oikeasti pitäisi tehdä. Vaikka en edes ole himosiivooja, olen vähän boheemi, silti luulen, että nukkumisen jälkeen eniten aikaa elämässäni olen käyttänyt siivoamiseen. Ja se on niin turhauttavaa puuhaa! Siivouksen tuoma onni kestää hetken; jo kohta on kaikki taas likaista ja pölyistä ja kaikki pitää aloittaa uudelleen.

Varoitus, tulossa yleistys, ei saa suuttua.

Väitän että miesten kykenemättömyys tehdä montaa asiaa yhtäaikaa, näkemättömyys kodin siivoustarpeelle, kykenemättömyys ennakoida jääkaapiin tyhjentymistä ja sen seurauksena kykenemättömyyttä ennakoida ruokavarantojen täyttötarve, on tehnyt heistä historian saatossa einstaineja, kolumbuksia, da vinceja, bacheja ja sokrateksia. Puhumattakaan billgateseja, elonmuskeja ja donaldtrumpeja.

Yleistys jatkuu, varoitus jatkuu.

Meille naisille jää kaksi mahdollisuutta. Opetella toisenlainen tapa suhtautua tai palkata vaimo, joka tekee vaimon työt. Toisaalta hänkin on nainen. Mitä hän jättää tekemättä tehdäkseen minun kotityöni?

Minä en keksi tähän ratkaisua. Toivottavasti joku keksii.

Samalla voisi keksiä maalausapinan. On vaikeaa maalata rakennuksen seiniä korkealla. Kiikkua tikkailla epätasaisella alustalla. Jonkinlainen maalausapina kiipeäisi ketterästi hankaliinkin paikkoihin.

Tällaista nyt mielen päällä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Tuhansien järvien maa, tuhannen taalan paikka

Toivakseni poikkeusaika opettaa uusia käytäntöjä ja tuo ideoita, miten voisimme tulevaisuudessa tehdä asioita toisin kuin ennen parantaaksemme luonnon tilaa – ja siinä samalla omaa hyvinvointiamme. Tämä on tuhannen taalan paikka tehdä isoja muutoksia, jotka voivat viedä meidät uuteen tulevaisuuteen.

Kuten lentomatkailu. Mediassa on ollut puhetta pienten kenttien sulkemisesta Suomessa. Mielestäni asioita pitäisi nyt ryhtyä katsomaan uudella tavalla. Onko lyhyiden välimatkojen lentäminen enää tätä päivää? Ymmärrän tilanteen, missä välimatka on pitkä, mutta puolen tunnin maan sisäinen lento, voiko sellainen olla missään tilanteessa hyväksyttävää? Sairaankuljetuksessa, kyllä.

Muistan kun ammoisina aikoina olin työmatkalla –lentokoneella– Tukholmassa. Paluumatkalla eräs seurueemme jäsenistä sanoi tunteikkaasti että ”on tää nyt vaan niin hienoo”. En voinut käsittää – en silloin, en nyt – että lentäminen voisi olla jonkun mielestä jotenkin glamööriä. Tai työmatkalla olo. Mitä hienoa on siinä on? Tässä kohtaa ajatteluun ja asioiden arvostukseen pitäisi saada aikaan muutos.

Mitä ihanaa on istua ahtaasti ja juoda pahvimukista pahaa kahvia tai vaihtoehtoisesti mustikkamehua? Jonottaa turvatarkastukseen, passintarkastukseen, lentokoneeseen ja sieltä pois.

Ärsyttävintä on se poislähtö. Matkustajat nousevat seisomaan sisällä koneessa kapealle käytävälle odottamaan että ovet avataan. Jään mielenosoituksellisesti istumaan paikoilleni. Mikä kiire sinne on rynnätä? Eivät kaikki varmaankaan ole säntäämässä jatkolennolle? Pahimmassa tapauksessa joutuu seisomaan täyteenahdattuun lentokenttäbussiin, ja odottamaan että minä tulen sinne viimeisenä ja bussi pääsee vihdoin lähtemään kohti lentokenttää.

Ei se olekaan ärsyttävintä. Vielä ärsyttävämpää on lentokoneen lastaus. Aina joku jää asettelemaan matkalaukkuaan ylähyllylle, ja koko jono takana seisoo. Ja kaikilla on matkalaukut sisällä matkustamossa, koska kukaan ei enää laita niitä ruumaan, koska siitä pitää maksaa lisää. Niinpä kaikki kuljettavat omaa laukkuaan mukana ja joka nurkka ja kolo on täynnä laukkuja.

Mielestäni lentämiseen liittyy outoa vanhaa hienoutta, jonka takia ihmiset yhä haluavat lentää, ja pitävät sitä hienompana matkustusmuotona kuin mitä se onkaan. Sitä on vähän muiden yläpuolella, kun lentää taivaalla. Vaikka kuulkaa, siinä ei ole enää mitään hienoa, kaikki lentävät.

Monessa tapauksessa lentäminen ei tuo edes merkittävää ajansäästöä. Lentokentät sijaitsevat kaupunkien ulkopuolelle, ja kentälle on mentävä huomattavasti etukäteen kaikkien lentokenttäkommervenkkien takia. Rautatieasemat sijaitsevat keskustoissa, eikä asemalla tarvitse hengailla, sen kun kävelee junaan omalle paikalleen, joka on huomattavasti isompi ja parempi penkki kuin lentokoneessa.

Matka-ajan voi hyödyntää; tehdä töitä, nukkua, syödä/juoda ravintolavaunussa, soitella, liikkua. Lentokoneessa voit vain lukea paikoillasi, katsoa elokuvaa, jonka lentoyhtiö on sinulle valinnut, syödä kädet lintassa teollisuusruokaa ja yrittää availla korvia ilmanpainelukituksesta.

Nyt pitäisi panostaa raideliikenteeseen ja sen kehittämiseen. Ja tehdä junamatkailusta ”hienoa”.  Vaunuosastoja pitäisi olla eri tarkoituksiin. Pitäisi olla hiljaisia vaunuja, missä saa nukkua tai tehdä töitä rauhassa. Pitäisi olla toimistovaunuja, joissa hyvät äänieristeet puhelimessa puhumista varten. Neuvotteluhuonevaunuja? Luxusvaunuja? Vauvavaunuja? Konserttivaunuja? Pubivaunuja? Luxusravintolavaunuja valkoisine pöytäliinoineen ja pöytiintarjoiluneen? Ehkä kehittämällä raideliikenteen sisältöä siitä voitaisiin saada kiinnostava vaihtoehto myös liikematkustajille ja luxusta kaipaaville. Ehkäpä junassakin voisi joskus sanoa ”on tää vaan niin hienoo”.

Olisi upeaa joskus päästä matkustamaan Orient Expressillä tai muulla ihan oikealla luxusjunalla. Mutta hienoa oli myös Moskovan junassa, missä junahenkilökunta palveli vaunuhin. Kävivät kyselemässä mitä saisi olla. Tilasin gintoniceja, köllöttelin pedilläni ja katselin ohikiitäviä maisemia ylähäisessä yksinäisyydessä ,ja tunsin olevani kansainvälinen seikkailijatar. Se oli hienoa.

Hienoa oli myös yöjunassa Nairobista Mombasaan. Ravintolavaunussa oli valkoiset pöytäliinat ja pöytiin tarjoilu. Tarjoilija toi punaviiniä vaikka oltiin tilattu valkoista. Kaatoi laseihin väärän viinin ja totesi: ”It’s your destiny!” Mikäpäs siinä, kohtaloonsa on ihmisen tyydyttävä.

Käytyäni katsomassa minkälainen vessa junassa on, päädyin ottamaan ripulilääkettä, jolla sain aikaiseksi itselleni ummetuksen, eikä minun tarvinnut käydä tarpeillani matkan aikana.

Illalla hyttipalvelija kävi avaamassa sängyn, toisin sanoen nosti lakanan nurkkaa sen verran että sänkyyn pääsi pujahtamaan ja työn tehtyään totesi arvonsa tuntien: ”Some money for my”. 

Lentomatkasta Afrikkaan ja sieltä pois en muista mitään.  En, koska siinä ei ollut mitään erikoista. Todennäköisesti lentoemäntä jakeli ruuat ja juomat ihan niin kuin piti, ja minä mietin, milloin kannattaisi mennä jonottamaan vessaan, koska itseaiheutettu junaummetus alkoi vihdoin mennä ohi.

Normaali

Spedeäiti

Kävin pitkästä aikaa kaupungissa. Oli Typy-auton huolto, hammaslääkäri, tikkien poisto terveyskeskuksessa, kampaaja – ensi kertaa sitten helmikuun –  ja Minnan-päivän viettoa yhdessä kaiman kanssa.

Meillä on ollut traditiona viettää yhteistä nimipäivää. Pari kertaa olemme kutsuneet yhden vieraan – jonkun ei-Minnan – juhliimme. Vitsailemme, että meillä minnoilla on ihan omat Minna-ongelmat, pitkältä samojen haasteiden kanssa taistelemme. Meillä on myös omat Minna-ilot, ja Minna-kiinnostuksen kohteet.

Huomaan, että minulla on ystäviä joka tarkoitukseen.Ystäväpiirini ei ole laaja, päin vastoin pieni ja valitettavasti pienenemään päin. Luonnollista poistumaa on jo tapahtunut. Kaksi ystävää olen menettänyt syövälle.

Ystävänipiirini on varsin heterogeeninen, kaikilla on erilaiset kiinnostuksen kohteet ja ehkä jopa erilainen arvomaailma. Olen kyllä aika huono pitämään yhteyttä, mutta onneksi nämä vakiystäväni ovat siinä suhteessa samanlaisia. Nimipäiväkaimaa en ollut nähnyt vuoteen, ja ystävyys on ollut satunnaisen soittelun varassa. Silti tavatessamme kaikki jatkuu saumattomasti. Toivottavasti hän pääsee kesällä mökkivierailulle.

Auton huolto oli Tikkurilassa, ja kun olin jättänyt auton sinne, kävelin Vantaan joen vartta juna-asemalle. Kello oli vasta seitsemän aamulla. Hetken aikaa pohdin että olisipa kiva kävellä joenvartta Helsingin keskustaan asti. Joenvarsi on kaunista. Ja siinä Tikkurilan kohdalla siinä on kivoja taloja. Linnut lauloivat, puput pomppivat, tuomet tuoksuivat. Mikä idylli! On mukava katsella taloja ja miettiä, minkälaista niissä olisi asua.

Helsingin keskustassa oli myös idyllistä. Ei turisteja, ei ruuhkia, ei väenpaljoutta. Asiat hoituivat nopeasti, koska ketään ei ollut missään. Kävin ostamassa uudet rintsikat. Hommaan meni myyjäavusteisena sovituksena vajaa 15 minuuttia. Kokeilen jopa useamman vaihtoehdon. Jos aina olisi näin vähän ihmisiä liikenteessä, miten sujuvaa kaikki olisikaan! Tällaisesta hiljaisesta kaupungista minä pidän. Tällaisessa voisin ehkä asuakin ilman että ahdistaisi.

Ja ihmiset ovat hyväntuulisempia kuin normaalisti. Tuntuu kuin tämä kaupungissa poikkeuksellinen hiljaisuus ja rauha olisi rauhoittanut myös ihmisten mieltä.

Söin sekä lounaaksi että päivälliseksi sushia. Sitä ei meidän maalta saa, ja kaupungissa sushipaikka on lähiravintola. Täytyi tankata kaupunkiherkkua.

Ensi viikolla ravintolat ja kahvilat avautuvat. Aion mennä heti maanantaina terassille, jos sää on näin kaunis kuin nyt. Tuntuu oikealta kesältä.

Loppuun idea. Nyt kun olemme tottuneet ja sopeutuneet kaikenlaisiin rajoituksiin, ehdotan että alle 15-vuotiaiden pääsy ruokakauppoihin kielletään vauvoja lukuun ottamatta. Turvavälejä on vaikea pitää, kun kaupassa on paljon väkeä. Nyt maaseutukaupoissa on jo nähtävissä nämä perheryntäykset kauppaan. Ruokaostoksille tullaan mökiltä koko porukalla. Kaupassa lapset juoksentelevat siksinsokin ja räpläävät tavaroita. Jos kauppaan on lähdettävä koko porukalla, joku aikuisista voi jäädä lasten kanssa ulos siksi aikaa, kun yksi suorittaa ostokset.

Poika sai filosofian kokeesta 10. Olen iloinen hänen puolestaan. Kutsun poikaa nyt Sokratekseksi. Hän kutsuu minua spedeäidiksi.

Normaali

Tarjous josta ei voi kieltäytyä

Kun kärvistelin kuumien aaltojen kanssa, ystävä vinkkasi englantilaisesta anti-flush-tuotteista. Become-merkki on kehittänyt erityisesti kuumiin aaltoihin pätevän materiaalin, josta valmistetaan yöpukuja ja alusvaatteita. Niiden pitäisi helpottaa oloa. Kiinnostuin.

Sanoin miehelle, että tässä olisi hyvä äitienpäivälahja, ja hän pistikin vinkin korvan taakse. Tilaus meni hivenen pitkäksi, äitienpäivän ohi, mutta viimein yöpaita kuitenkin saapui. Olen käyttänyt sitä nyt noin viikon verran. En voi käsittää, tuntuu uskomattomalta, mutta toimii! Minulla on ollut jopa kylmä. Jotakin ihan uutta.

Päällisin puolin yöpaita näyttää ihan normaalilta. Materiaali on ilmeisesti jotakin tekokuitua, mutta tuntuu ihoa vasten hyvältä. Olen ihoherkkä, helposti kutiava ihminen, mutta tämä tuntuu oikein hyvältä.

Tekisi mieli tilata lisää. T-paitoja ja aluspaitoja.

Tilaaminen Isosta-Britanniasta on tullut vähän mutkikkaaksi brexitin myötä. Jos tuotteen hinta on alle 22 euroa, siitä ei tarvitse maksaa alvia. Jos hinta on alle 150, alv pitää maksaa ja tuote tullataan, mutta tullimaksua ei tarvitse maksaa. Yli 150 euron ostoksista maksetaan sekä tulli että alv.

Yöpaita maksoi alle viisikymppiä, joten se piti tullata ja maksa alv. Tullaus vie aikaa, joten sen takia lähetyksen tulo kesti.

Harmi juttu tämä brexit. Olen aiemmin ostanut miehelle ja pojalle lahjaksi pyjamia englantilaiselta Bonsoir of London -merkiltä. He valmistavat perinteisiä ”ukkopyjamia”. Kun mies täytti 60, tilasin hänelle lahjaksi silkkisen pyjaman. Puuvillaisia on eri paksuisesta kankaasta – ohutta, viileää puuvillaa kesäksi ja paksua flanellia talveksi. Erinomaisia tuotteita, mutta nyt niitäkään ei viitsi enää tilata, kun tulee tullihässäkkä.

Nettiostaminen on kivaa. Kaikki maailman tavarat ovat tarjolla. Ja postimies tuo tavaran ovelle. Postimies taitaakin olla nykyisin eniten kohtaamani ”ulkopuolinen” ihminen. Jos tavarat eivät mahdu postilaatikkoon tienvarteen, hän kurvaa autolla oven eteen. Tällä viikolla postimies toi aamutossut ja arnicaa.

Huomenna on taas tulossa lähetys. Tilasin Futonetiltä patjan keittiön sivustavedettävään. Heiltä saa hyviä futonpatjoja, ja vieläpä erivärisinä.  Keittiöön tulee vihreä. Tapetit ovat pieniruutuista vihreä-valkoista tapettia. Sen tapetinkin tilasin aikoinani netistä. Tuli Amerikasta asti. Vähän jännäsin, olinko osannut laskea menekin oikein, kun mitat oli tuumissa, ja menekin laskeminen on muutenkin vaikeaa, koska joka seinällä on ikkuna tai oviaukko. Mutta hyvin meni ja nätti tuli.

Mitään hankaluuksia ei nettitilauksien kanssa ole ollut. Kopkop. Tavara on ollut sitä, mitä on pitänytkin olla. Tosin maintsemani silkkipyjama hapertui puolessa vuodessa ihan olemattomiin, kangas alkoi repeillä. Olin siitä yhteydessä myyjään, kyllä sen hintatason tuote pitäisi vähän pidempään kestää. Vaikkakin epäilen että miehen levotomalla nukkumistyylillä on voinut olla vaikutusta kankaan kulumiseen. Valmistaja pyysi lähettämään pyjaman  heille takaisin analyysia varten, ja saimme lopulta korvaavan tuotteen tilalle.

Jos ja kun vielä joskus palaan kaupunkiin, kokeilen ruokakaupan nettiostamista. Se kuulostaa ihanan helpolta, ja säästäisi aikaa. Tosin en tiedä, mihin?

Itse asiassa, silloin kun olin lapsi, meille toi ruoka-kaupan lähetti ruoat. Se oli paikallisen kyläkaupan kehittämä oma erikoispalvelu. Saarijärven Marjomaa -ruokakaupan Taavi kuljetti ostokset kotiin. Tilaukset tehtiin puhelimella. Olipa edistyksellistä! 70-luvulla.

Siellä oli myös parturi-kampaaja Kari, joka kiersi leikkaamassa ihmisten hiuksia kotona. Hänellä ei ollut liiketilaa ollenkaan, hiustenleikkuutavarat olivat autossa, asiakas pesi tukkansa itse ennen Karin tuloa. Sitten viritettiin jakkaraa eteisen peilin eteen, ja Kari ryhtyi hommiin.

Oli muuten varsin hyvä leikkaamaan. 80-luvun alussa kaikilla saarijärveläisillä tytöillä ja nuorilla naisilla oli Karin leikkaama Diana-tukka. Nuorena poikana Kari ajoi kesätöikseen nurmikoita. Ehkä siinä nurmikoita leikatessa keksi että  tukkiakin leikataan. Kävi meidänkin kotipihan nurmikot ajelemassa. Äiti pyysi välillä viemään Karille mansikkamehua, kun oli niin kuuma. Ja minähän vein.

Luin Hesarista yhtenä päivänä, että pari maahanmuuttajaa oli keksinyt totetuttaa tämän saman idean kiertävästä parturi-kampaajasta. Heillä oli oikein tyylikäs pakettiauto, mistä oli sisustettu kampaamo. Hyvä idea, toivottavasti leviäsi muuallekin.

Mökkipaikan kampaamopalvelut ovat vähissä. Ennen siellä oli taitava pitkänlinjan kampaaja, mutta hän jäi eläkkeelle. Uusi on taas nuori nainen, joka oli äitiyslomalla viime kesän. Olisin hyvin voinut käydä kampaamopakussa leikkauttamassa tukkani, jos sellainen olisi ollut kesätorilla parkissa punkkibussin vieressä.  Kyllä kai torilla voi myydä muutakin kuin pottuja, vaikka sitten hiustenleikkuuta.

Huomenna pääsen kampaajalle. Ensi kertaa tänä keväänä. Edellinen käynti oli helmikuussa. Materiaalia on kertynyt. Iltalehden sivuilta luin lob-tyylistä, sopii kuulemma ihan kaikille ja on nyt muodissa. Käytännössä tartkoittaa rikottua polkkatukkaa, jossa sivut ovat edestä vähän pidemmät kuin takaa. Sellaista meinasin.

Samalla reissulla käyn näyttämässä hampaita oikojalla. Suorassa ovat jo, nyt vain yritetään saada alaleukaa uuteen asentoon. Olo on kuin Marlon Brandon esittämällä mafiapomo Vito Corleonilla Kummisedässä. Marlon Brando esitti roolin pumpulitupot poskissa, että sai oikean fiiliksen ja sössötävän puhetavan. Minulla on muovitupot poskissa, ne pakottavat leukaa eteen ja sössötän minäkin, mutta kukaan ei oli kyllä tullut pyytämään minulta palveluksia, joista ei voi kieltäytyä. Ainoastaan olen törmännyt verkkokaupoissa tarjouksiin, joista ei voi kieltäytyä. Vähän liikakin.

Naispuolinen mafiapomo. Sehän voisi olla mafia-alan uusi tulevaisuus, jos sukupuolirakenteet menisivät siellä uusiksi. Tai jonkin tv-sarjan idea. On kyllä vaikea kuvitella tasa-arvoista tai feminististä, emansipoitunutta mafiaa. Sen verran traditionaaliset sukupuoliroolit on niissä piireissä. Lähti nyt vähän laukalle ajatus ja tämä kirjoitus. Selvä signaali siitä että aika lopettaa lätinä.

Purennan oikominen ei ole ihan ihaninta, mutta siinähän se on mennyt, muun ohessa melkein huomaamatta tuokin.  Niinhän se elämässä on.

Välillä tuntuu siltä, että koko elämä menee huomaamatta ohi siinä kaiken muun sivussa.

Normaali

Olet oman elämäsi kertoja

Olen viime aikoina lukenut elämäkertoja. Lähdin ostamaan Kirsti Paakkasen elämäkertaa, huomasin hyllyssä tarjouksessa Miina Äkkijyrkän, joten ostin myös sen.  On mielenkiintoista vertailla näitä kahta erilaista vahvaa naista.

Molemmat ovat ponnistaneet itsensä maaseudulta ja köyhyydestä maailmalle ja maineeseen. Toinen on taitava businessnainen, toinen taiteilija. Estetiikan taju ja luovuus ovat molempien ominaisuuksia. Sekä eräänlainen yksinäisyys.

Äkkijyrkän kotitausta ei ollut hyvä ja kannustava, eikä hän saanut kokea olevansa hyväksytty ja rakastettu. Hänen äitisuhteensa oli erityisen problemaattinen. Lisäksi Äkkijyrkän taakkana on ollut rypäs diagnooseja: ADHD, asperger ja touretten syndrooma. Nuorena Äkkijyrkkä joutui mielisairaalaan, todennäköisesti turhaan. Sielläkin edessä oli vaikeita kokemuksia. Lääkäri käytti Äkkijyrkkää seksuaalisesti hyväksi. Tahtoi mukamas tutkia, pystyykö tämä nauttimaan seksuaalisuudesta.

Äkkijyrkän äiti ei kestänyt levotonta lasta, joten hän laittoi tämän päiväksi samaan karsinaan lehmien kanssa. Siitä alkoi Miinan ystävyys – ellei peräti sielunkumppanuus – lehmiin.

Kirsti Paakkanen puolestaan sai kannustavan ja rakastavan kodin. Hän sai kokea olevansa hyväksytty ja rakastettu. Hänen elämäntaipaleensa on ollut siinä mielessä helpompi.

Emme voi itse vaikuttaa siihen, minkälaiseen perheeseen synnymme ja minkälaiseksi elämän alkutaival muodostuu. Olemme kohtalon armoilla, niiden kanssa on elettävä, keiden joukkoon on syntynyt. Vasta aikuisena voimme valita seuramme ja tiemme.

Miksi sitä sitten kutsuukin, kohtaloksi? elämänsuunnitelmaksi? mutta jotenkin elämäntaipaleet tuntuvat personoiduilta. Jälkikäteen katsottuna asiat tuntuvat menneen vääjäämättömästi juuri niin kuin pitikin, vaikka mutkia matkassa olisi.

Äkkijyrkkäkin kurvaili hevoskoulun ja karjakkokoulun ja mielisairaalan kautta Ateneumiin. Hänestä tuli kuvanveistäjä, niin kuin hän oli jo tiennyt nelivuotiaana ensimmäisen lehmän tehtyään.

Jokaisella on omat mustat pisteensä. Paakkanen sai runsaasti taloudellista menestystä, mutta sen hinta oli rakkaus ja perhe. Niitä hän ei saanut. Viimeisimmän rakkautensa hän jätti Ranskaan, kun lähti pelastamaan Marimekkoa. Marimekko vei voiton rakkaudesta.

Äkkijyrkkä on saanut lapsia, mutta hän on joutunut taistelemaan elämäntapansa ja lehmiensä puolesta. Tuntuu että hän on jonkinlainen oman elämänsä Don Quijote, vähän hullu, liian kiihkeä. Pysyvää rakkautta hänkään ei ole osakseen saanut. Ehkä hänelle on lapsuudesta jäänyt päälle taisteluvaihde, hän taistelee läpi elämänsä, välillä edes tietämättä mitä vastaan.

Ehkä meidän kaikkien elämäntehtävä on vain tulla omaksi itseksemme. Se ei välttämättä ole helppo tehtävä, päin vastoin, se voi olla vaikeaa, koska ympäristö voi vaatia ja odottaa meiltä jotakin ihan muuta, ja siten harhauttaa omaa käsitystä itsestämme.

Joskus se on vaikeaa siksi, että ajankohta tai ylipäätään tilanne ei ole suotuisa. Esimerkiksi taiteilijan työtä ei ole joskus pidetty oikeana työnä, eikä siihen ole nuoria kannustettu. Ympäristön normit ovat pitäneet tiukassa otteessaan. Se, mikä on hyväksyttyä, on vaihdellut aikojen saatossa. Moni on joutunut tukahduttamaan omat taipumuksensa sopimattomana ja ympäristön paineesta. Silloin vain kaikkein vahvimmat kestävät, pystyvät puskemaan oman tiensä välittämättä muista. Joskus se on vaatinut rikkomaan välit omiin vanhempiin ja lapsuudenkotiin.

Mutta ainoa keino tulla onnelliseksi, on tulla omaksi itseksi. Vahvistaa ja kehittää omia hyviä puolia. Saada olla omanlaisensa. Tehdä itsensä näköinen elämä.

Tunnen Kirsti Paakkasen. Hän oli ensimmäinen työnantajani, varsin erikoislaatuinen ihminen. Pohjimmiltaan ei niinkään businessnainen vaan taiteilija hänkin, yhtäaikaa vaatimaton ja pröystäilevä, yhtäaikaa perusasioita arvostava kuin myös äärimmäistä luxusta, kiltti ja ärjy, niitäkin molempia. Pukeutuu mustaan iltapukuun arkisinkin, elää palatsissaan oman näköistä elämäänsä.

Ihailen kaikkia ihmisiä, jotka sen tekevät – osaavat ja uskaltavat elää oman näköistä elämää. Missään tapauksessa ei pidä pyrkiä samaan. Pitää pyrkiä omaan.

Siksi on turha kadehtia. En minä tulisi onnelliseksi jonkun toisen elämässä, eikä toinen minun. Me olemme juuri parhaita omilla paikoillamme. Sitten kun olemme paikkamme löytäneet. Joskus se voi viedä pitkään.

Onnea heille, jotka paikkaansa etsivät.

Onnea heille, jotka ovat sen löytäneet.

Pysykää paikoillanne sen löydettyänne.

Ruoho on vihreintä siinä missä olette.

 

 

 

Normaali

Paimion parantolasta designmuseo, kyllä!

Ilahduin lukiessani tämän päivän (21.52020) Helsingin Sanomien mielipideosastoa. Siellä Raila Rinne kirjoitti Paimion parantolan sopivuudesta uudeksi arkkitehtuuri- ja designmuseoksi. Olen samaa mieltä.

Huhtikuisella hupiajelulla ystävän kanssa kurvasimme katsastamaan Paimion parantolan. Sehän on paljon muutakin kuin vain yksi sairaalarakennus. Se on kokonainen alue lukuisine eri rakennuksineen ja puistoineen. Kaunis upea pihapiiri, korkeita mäntyjä. Ainutlaatuinen kokonaisuus.

Näkemästäni hurmaantuneena pidin puolen tunnin monologin ystäväparalle juuri tästä samasta asiasta mistä Raila Rinne kirjoitti: tämä olisi juuri oikea paikka desingmuseolle! Koko ympäristö huokuu designia. Kokonaisuus on niin iso, että sinne mahtuisi varmasti myös muutakin aiheeseen liittyvää, esimerkiksi työtiloja, ravintoloita, majoitustoimintaa.

Kohde sijaitsee mukavan päiväretkimatkan päässä Helsingistä ja Turusta. Lähellä on jo valmiiksi Halikon Designhill, kiva pysähdyspaikka, mistä voi ostaa Suomi-designia; Marimekkoa, Nansoa, Finlaysonia ja paljon muita hyviä kotimaisia merkkejä. Salon taidemuseo on myös piipahtamisen arvoinen paikka, pieni mutta korkeatasoinen. Ja keskiaikainen Halikon kivikirkko.

Kotimaassa matkailua pitäisi kaikin tavoin suosia. Siksi nähtävyyksiä myös pitäisi olla ripoteltuna sinne tänne, eikä keskittää kaikkea Helsinkiin. Ja hyödyntää näitä upeita paikkoja, kuten Paimion parantolan miljöötä.

Yksi haaste on paikkojen ja tilaisuuksien löytäminen. Esimerkiksi Suomen evankelisen kirkon tulisi koota kaikki kesällä järjestettävät kirkkokonsertit yhden hakusivun alle. Sieltä voisi bongata myös ne pienimuotoiset konsertit pikkukirkoissa sopivan ajomatkan päästä. Konsertit saisivat kävijöitä, ihmiset elämyksiä ja kokemuksia erilaisista paikoista. Ja jospa se pikkukylän kahvila / ravintola pitäisi vielä ovensa auki konsertin jälkeen, voisi siellä poiketa syömässä.

Minulle on useampana kesänä käynyt niin, että luen sanomalehdestä jostakin konsertista ja tapahtumasta, mihin olisi ollut kiva osallistua, mutta kuulen siitä vasta jälkikäteen kulttuurisivujen arvostelusta. Viime kesänä merkitsin kalenteriin jo valmiiksi että 17.7. Sastamalassa alkavat gregoriaanisen musiikin viikot, että muistan mennä. Nyt sitä ei järjestetä, täytyy yrittää muistaa mennä 2021! Samoin Kajaanin runoviikot merkkasin kalenteriin, mutta niitäkään ei järjestetä.

Kustavin Volter Kilpi viikon tapahtumia voi myös suositella. Pienimuotoista teatteria luonnonhelmassa. Ennen viikkoja mestaroi vieläpä itse Juha Hurme. Nyt tämäkin tapahtuma on peruttu, vaikka uskoisin että näytökset olisi hyvin voitu organisoida viirusturvallisesti. Erityisen mielenkiintoisia ovat olleet lukumatineat. Niissä näyttelijä lukee teoksen. Siinä on jotakin maagista. Istua vain ja kuunnella, kuvitella itse kuulemansa.

Muutama vuosi sitten osallistuin Eeva-lehden järjestämälle päiväretkelle Itä-Uudenmaan kartanoihin. Oli upea matka, hienot nähtävyydet ja hyvä opastus.

Toivoisin että koronaepidemian myötä ihmiset löytäisivät nämä lähiseutujen aarteet. Elämyksiä ei tarvitse lähteä etsimään toiselta puolen maapalloa. Ja vaikka autoilu saastuttaa, saastuttaa se kuitenkin vähemmän kuin lentomatka.

Bussiyhtiöt ovat hätää kärsimässä koronaepidempian takia. Kun kesällä nähtävyydet avautuvat, voisi kysyntää löytyä eriteemaisille, suunnitelluille päiväretkille. Ja illaksi pääsisi nukkumaan omaan kotiin.

Kotimaan matkailu – lähellä voi päästä kauas.

 

 

Normaali

Takapakkia

Tuli hieman takapakkia leikkauksesta toipumiseen. Yöllä alkoi pääkipu, joka ei helpottanut edes kipulääkkeillä, kuumetta ei ollut, mutta kylmä oli. Puin lisää vaatetta päälle ja kireän myssyn päähän helpottamaan oloa. Äklö olo, vatsa löysällä. Ämpärin laitoin sängyn viereen kaiken varalta.

Sitä miettii, mitä tämä on? Olisiko sairaalasta tai terveyskeskuksesta, missä piti ennen leikkausta käydä erilaisissa laboratoriokokeissa ja tutkimuksissa, tarttunut mukaan korona? Vaikka olin pukenut päälleni hengityssuojan ja kertakäyttöhanskat. Yön pimeinä tunteina se ainakin on korona.

Ja makuuhuoneen nurkassa seisova musta naulakko itsensä viikatemies. Monta kertaa viime yön aikana säikähdin, että mitä tuo viikatemies täällä hiippailee. Ei se mikään viikatemies ollut, huoneen nurkassa seisova naulakko, mistä roikkuu minun farkut, musta paita ja villatakki. Yöllä kaikki on toisin.

Koulutetut koirat kuulemma haistavat koronan. Aika näppärää tulevaisuutta ajatellen. Jos lentokentillä onkin huumekoirien sijaan koronakoiria.

Kissakin taitaa taudit haistaa. Tulee yleensä aamuyöstä hetkeksi massun päälle kehräämään. Nyt kävi vain nopeasti toteamassa tilanteen – emäntä on sairas – ja hiippaili pois, ei jäänyt kehräämään. Siinä mielessä koirat ja kissat ovat erilaisia. Koira olisi jäänyt nuolemaan ja uikuttamaan, lohduttamaan. Kissa toteaa; ei tuosta nyt ole minun kehräämisalustakseni, olkoon, hyödytön!

Osasyynä pahoinvointiin voi olla se, että eilen tuli otettua vähän joustoa lääkärin ohjeisiin. Kävelin pitkän matkan – sitä ei kyllä oltu varsinaisesti kielletty, ja eikös ole niin, että jos ei erikseen kielletä, on sallittua? Maalasin saunan seinän alaosia – ihan vähän vain. Mielestäni siveltimen hento heilautus ei poikkea pölyjen pyyhkimestä, ja kevyet kotityöt on sallittu. Poika maalasi ylhäältä, miehen en antanut maalata ollenkaan, kun sen selkä oli niin kipeä, ja minä en puolestani tuntenut kipua missään. Raksamiehet ovat tänään viimeistä päivää, ja maalaus piti tehdä ennen sitä.

Pikkasen tein myös pöllöpatsasta – ihan pientä vain. Ei se ehkä onnistunut, on nyt kuivumassa. Velipojalta sain ohjeen. Muottitaikina tehdään sekoittamalla maissijauhoa ja ikkunasilikonia. Siitä tulee eräänlainen taikina, jonka voi kaulita ohueksi levyksi ja astella sitten orginaalipatsaan päälle. Tämä on sellainen tee-se-itse-silikoni. Erilaisia silikonitöhniä kyllä myydään askartelukaupassa, mutta helppo ja halpa kotikonsti tämä.

Minulla on kirpparilta ostettu pöllö, josta haluaisin tehdä toisintoja. Veli neuvoi käyttämään sementin sijaan tasoitetta. Se on hienojakoisempaa. Ostin sitä säkin. Mutta voi olla että seuraavan kokeilen sementistä. Ongelmia tuli, kun valutin massaa muotiin. Tursusi saumakohdasta ulos.

Saumakohta on muutenkin vaikea. Olin kiinnittänyt sen nuppineuloilla, mutta ehkä se pitäisi ommella kiinni. Hetken tuumin, voisiko omaa, leikkausarpeen käytettävää haavalaastaria  käytettää muotinteossa saumakohtaan. Vähän samasta asiastahan siinä on kyse, isosta haavasta ja ompeleesta. Kaiken lisäksi unohdin öljytä muotin. Eli massa taitaa tarttua siihen kiinni ja rikkoa muotin, joten en voi käyttää samaa muottia uudelleen.

Nyt tekele on kuivumassa vajan räystään alla. Mössön sekoittaminen ja ymppääminen muotiin oli sotkuista puuhaa. Täytyy kehitellä käytäntöjä. Ja varmaan siinä tuli samalla hengitettyä kaikenlaisia höyryjä ja laastipölyä.

Eli siis vöyhkäämiseksi meni, ja nyt on sitten pakko levätä tämä päivä. Miten voi olla ihmiselle niin vaikeaa olla paikoillaan ja iisisti? Tässä kohtaa ollaan kyllä miehen kanssa erilaisia. Hän kirjoittaa työkseen, ja ihan hyvin pystyy olemaan paikoillaan, vaikka koko päivän läppäriä naputtaen. Minun hermoratani ovat kuin hiiren, poukkoilen ja teen asioita yhtä aikaa, säntäilen.

Ennen vanhaan lapsena sairastaessa ainoa viihdyke oli äiti vuoteen vierellä silittämässä ja laulamassa ”karhunpoika sairastaa, häntä hellii käärme”.  Jospa joku istuisi vuoteen vierellä silittämässä, olisipa hyvä! Ehkä tulevaisuudessa on sellaisia silitysrobotteja. Ne eivät edes levitä koronaa, olisivat ihmistä hygienisempiä. Kauhea ajatus, että meistä ihmisistä on tullut niin saastaisia, robotteja huonompia.

Nykyisin sairaanaolon hupia ovat äidin laulun ja silittelyn sijaan some ja suoratoistopalvelut. Olen tykästynyt satiirisiin sarjoihin. Tulee aina into johonkin, ja sitä samaa sitten ahmii. Kerran innostuin ruotsalaisista dekkarisarjoista, jotka tapahtuvat Ruotsin saaristossa. Ahmin niitä yhden kesän. Miksi kukaan ei kirjoita vastaavaa Suomesta? Esimerkiksi dekkarisarja, joka tapahtuu Ahvenanmaalla tai Lapissa? Olisi varmasti myös kansainvälisesti kiinnostavat tapahtumamiljööt, ja lisäisivät matkailua näissä kohteissa. Minäkin lähdin käymään Gotlannissa ihan vain siksi, että se yksi sarja tapahtui siellä.

Mutta satiirisarjat. Olisiko niin että iän lisääntyessä elimistö happamoituu, ja siksi hapan huumori, samoin kuin happamet karkit, alkavat tuntua hyvältä? Samoin piimä ja hapanjuurileipä.

Ensin katsoin Netflixiltä After Life -sarjan. Nyt on menossa HBOlta The Great, joka kertoo Venäjän Katariina Suuresta. Voi taivas, miten laadukasta! Näyttelijät ovat loistavia, lavastus ja puvustus uskottavaa. Ihmettelen, miten on mahdollista että Isossa Britanniassa tuotanto on poikkeuksetta niin paljon korkeammalla tasolla kuin muualla. Nostan lippistäni!

Satiiri on vaikea tyylilaji. Olisiko peräti vaikein? Väärinymmärryksen ja loukkaantumisen vaara on suuri. Itse pidän esimerkiksi sarjakuvataiteilija Ville Rannan töistä. Täytyykin saman tien googlata Ville Ranta. Löytyisikö häneltä instagram -tili?

Entäpä sitten edesmennyt Kari Suomalainen! Omaan lapsuuteeni ja varhaisnuoruuteeni kuului  kuolematon Kekkonen ja Kekkosta piikittelevä Hesarin Kari Suomalainen. Siellä Kari Suomalaisen Visavuoren galleriassa pitäisi oikeastaan käydä. Ehkä sen voisi ottaa kesäretkiohjelmaan. Jahka tästä itse tokenee, ja Typy-auto saadaan kuntoon.

Vöyhkään nyt siis netissä – ja vaakatasossa – tämän päivän. Toivottavasti oireet menevät ohi, ja ettei tämä olisi ainakaan koronaa.

Normaali

Rappiolla on kaiketi hyvä olla

Kävelin hakemaan Typy-auton korjaamolta, matkaa tuli 11.318 askelta.

Lääkäri ei kieltänyt kävelyä, sauvakävelyn kylläkin, joten lampsin kädet housuntaskuissa. Matka kulki suurimmaksi osaksi pieniä päällystämättömiä kyläteitä peltojen ja metsien läpi.

Kävellessä tulee katseltua maisemia, autolla ajaessa moni asia jää huomiotta, varsinkin kun itse ajaa. Suurta luksusta onkin päästä jonkun toisen kyytiin. Istua vain ja katsoa maisemia. Mutta sitä tapahtuu liian harvoin. En edes muista milloin viimeksi olen ollut kyydissä. Yleensä aina ajan, koska olen meidän perheessä ainoa, jolla on ajokortti. Mies ei ole koskaan korttia itselleen hankkinut, on sen verran kaupunkilainen. Siitä pidän kyllä huolen että poika ajaa ajokortin. Olen pienestä pitäen opettanut hänelle autolla ajoa. Ei ole osoittanut mitään innostusta asiaa kohtaan, mutta osaa kyllä. Jonakin päivänä minä vielä istun kyydissä, ja poika ajaa, ihanaa!

Mutta takaisin maisemiin. Kävellessä ohitin muutaman autiotalon. Jäin hetkeksi ihailemaan niiden rappiota. Rappio ja haurastuminenkin voi olla kaunista, ainakin rakennuksissa. Sammaleen peittämä katto, vinkasahtaneet seinät, harmaantuneet hirret, repaleiset verhonjämät ikkunoissa, joissa ei ole enää laseja. Kasvien valtaamat pihapolut. Samaan aikaan se on surullinen ja haikea näky. Siinä symboloituu kaiken katoavaisuus ja hetkellisyys.

Koskettavin oli erään mökin kivijalka, jossa kasvoi viisimetristä puuta. Kivijalan keskellä oli ruostunut puuhella. Joskus sen pesässä on räiskynyt tuli, joskus sen ääressä on joku laittanut ruokaa. Joskus se talo on ollut uusi, täynnä elämää ja kaikkea sen mukana tuomaa; iloa, surua, haasteita, epäonnistumisia ja onnistumisia. Jostakin syystä elämä on talosta hiipunut. Muistaako enää kukaan, kuka siinä joskus asui?

Viime kuussa ajelin ystäväni kanssa Kemiössä ja Paimiossa. Kävimme mm. Karunan kirkolla. Tai oikeastaan sen pihalla, koska koronan takia sisälle ei päässyt. Ystäväni oli mennyt naimisiin kyseisessä kirkossa vuonna 1997.  En ollut häissä, koska emme silloin vielä tunteneet toisiamme. Olemme tutustuneet 2000-luvulla. Hän asui ennen naapurissa, ja meillä on samanikäiset pojat.

Karunan vanha, punamultainen 1680-luvulla rakennettu kirkko siirrettiin Seurasaaren ulkomuseoon 1912, ja sen tilalle rakennettiin Karunaan uusi kirkko, joka tyylisuunnaltaan on täysin erilainen, graniittinen ja kansallisromanttinen. Vaikka uusi kirkko on myös vaikuttava ulkonäöltään, kirkon siirtäminen pois omalta paikaltaan Helsinkiin tuntuu minusta pahalta ja väärältä.

En tiedä, mitä mieltä paikalliset asiasta aikoinaan olivat? Voihan olla, että kirkon siirto oli heistä ihan hyvä diili. Saivat uuden ja vankemman tilalle. Mutta kun katselin sitä uskomattoman hienoa paikkaa meren rannalla, ja kuvittelin Seurasaaren kirkon sinne, omalle paikalleen; sinne se kuuluisi.

Vuosisatoja ihmiset ovat kirkon penkeillä istuneet iloisina ja surullisina, elämän parhaimpina ja kauheimpina hetkinä, sukupolvesta toiseen. Jotenkin minusta ihmisten tuntemukset jäävät rakannuksen seiniin ja tunnelmaan, tuovat lohtua ja turvaa seuraaville, heille joiden vuoro on kohdata samat ihmiselämän haasteet omalla vuorollaan.  Ja jos kirkko siirretään pois juuriltaan, on se vähän sama kuin siirtäisi vanhan tammen pois paikoiltaan. Sen sielu ei siirry. Tunnelma ei ole sama.

Tuntuu kuin rakennuksiin jäisi niissä eläneiden tunnetilat ja kokemukset. Jotkut talot ovat surullisia, jotkut torjuvan pelottavia, toiset talot iloisia, täynnä onnea ja rakkautta.

Kävelymatkan loppupuolella on ihmeellinen talo; vanhan roosan värinen, ikkunanpuitteet vihreänharmaat, erikoinen väriyhdestelmä, mutta kaunis. Talosta on vaikea sanoa, kuinka vanha se on ja mitä tyylisuuntaa. Se on satutyyliä! Paljon ulokkeita ja pikkuruutuisia ikkunoita. Piha on kaunis, luonnonkivimuureja ja penkereitä, vihermajoja, paljon kaikenlaista, mutta kaikki niin luonnollisen kauniisti ja rönsyilevästi. Jopa postilaatikko on vaaleanpunainen, talon tyyliin sopiva. Se talo on varmasti onnellinen.

Saan Typyn takaisin. Huoltomies näyttää kuvia hiirenpesästä. Konepellin alla on ollut lystiä. Ajelen omalle talolle. Lahoseinäinen sauna. Vöyhkätemppeli vaiheessa, perennapenkki vähän sinne päin, perunapenkistä tursottaa rikkaruoho. Talon eteläseinä kaipaisi kohta maalausta. Ei ihan täydellistä, mutta onnellista. Ja rappiohan on kaunista, kuten sanoin.

 

 

 

 

 

Normaali

Salli pilluralli

Kesäkuun alussa tieliikennelakiin tulee muutoksia. Niin sanottu pilluralli tulee sakotettavaksi. Se on väärin. Mielestäni pilittäminen pitäisi mieluummin säätää Unescon suojelemaksi kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi toiminnaksi. On varmasti maailmanlaajuisesti yhtä erikoinen ilmiö kuin sauna tai karjalanpiirakka tai jo-joutui-armas-aika.

Kyseessä on pikkukylien ja -kaupunkien keskustoissa tapahtuva nuorison huviajelu.

Olen itse viettänyt tylsän ja virikkeettömän lapsuuden ja nuoruuden juuri sellaisessa paikassa. Perjantai- ja lauantai-iltojen ilo oli kortteliralli keskustassa. Se oli nuorten tapa olla yhdessä – ainut mahdollinen tapa.

Pienillä paikkakunnilla ei ole julkista liikennettä samaan tapaan kuin isoissa kaupungeissa. Linja-auto saattaa kerran tai pari päivässä kulkea ohi – jos sitäkään. Niinpä kaikki kynnelle kykenevät ajavat ajokortin heti kun se mahdollista, ja ostavat autonkotteron tai lainaavat vanhempien autoa. Ne, joilla ei ole ajokorttia eikä autoa, tulevat kyytiin. Sitten ajellaan ja istutaan parkissa. Seurustellaan auton sisällä ja autosta ulos toisten parkissa olijoiden kanssa. Kuunnellaan musiikkia. Pussailaan takapenkillä. Tarkkaillaan, ketä on liikenteessä. Onko uusia hahmoja? Kuka kenenkin kyydissä on tänä iltana. Oi, kunpa näkyisi se tietty auto, ja pyytäisi kyytiin. T’änä iltana voi tapahtua mitä vain. Vieläkin pääsen siihen kihisevään tunnetilaan, kun viritän muistot.

Nyt tämä ollaan kieltämässä. Täysin viaton puuha, mistä ei ole haittaa kenellekään. Yleensä pikkupaikkakuntien keskustassa ei asu ketään. Kaikki asuvat keskustan ulkopuolella, keskustat ovat pelkkiä liikekortteleita: Lidl, Osuuspankki, S-market, Nordea, R-kioski, kukkakauppa, hautaustoimisto, joku sinnittelevä erikoisliike, muutama kirpputori ja kahvila, kapakka, pizzeria. Joten liikenne ei häiritse. Asuinalueiden kaduilla on liikennemerkit, joilla asiaton ajo yöaikaan kiellettään kokonaan. Tällä vältetään huviajelu paikoissa, missä siitä voisi olla häiriötä.

Onko parempi että nuoret jumittavat kotona tietokoneiden ääressä, mielestäni ei. En usko, että lakia tullaan noudattamaan. Pikkupaikkakunnilla ei ole enää poliiseja, jotka voisivat korttelirallia vahtia. Mielestäni se, että tehdään hyödytön laki, mitä nuoret eivät halua noudattaa, on vielä pahempi asia. Se rapauttaa lain kunnioitusta ja arvostusta. On helpompi rikkoa muitakin lakeja, kun jonkun on todennut vääräksi ja sen noudattamisen turhaksi. Tässä tehdään karhunpalvelus pienten paikkakuntien nuorille, heidän sosiaalistumiselle ja yhteenkuuluvaisuuden tunteelle.

Pitäisikö lähteä nostalgiamatkalle kotikonnuille Typy-autolla kesäkuun alussa, kun laki astuu voimaan? Vähintäänkin voisi askarrella takalasitarran ”Salli pilluralli”. Olisihan se näky, kun kukkahattutäti vuosimallia -67 ajelisi perjantai-illan korttelirallia. Luu pihalla. Se tarkoittaa, että etuikkuna on auki ja kyynärpää siinä ikkunalla. Autoradiosta raikaisi I did it my way tai Kop, kop, kop avaa rakas. Välillä kurvaisin grillille. Tilaisin taksarin. Taksariksi kutsuttiin makkaraperunoita, taksimiehen erikoinen. Päälle kestuppia, sinappia, kurkkurelissiä ja majoneesia.

Voisi kyllä mennä nuorisolta gloria koko touhuun, jos minä sinne sekaan ilmaantuisin. Poliisi antaisi paitsi sakot myös ohjaisi hoitoon. Piipaapiipaa. Valkotakit tulisivat, antaisivat diagnoosin ja piikin. Loppuisi kansalaistottelemattomuusvöyhkä siltä erää siihen.

Ps. Mies kertoi että viime yönä, kun olin nukahtanut, olin alkanut laulamaan, sellaista ujelluslaulua. Pyysin että äänittää, jos sama toistuu.

 

Normaali

Vaikeuksia levätä

Nyt on haasteena saada oma moottori hiljennettyä toipumisasetuksiin, että leikkauksesta paraneminen etenisi hyvin. Ei saa nostaa mitään yli kolme kiloa painavaa, ja kaikki rehkiminen on kielletty. Pitäisi siis toisin sanoen levätä. Vaikeaa.

Kaksi kertaa päivässä pitää tehdä tietyt fysioterapeutin neuvomat liikesarjat. Se on sentään helppoa, mutta ei riitä päivän toimintasisällöksi.

Heti tänä aamuna oli lähteä väärille urille. Olin jo lähdössä rautakauppaan ostamaan sementtiä.

Mielessä on ollut jo pidemmän aikaa, että pitäisi kokeilla betoniaskartelua. Betonista voi valaa kukkaruukkuja, kynttilänjalkoja ja pihapatsaita. Haluaisin tehdä pöllöpaitsaita pihalle. Nyt olisi aikaa siihen puuhaan. Mies lupasi lähteä mukaan rautakauppaan nostamaan betonisäkki autoon. Mutta sitten huomasin että en kyllä jaksa lähteä koko reissuun. On voimat vähissä.

Tein lehtikaalikeittoa. Lehdestä luin siitä. Tehdään samaan tapaan kuin pinaattikeitto. Ja lehtikaali on todella terveellistä ja vitamiinipitoista. Keittoa tuli iso kattilallinen, taidan syödä sitä monta päivää, ei ehkä maistu muille meidän perheessä. Ruokajuomana oli granaattiomenamehua. S-marketista saa lasipullossa sellaista, missä ei ole lisäaineita, säilöntäaineita eikä makeutusaineita. Sekin on varsinaista terveysnektaria.

Luulen että näillä – sekä suklaalla – saan voimat palautumaan. Lakritsit pitää taas jättää. Olen antanut korona-aikana itselleni periksi. Olohuoneen pöydällä on karkkikippo täynnä lakuja – tai oikestaan tyhjänä lakuista.

Kouvolan lakritsi on parasta. Se ei ole makeaa. Niitä olen popsinut. Sairaalassa se sitten näkyi reippaasti koholla olevana verenpaineena. Voihan se olla että vöyhkääminen on myös nostanut paineita. Nyt, Minna, lakut pois, vöyhkääminen alas!

Sain myös veriryhmäni selville. Jostain syystä se ei ole ollut minulla tiedossa. Olen ryhmää O- .  Googlasin. Veriryhmän perusteella en helposti sairastu malariaan, tosin täällä päin se tuskin olisi mahdollistakaan, sen sijaan noroviruksille olen altis. En tiedä, pitääkö nämä riskitiedot paikkansa, mutta onhan se mielenkiintoista. Ylipäätään on mielenkiintoista, mihin kaikkeen lääketiede pystyy.

En voittanut lotossa. Mutta ei se haittaa.

Voinhan voittaa ensi viikolla!

Normaali

Leikkaus ohi, kaikki hyvin

Leikkaus ohi, kotona jälleen, kaikki meni hyvin.

En tarvinnut korvatulppia tai vastamelukuulokkeita, olin yksin omassa huoneessa.

En tarvinnut suolaa, ruoka oli maukasta. Oli kebabia ja lihakeittoa ja jäätelöä ja suklaadonitseja.

En tarvinnut villasukkia, jalkaan pistettiin tukisukat veritulpan ehkäisemiseksi. Tosin otin ne yöllä pois, kun tuli kuuma.

En tarvinnut vesipulloa, yöpöydällä oli vesikannu.

En tarvinnut oikeastaan mitään, mitä olin ottanut mukaan paitsi hammasharjan.

Nukutus oli mahtavaa! Heräsin sen jälkeen kuin prinsessa Ruusunen ikiunesta. En muista, milloin olisin ollut yhtä virkeä. Niin kuulemma saattaa käydä. Innostuin tästä ylenpalttisesta virkistäytymisestä niin paljon että viestitin veljentytölle, joka on lääkäri, että olen keksinyt loistavan keinon ihmisten virkistämiseen. Nyt unohdetaan kylpylät ja meditaatiot, ihmisen voisi ihan vain nukuttaa muutamaksi tunniksi lepäämään. Että mieluusti kävisin nukutuksessa, vaikka kerran kuukaudessa.

Veljentyttö vastasi, että joo, se on jo keksitty. Siihen Michael Jackson kuoli. Hän ilmeisesti harrasti tällaista nukutushoitoa. Omalääkäri oli dropannut Michaelille unilääkkeet ja muutamat rauhoittavat suoneen ja lähtenyt kaffelle. Sillä välin tuli kuolema. Että ehkä tätä ajatusta pitää vielä kehittää… Mutta olisi kyllä aika halpa ja helppo keino virkistäytyä.

Virkistyin nukutuksesta niin paljon että en saanut illalla unta. Ihmettelin iltakymmeneltä että mikä on kun ei uni tule. Tajusin että ei väsytä yhtään. Siinä meni sitten yö kuin käärmeellä kylmällä kivellä, eräänlaisessa horteessa, uneen asti en päässyt.

Typy- auto oli samaan aikaan omassa sairaalassaan eli autokorjaamolla. Sieltä soitettiin. Vika ei ollut selvinnyt, jäähdytysnesteen katoamisilmiölle ei löytynyt syytä. Sen sijaan auton sisuksista löytyi hiiren pesä. HIIRENPESÄ! Ei ikinä! Minulla on aivan hirvittävä hiirifobia. Kauhistuttaa ajatus siitä, että hiiret ovat tehneet talvipesänsä minun autooni. Voi Typy parkaa!

Nyt täytyy ottaa tirsat. Sen verran väsyttää viimeöinen valvominen. Ehdin kyllä huvikseni mietiskellä vaikka mitä. Suunnittelin mm. appivanhempien mökin uudistamisremontin. Tosin sellaista ei ole näköpiirissä, mutta nyt olisi priima suunnitelma valmiina!

 

Normaali

Tänään leikkaukseen

Leikkaus on tänään. Kohta tilaan taksin ja ajan sairaalaan.

Illalla söin viimeisenä ateriana sushia, ja ennen nukkumaan menoa oli tarkoitus ottaa Pirkon neuvosta homeopaattista arnicaa, auttaa haavojen paranemiseen, mutta juuri sitä ei piirongin laatikossa sitten ollutkaan.

Yöllä heräsin hörppäämään piimää. Kello kahden jälkeen ei saa syödä eikä juoda.

Laukku on pakattu valmiiksi. Aamutossut, hygieniatarvikkeet, villasukat, suklaalevy, viilennyshuiska, vesipullo, kännykän laturi, kännykän kuulokkeet, vastamelukuulokkeet, korvatulppia. Mies kysyi että naapurivuoteisiinko kuulosuojia jakelen? Hyvä idea sinänsä, mutta ihan itselleni meinasin, jos muut ovat kovin äänekkäitä nukkujia.

Otan kyllä kaikki mahdolliset rauhoittavat, mitä annetaan. Nukutusta oikein odotan. Miehelle sanoin että voi kun nukuttaisivat vaikka pariksi päiväksi. Olisi ihana nukkua oikein tositosi sikeästi ja pitkään. Minusta on viime vuosina tullut huono nukkuja.

Tietokoneelta päivitin hautajaisohjeet. Viime syksynä sellaiset kirjoitin, että ei sitten tarvitse jälkeen jäävien miettiä, mitä pitää tehdä. Olen valinnut esitettävän musiikin, kirjannut ylös ketkä pitää kutsua ja heidän yhteystietonsa, kirjannut ylös kaikki salasanat ja pankkitiedot.

Hautapaikasta en ole varma. Joko mökkipaikkakunnan hautausmaalle, siellä olen ollut töissä ja se on monella tapaa minulle tärkeä paikka. Siellä keksin jopa oman mottoni ”Elä nyt, niin olet elänyt”.

Toisaalta nyt tuli tunne, että ehkä tuhkat voisi heittää ”Vöyhkä-temppeliin” omalle pihalle. Mutta voi se olla tympeää, jos kummittelisin siellä sitten aina. Aina kun ohi kävelisi, tulisi mieleen että tuolla se Vöyhkä nyt sitten vihdoin lepää rauhassa – toivottavasti. Joten saavat sitten päättää sen asian ne, joita se koskee. Kumpi on kätevämpi ja mukavampi. Kumpikin vaihtoehto käy minulle.

En minä nyt kumminkaan kuole, en millään ehdi, kun saunan lahovauriokohta pitää ensi viikolla maalata. Olen luvannut sen tehdä itse. Tosin nyt en tiedä, pystynkö.

Lotonnutkin olen, joten voi olla että huomenna olen lottomiljönääri. Jos niin käy, sanon remppamiehelle että puretaan koko saunanröttelö ja rakennetaan tilalle kylpylä. Jos en ole huomenna lottomiljonääri, niin kotona ehkä jo kuitenkin. Jääkaapissa on valmiina himonuudeleita (Hanna Gullichenin ohje), jos on nälkä kun tulen kotiin, eikä jaksa mitään laittaa. Kaikista vaihtoehdoista harmillisin olisi tietenkin se, että olisin huomenna sekä kuollut että lottomiljonääri. Se kyllä harmittaisi, todella.

Saunassa käytiin keskiviikkona, saunottiin oikein useamman viikon edestä, kun leikkauksen jälkeen ei vissiin vähään aikaan saunomaan pääse. Mies ja poika jäivät talolle. Minun pitäisi pystyä ajamaan sinne takaisin viimeistään sunnuntaina. Tunnin matka. Kyllä sen pystyy.

No niin, Minna, ota nyt ihan rauhallisesti. Älä ajattele mitään. Aivot pois päältä. Älä vöyhkää. Antaa mennä vain. Heippa. Palataan.

 

 

Normaali

Sipulipöllö ja muita luonnon ihmeitä

Tavallaan minulla voisi olla maailman suurin ötökkähotelli. Laho hirsisauna olisi oikea pörriäisten manhattan. Kuningatarkimalainen jo näytti käyvän tutkailemassa paikkoja sillä silmällä. Toivottavasti ei ehdi sinne kansoineen majoittautua ennen kuin raksareiska ehtii paikat korjata.

Nyt olen ymmärtänyt, miksi täällä on joka kesä niin valtava mustikkasato. Se on näidän pörriäisten ansiota. Vanhat juoksuhaudat ovat täynnä risuja ja haravointiroskaa, siellä on hyvä asua ja lähteä mustikkamättäitä hedelmöittämään. Olen tietämättäni ollut pörriäisystävällinen.

Nykyisin olen myös lintuystävällinen. Tämäkin asia on minulle tyypilliseen tapaan mennyt vähän överiksi eli ruokin lintuja auringonkukansiemenillä yhä edelleen, vaikka siihen ei tietenkään pitäisi olla enää tässä vaiheessa tarvetta, mutta kun minusta on kiva seurata lintuja, jotka tulevat ruokailemaan laudalle!

Lintulauta sijaitsee vanhassa vaahterassa juuri sopivan matkan päässä kuistilta. Kuistin sohvalla köllötellessä voi katsella kun mustarastas, vihervarpunen, käpytikka, keltasirkku, peippo, kirjosieppo, talitiainen ja sinitiainen käyvät vuoron perään ruokailemassa. Tipahtaneet rippeet maasta syö fasaanipariskunta. Heille olen vienyt myös muroja ja kananmunankuoria. Kuoret eivät ole kelvanneet. Ajattelin että tykäisivät, kanat ainakin syövät munankuoria. Fasaaneille on annettu nimeksi  F1 ja F2.

Joitakin vuosia sitten sain syntymäpäivälahjaksi pöllönpöntön. Laitoimme sen pihan perälle puuhun siten että näen pöntön keittiön ikkunasta. Sattumalta Lapin reissulla törmäsin pöllöpuuveistokseen. Ostin sen ja laitoin pöntön päälle houkutuspöllöksi. Ei ole pönttö kelvannut pöllölle, vaikka täällä pöllöjä kyllä on. Pari kertaa tänä keväänä olemme nähneet pöllön. Mies tuntee linnut, oli kuulemma suopöllö.

Pojan huone vintillä on myös pöllönpöntön suuntaan. Eilen hän huomasi että pöntössä oli liikettä. Istahdin ikkunan ääreen vahtiin. Olisiko pöllö vihdoin majoittautunut pönttöön? Kiikaroimme pönttöä, ja ihan kuin siellä olisi pöllön naama näkynyt. Viimein lintu lehahti lentoon. Se oli telkkä. Olin hieman pettynyt, että ei nyt sitten kuitenkaan ollut pöllö, joten totesin telkän nähtyäni, että ”se on pöllö ja sillä sipuli!”. Nyt kutsumme telkkää sipulipöllöksi.

Joitain vuosia sitten tiekokouksessa eräs kesäasukas uskalsi ottaa puheeksi tienvarsien niitot. Jostain syystä tien varret niitettiin aina silloin kun ne olivat kauneimmillaan kukassa. Ei ne kukat kenenkään näkyvyyttä häiritse. Sen jälkeen on toimittu toisin. Äskettäin huomasin Helsingin Sanomien mielipideosastolla kirjoituksen samasta asiasta. Yleisten teiden niitot pitäisi tehdä aikaisin keväällä tai syksyllä, ja antaa niiden kukkia. Kukkivat teidenvarret ovat ilo silmälle ja pörriäiselle!

Myös metsänhakkuiden poikkeusluvat lintujen pesintäaikaan pitäisi kieltää kokonaan. Ainakin Etelä-Suomessa talvet ovat niin vähälumisia että hakkuut voi suorittaa muuhunkin aikaan.

Ja nyt tämän päivän hesarissa, joku huuteli kaupunkipuiden perään. Hyvähyvä! Puut suojaavat tuulelta ja raikastavat ilmaa. Kaupunkiin pitää saada lisää luontoa. Ja jättää luonnontilaisia alueita eliöstölle.

Keväällä poikkesin elämäni ensimmäistä kertaa Kalasatamassa. Kävin hakemassa sieltä uuden Hattara-astiaston vadin rikkomani tilalle. Ihmettelin alueen ”luonnottomuutta”. Siellä ei ollut vihreää kuin Kotipizzan logossa. Espoossa kuulemma rakennettiin uusi asuinalue niin että ensin kaikki puut alueelta kaadettiin, että ei vain liito-orava sattuisi eksymään paikalle kesken rakennustyön.

Englantilaisessa puutarhaohjelmassa eräs asukas halusi laatoittaa koko pienen takapihansa, koska inhoaa ötököitä ja ötököitä tulee, jos on jotakin kasveja. Voivoi.

Suomalaisessa Omavaraiset -ohjelmassa taas eräät yrittivät häätää seinään pesiytyneet muurahaiset puhumalla niille, pyytämällä muurahaisia poistumaan. Ei onnistunut, eivät ilmeisesti puhuneet samaa kieltä. Lopulta seinään piti kaataa bensaa, että muurahaiset tajusivat lähteä.

Muurahaiset ovat muuuten ihan ihme otuksia. Kuuntelin radiosta muurahaisaiheista ohjelmaa. Muurahaiset pitävät mm. lypsykarjaa.

Tarkkailevatkohan muurahaiset meitä? Tai linnut? Mitä jos ne tykönänsä ihmettelevät puuhiamme? Ainakin ihmeteltävää riittäisi. Taas se lippalakkipäinen vöyhkä tuli pöntöstään pihalle. Kaivoi malvat ja unikot maasta ja pisti toiseen paikkaan. Lupiineja se tunki jätesäkkiin. Eikö se ole kuullut J.Karjalaisen biisiä ”Villejä lupiineja”? On se kyllä erikoinen laji tuo ihminen. Ihan järjetön.

Normaali

Enkeli vessanpöntössä ei tiedä hyvää

Pitihän se arvata, kun enkeli lensi vessanpönttöön ja kuningatar Elisabeth tipahti lusikasta; tästä ei hyvää seuraisi.

Ihmettelin outoa ääntä vessasta. Menin katsomaan. Siellä se oli: vessanpytyn pohjalla, äitivainaan enkeli. Metallienkeli oli roikkunut imukuppikiinnityksellä vessan seinällä. Jostain syystä imukupista lähti teho, ja enkeli lehahti pönttöön.

Seuraavaksi keitin teetä. Hunajan sekoitan aina kun mahdollista suosikkilusikallani. Siinä on kuningatar Elisabethin naama lusikan varren päässä. Nyt kuva irtosi liimauksestaan.

Huonoahan se tiesi.

Piharakennuksen ulkoverhoilu-urakka paljasti että idänpuoleisen seinän hirret olivat lähes kauttaaltaan lahot. Ikinä en ole niin lahoja hirsiä nähnyt! Ihme että koko pytinki on pysynyt pystyssä.

Joten en nyt sitten tilaa mitään bootseja. Onneksi en ehtinyt tilata. Nyt täytyy laittaa joka ropo saunan korjaukseen.

Ja auton korjaukseen.

Typy-autolla on ilmeisesti myös vaihdevuodet, koska sillä on kuuma. Moottorin jäädytinnestettä on nyt lisätty kolme kertaa, mutta aina vain pyytää uudelleen lisää. Tänään vein autokorjaamolle. Ilmeisesti jäähdytinjärjestelmässä on joku vika. Ihan niin kuin omassakin jäähdytinjärjestelmässä.

Omat autonhuoltotaidot ovat lisääntyneet. Osaan tarkistaa ilmat renkaista ja lisätä uutta. Osaan tarkistaa öljyt ja lisätä uutta. Nyt osaan myös tarkistaa jäähdytinnesteet ja lisätä uutta. Jäähdytinnestettä on kahta eri väriä: punaista ja vihreää. Typy käyttää punaista. Koska on itsekin punainen.

Saunakin oli punainen, perinteinen punamulta. On se kohta taas, kun korjataan. Se hyvä puoli vastoinkäymisessä on, että kun nyt seinää joudutaan joka tapauksessa purkamaan, saan uudelle seinälle oven, josta olen haaveillut.

Uudesta ovesta pääsee rakennuksen takaseinustalle vilvoittelemaan löylyistä. Siinä voi sitten ihailla naapurin komeaa peltoa ja omaa pientä pottumaata.

Peltomaisema on upea. Silmä ja sielu lepää siinä, ja aina on uutta katseltavaa kun seuraa pellon muokkausta, sen eri vaiheita, viljan kasvua, sen hulmuamista tuulessa ja lopulta viljan niittoa. Peltomaisemassa näkee kauas, peltojen takana on toisia taloja.

En tiedä, ketä siellä asuu, mutta illalla sieltä näkyvät valot ovat kivat ja tuovat turvan tunnetta. Tuollakin on joku – omassa eristyskuplassaan.

 

Normaali

Kuoli pitkäaikaisen elämän uuvuttamana

”Kuoli pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana”,  kuulen uutisista.

Miksi ei sanota ”kuoli pitkäaikaisen elämän uuvuttamana” ?

Onko lopun sairaus niin merkittävää kokonaisuuden kannalta. Sairaus saa kaiken huomion.

Eikö tärkeämpää ole se muu sitä ennen –  itse elämä.

Elämä ennen sairautta.

Lopun sairaus ei saa määrittää koko elämänkaarta.

Jos elän vanhaksi, toivon että sanotaan kuoli pitkäikäisen elämän uuvuttamana.

 

Normaali

Leikkausstiflat

Kävin leikkausta varten esitarkastuksissa. Otettiin verikokeita, sydänfilmiä, kaikennäköistä kuvaa, filmiä ja ultraa.

Eräässä kohtaa piti nostaa kädet ylös. Muistin, että en ole ajanut kainalokarvoja, en muista milloin? Viime syksynä ehkä. Pyytelin anteeksi ajamattomia kainaloita.

Tuli mieleen paljon parjaamani, rakas anoppi. Hän ei olisi ikinä unohtanut ajaa kainalokarvojaan lääkäriin mennessä! Anoppi menee lääkärille kuin treffeille; hiukset laitettuina, kynnet lakattuina, huulet punattuina.

Sitä kyllä ihmettelin, että vallitsevassa epidemiatilanteessa leikkauspotilaita ei koronatestata. Hoitaja soittaa ja kysyy, olenko käynyt ulkomailla, Lapissa tai ollut koronapositiivisen seurassa. Onko minulla yskää, ylähengitystieoireita?

Siis käytännössä hoitaja soittaa ja kysyy, onko minulla minun omasta mielestäni korona. Jotenkin ajattelisin että järkevämpää ja kätevämpää – tai ainakin luotettavampaa –testata leikkaukseen tulevat, kun kuitenkin pitää käydä laboratoriokokeissa, mutta mitäpä minä tiedän.

Outoja ajatuksia tulee näin etukäteen mieleen. Odotan leikkausta innolla, koska se pakottaa pysähtymään ja lepäämään. Toisin sanoen suhtaudun tulevaan niin kuin lepolomaan, se on tietenkin sairasta, koska menen sairaalaan.

Lisäksi haluaisin ostaa bootsit. Leikkausbuutsit.

Hyvä olo lähtee jaloista. Eikä se tarkoita jalkarasvaa ja -hierontaa. Hyvä olo lähtee kengistä. Millä askelilla astut. Katsopa miten John Travolta kävelee Saturday Night Feverissä! Kaikki lähtee kävelystä, kengistä; tunne, tunne siitä, että voit tehdä mitä haluat, pystyt mihin vain haluat. Siispä minulla on pakottava kuumotus ostaa kengät, joissa tuntisin itseni vahvaksi ja voittamattomaksi.

Ostan siis boot’sit, on siinä järki, näin kun ajattelee.

 

Normaali

Hätäisten äitienpäivä

Eräs hätäinen tuttu osti ja söi jo perjantaina äitienpäiväkakun, vaaleanvihreän prinsessakakun, päällä ”äidille”-kyltti.  Ei malttanut odottaa sunnuntaihin.

Minäkin ostin jo torstaina sitruunakakun ”äitienpäiväksi” kun satuin näkemään kaupassa. Laitoin puolet pakkaseen, syön siivun joka päivä. Sitruunakuivakakku on yksi lemppareistani.

Onkohan äitien suhtautumisesta äitienpäivään tehty sosiologista tutkimusta?

Kannattaisi tehdä.

Mitä äidit itse äitienpäivästä ajattelevat? Osaavatko ottaa vastaan kaiken sen ylistyksen, kehut ja kiitokset? Vaihteleeko tunnetila eri äitiyden vaiheissa? Itse ainakin huomaan eron pikkulapsi ajan jälkeen.

Nykyisin minulle tulee alemmuuskompleksi äitienpäivän lähestyessä. Tuntuu, että en ole ansainnut sitä.

Luulen että olen käsittänyt asian väärin. Äitienpäivä on äitiyden ylistyspäivä, ei mikään äitiyden tuomiopäivä! Kunpa muistaisin sen.

Nyt kun olen yritellyt tätä runoilmaisua, tein äitienpäivärunon. Hyvää Äitienpäivää kaikille – ansaittua sellaista!

 

On vain yksi Jumala – mutta jokaisella omansa.

On vain yksi Äiti – mutta jokaisella omansa.

Minun äitini on kuollut – eläköön siis Jumala!

Mutta myös minä olen Äiti  – ainoan yksi ainoa.

Eläköön siis minä!

Minun tehtäväni on vielä kesken

– niin kuin Jumalan.

Normaali

Elämä jatkuu – toisin

Mitkä asiat tulevat muuttumaan?

Ainakin poskipusut, kättely, buffet-pöydät, irtokarkit, joita itse räpelletään paperipussiin loppuvat. Rakastamiani salmiakkimanteleita ei enää saa irtolaareista!

Tulevaisuudessa ei tarvita mansikanistuttajia Ukrainasta, homman hoitavat robotit.

Se, että jokainen käy kaupassa puristelemassa avokadoja ei  ole tulevaisuutta. Itse niitä ei enää jatkossa kerätä. Robotit hoitavat homman.

Radiossa oli mielenkiintoinen tiedeohjelma, missä haastateltiin robottitiedemiestä. Tarkennus; hän ei siis ollut robotti itse, hän tutki robotiikkaa.

Varsin mielenkiintoinen aihe. Robottiteknologiaan liittyy eettisiä kysymyksiä. Robotilla ei ole tunneälyä, joten sille pitää ohjelmoida etiikka. Ihminen pystyy harkintaan, robotti ei.

Ohjelmassa annettiin pari esimerkkiä. Pelastusrobotti. Merihädässä samanaikaisesti kaksi eri seuruetta. Yksinäinen, iäkäs ammattikalastaja on joutunut merihätään, samoin kahden hengen työikäinen humalainen bileporukka. Robotti ei voi pelastaa molempia, kumman robotti siis pelastaa? Edes ihminen ei välttämättä osaisi valita. Ainakaan minä en. Pelastaisin kalastajan, mutta en tiedä, olisiko se oikein. Tai miltä kannalta oikein.

Tai hoitorobotti, jonka tehtävä on antaa lääkkeet potilaille. Joku potilas vastustaa lääkkeenottoa. Hoitaako robotti annetun tehtävän vastustuksesta huolimatta pakolla, jopa fyysistä väkivaltaa käyttäen? Osaako robotti olla tekemättä annettua tehtävää?

Ihminen osaa perääntyä, harkita, tehdä valintoja. Robotti ei osaa mitään mitä sille ei ole kerrottu. Siinä mielessä siis niin kuin aviomies.

Voisin ottaa rempparobotin, sekä siivooja-kokki-pyykkärirobotin. Joskus haluaisin autonkuljettajarobotin ja jalkahoitajarobotin.

Palomiesrobotti olisi hyvä Australiassa ja Kaliforniassa, missä metsäpalot vaivaavat. Pystyisi väsymättä sammuttamaan paloja.

Ai mitä me sitten tehtäsiin, jos robotit hoitaisivat kaikki hommat?

No opetettaisiin niille etiikkaa! Ja korjattaisiin niitä kun ne menevät rikki.

Ps. Palaan alussa mainitsemiini irtokarkkeihin. Radiosta kuulin, että irtokarkkeja voi ostaa netistä. Voit tilata ihan itselle tuunatun karkkipussin, juuri niitä mitä haluaa yksittäin. Epäselväksi jäi, toimitetaanko pussi kotiin vai haetaanko se ärrältä. mutta anyways, mahtava idea jälleen kerran! Osoitus siitä, että elämä jatkuu – eri tavalla vain.

Normaali

70-luvulla koronaa olisi voinut juosta pakoon

Kunpa korona olisi ollut 70-luvulla! Silloinen yhteiskunta ja elämäntapa olisi ollut oikein passeli sosiaaliselle eristäytymiselle ja turvaväleille.

Vapaa-ajanvietto oli paljon simppelimpää, ei yksinkertaisesti ollut mitään tekemistä, ei ollut kauppakeskuksia, ja muut kaupat menivät kiinni lauantaisin kello 14, jotta myyjätkin pääsivät lauantaisaunaan ja viikonlopun viettoon. Elettiin samatahtisesti kaikki. Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan.

Kerran viikossa oli joku kansalaisopiston jumppa tai peli. Edes uimahallia ei ollut, kirjasto vain. Harvat matkustivat ulkomaille ja hekin hyvin harvoin. Ei todellakaan lähdetty viikonlopuksi kaupunkilomalle Keski-Eurooppaan. Ei ollut vilskettä Helsinki-Vantaalla, ei ollut edes metroa. Noutopöytä oli vain ruotsinlaivoilla, koulussa keittäjä lappoi ruuan lautaselle.

Muotivirtausten tulo Suomeen Ruotsista kesti vuoden. Ehkä koronakin olisi tullut yhtä hitaasti. Olisi ehditty juosta karkuun tai laittaa ovi säppiin.

Muita aiheita: koronatukka. Aikamoinen pehko päässä. Kampauksen tekee nyt lippis, sillä litistän tukan paikoilleen.

Mutta tukan reunat ovat rumat; hapsuutuneet. Pitäisiköhän pyytää miestä leikkaamaan tukkaan tasaiset reunat? Minä ole leikannut sen kaljua, hankalaa partahöylällä.

Onneksi minulla on lippiksen lisäksi virkattu myssy, olkihattu ja musta, puuvillainen lierihattu. Tätä menoa tästä tulee hattukesä. Pakko pitää jotakin hattua päässä että tukka ei näy. Tulisipa luottokampaaja karanteenista takaisin, täällä olisi asiakas.

Normaali

Perinteinen kesäriita

Kesä on etuajassa. Sen huomaa siitä, että kesäriita perinteisine aiheineen käytiin jo nyt – toukokuun alussa – normaaliaikataulusta miltei pari kuukautta etuajassa. Yleensä tämä riita tehdään kesäkuun loppupuolella tai keskikesällä.

Aihe on aina sama, samoin riidan etenemistapa.

Riitaa edeltää viikkojen itämisaika, silloin panen riidan siemenet kylvämään rehkimällä erilaisissa piha- ja kiinteistöhuollollisissa hommissa. Väsähdän, loukkaannun muilta salaa, heille tunteistani kertomatta, ja lopulta suutun, koska ”kaikki on minun vastuulla ja tehtävänä”.

Lisäksi saamani apu ei miellytä, asenne ei ole tarpeeksi positiivinen ja innostunut. Ei varsinkaan niihin lisätehtäviin, joita keksin, kun alkuperäinen, sovittu urakka on tehty.

Yleensä riita puhkeaa kuin finni.

Viimeisessä vaiheessa riitaa asia on jo poikennut alkuperäisestä aiheestaan. Nyt pääsimme mikä-toisessa-ärsyttää -keskustelussa klassiseen vessa-aiheiseen osioon, tosin emme kiistele pöntön kannesta vaan kelluvasta kakasta, joka odottaa vessaan tulijaa minun jälkeeni. Usein käy nimittäin niin että kun vedän vessan, kaikki kakkapökäleet eivät huuhtoudu alas vaan joku kakkakikkare jää kellumaan. Itse en sitä huomaa, koska olen tässä vaiheessa jo ajat sitten poistunut vessasta, mutta kelluva kakka odottaa siellä seuraavaa tulijaa – ja ärsyttää. Suunnattomasti.

Nyt tämä kaikki jo melkein huvittaa. Elämme riidan jälkitilaa. Finni on puhjennut, kohta on yhä hivenen arka, mutta paranemisprosessi on alkanut. Anteeksi on pyydetty ja saatu. Tosin minä hieman epäreilusti totesin, että en usko käyttäytymistapojen muutokseen – tässä kohtaa en viittaa kakkakikkareisiin vaan apuun kiinteistöhuollollisissa hommissa – ja koen että ainoa keinoni on hyväksyä vallitseva tilanne. Hyväksyä se, että en saa apua siinä määrin kuin haluaisin, ja elää sen tosiasian kanssa. Kaikkea ei voi saada. Ja tämä tosiasia tulee olemaan elämässäni aina, jos sen näiden ihmisten kanssa haluan elää.

Mies toivoi jonkinlaista etukäteissuunnitelmaa avuntarpeesta. Että aputarve olisi ilmaistu ennakkoon, eikä lisätehtäviä tulisi. Minä en haluaisi olla mikään boss lady. Haluaisin että yhdessä tekeminen olisi sinänsä kivaa. Että siihen ei tarvitsisi määrätä, pyytää eikä sitä toivoa. Ehkä se on itse asiassa koko asia: haluaisin tehdä yhdessä asioita ja kokea yhdessä tekemisen iloa.

Asiasta toiseen eli korkokenkiin. Muistaakseni kirjoitin talvella jossakin postauksessa televisio-ohjelmien naisjuontajien ylikorkeista kengistä. Haastattelijoilla ja juontajilla, jopa uutistenlukijoilla on yleensä jalassa kauniit kengät, sellaiset joilla ei voi kävellä. Mutta katsokaapa nyt, kun tilanne on mikä on? Puoli Seitsemän -ohjelman Susannalla, jolla ei-korona-aikaan oli erittäin korkeakorkoiset kengät, hänellä oli nyt tennarit. Nyt on kriisiaika, jalassa pitää olla kengät, joilla pääsee pakoon.

 

Normaali

Tänään on anopin 88-vuotissyntymäpäivä. Mennään onnittelukäynnille, vaikka käyntejä ikäihmisten luona ei suositella. En tiedä, onko oikein vai väärin, mutta anopin tahto. Puetaan suusuojat ja kertakäyttöhanskat. Tosin en tiedä, miten sacherkakkua syödään suusuojilla.

Anopin syntymäpäiville tulee kolme vierasta. Hekin eri aikoina. Päivällä me, illalla käly.  Kälyn tytöt käyvät laulamassa ovelta, me äänitämme pojan videotervehdyksen, ja näytämme sen koneelta.

Anopin sisko täytti aiemmin keväällä 100 vuotta. Sisarusparven vanhin ja nuorin ovat elossa, välistä on viety. Satavuotias on paremmassa kunnossa kuin 88-vuotias.

Netflix-sarjassa After Life paikallislehden toimittajat kävivät haastattelemassa satavuotiasta palvelutalossa. Toimittaja sanoi, että kun on elänyt noin pitkän elämän, siihen mahtuu varmasti paljon kaikenlaista. Mummo vastasi, että ”paskanmarjat, olen syntynyt tällä pienellä paikkakunnalla ja kuolen täällä, yhtä hyvin olisin voinut olla puu”.

Eilen tuli puhelinsoitto sairaalasta. Olen ollut jonossa ei kiireelliseen leikkaukseen, ja leikkauspäivä on nyt varmistunut. Se ei ole nyt, se on viidestoista päivä. Tulipa hyvään kohtaan! Joudun pakkolevolle, en voi vöyhkätä piha- ja raksahommissa. Ja ehdin kuitenkin toipua juhannukseksi. Sitten pääsee taas saunomaan.

Täytyy vain miettiä, mitä teen toipilasaikana, kun en pääse vöyhkäämään. Miten sen ajan käytän? Ehkä kirjoitan enemmän. Jonkinlainen runontapainen kirjoitusmuoto on alkanut kiinnostaa. Eilen kirjoitin tämän ”Istutusrunon”.

 

 

Minua isompi istuttaja

Käännän matojen maan,

kitken pois muiden juuret.

Istutan perunaa, perennoja,

kurpitsaa ja kirsikkapuita.

Teen yrittimaan.

Minä luulen olevani istuttaja,

mutta kaikki on toisin päin:

kasvit istuttavat minut.

Ne istuttavat minut tähän maapalaan.

Ne saavat minut juurtumaan itseensä.

Ihan ensin ne istuttavat minut keinutuoliin,

koska kehoni on väsynyt kaikesta istuttamisesta!

Lopulta, elämäni kaikkien päivien jälkeen

ne istuttavat minut tuhkana joukkoonsa.

Minusta tulee osa heitä.

Minua isompi istuttaja on se mitä minä istutan.

 

 

 

Yhtä hyvin olisin voinut olla puu

Lainaus

Kamala luonto, kamala minä

Kerrankin onnistuin – ehkä. Kävin paikallisella, pienellä taimitarhalla. Sen sijaan, että olisin alkanut kerätä taimia kottikärryyn sen perusteella, miltä näyttävät ja tuntuvat – sillä tavoin epärationaalisesti normaalisti toimin – kerroinkin tällä kertaa taimikauppiaalle, mikä on tavoitteeni  ja minkälaiselle paikalle istutan, ja annoin hänen tehdä taimivalinnat.

Kerroin että haaveena on perennapenkki, jonka kasvusto on isokokoista, koska penkki sijaitsee pihan reunalla nurmikon (oikeammin sammalikon) reunalla, melko aurinkoisella paikalla. Samalla kohtaa on aiemmin ollut kukkapenkki, mutta sen ovat vallanneet kurittomat viheliäiset lupiinit. Haluan värikkään penkin, ei mitään pelkkää valkoista harmoniaa vaan värien sinfoniaa, ja mielellään mukaan jotain perinteisiä kasveja.

Kiva ja asiantunteva kauppias keräsi minulle mitä tarvitsen. Pihalla odotti sitten iso työmaa, koska alue piti ensin putsata lupiineista ja rikkaruohoista ja kääntää. Lopulta pääsimme istutushommaan. Mies kaivoi kuopan, minä lorautin vettä pohjalle, tökkäsin kasvin paikoilleen. Jokaiselle luin vöyhkämäisen siunauksen: ”Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman, kevätaurinko sinut herättäköön, siunatkoon sinua Isä, Poika ja Pyhä Henki” . Teinpä vielä ristinmerkin joka kasvin päälle.

Nyt jos ei onnistu, niin ei ikinä.

Poika söi löunastaan pihalla ja katseli touhujamme epäilevästi. Taitaa olla agnostikko.

Illalla oli pakko ottaa buranaa. Käsisärky on yltynyt ja noussut jo kaulalle asti. Nyt on kyllä ihan fyysinen pakko yrittää lopettaa pihahommat. Mutta lupiineja pitäisi kitkeä. Nyt se on mahdollista, vielä kun maa on pehmeää. Kun kevät etenee, maa kovettuu, eikä niitä sitten enää saa niin helposti pois.

Pirkko lähetti kuvan Kamala Luonnon stripistä, missä kettu juoksee ympyrää ja muut ihmettelevät, mistä tuo saa kaiken energian riehumiseensa. Ilves katsoo maahan, missä syötyjä sieniä ja toteaa ”minä taidan tietää”.

Monta kertaa olen tunnistanut itseni juuri tuosta ketun hahmosta. Olen joskus leikannut niitä lehdestä itselleni talteen. Yhdessä sellaisessa kettu kuikuilee korkealta kalliolta alas ja miettiin, uskaltaisiko? Sitten toteaa; ”nyt uskallan, nyt hyppään!” ja loikkaa. Viimeisessä kuvassa on maassa ketunmuotoinen reikä, mistä kuuluu ääni: ”Mikä järki tässäkin nyt sitten oli?”

Toinen suosikkihahmo on sarjakuvan majava. Hän on vähän synkkyyteen taipuvainen erakko pohdiskelija. Eräässä stripissä majava pohtii että ”Jos on joku korkeampi voima, joka on luonut meidät, niin mitä ihmettä se ajatteli, kun minut loi?!” Ketulla oli majavan pohdiskeluun vastaus: ” Ehkä että luonpa tosi kauniin litteän hännän ja siihen kiinni jonkun jyrsijän”:

Nyt tuolla ikkunan takana on tosielämän kamala luonto eli jänis. Loikkii kohti uutta perennapenkkiä. Meinaako se syödä suihinsa minun uudet perennat? Ei saakeli, nyt täytyy mennä hätyyttämään jänö pois. ”Menepä muualle murkinoimaan. Se on minun kukkapenkki.” 

Jänö juoksi joelle asti. Kettu ajoi jänön pois.

 

Normaali

Pieni talo Länsi-Uudellamaalla

Lukiossa paras kaverini Anne seurusteli pojan kanssa, joka ajoi turverekkaa. Sinä kesänä Anne ilahtui aina kun säätiedotuksessa luvattiin sadetta. Se tarkoitti sitä, että turverekat eivät lähteneet ajoon ja poikaystävällä oli vapaata.

Turvetta ei nostettu maasta sateella. Olisiko niin, että maa-aines käy sateella raskaaksi ja kuormasta tulee liian painava, eikä silloin kannata ajaa. Anne nautti sateisesta kesästä.

Anne ja turverekkapoikaystävä tulivat mieleeni eilen, kun pitkästä aikaa satoi. Ajattelin, että voisi sataa vähän pidempäänkin. Pakottaisi minut sisälle lepäämään.

Käänsin tunkiolle rakentamani perunapenkin vielä uudelleen, ja tasoitin maan. Toivottavasti sain suurimman osan rikkaruohojen juurista kitkettyä tässä vaiheessa pois. Vai pitäisikö se vielä kertaalleen kääntää? Ehkä.

Istutin myös kirksikkapuut. Tein sen omaan vöyhkätyyliin eli ensin istutin, sitten luin netistä ohjeet. Siellä sanottiin, että ei viihdy savisessa maassa. Sellaiseen istutin. Onneksi laitoin pohjalle vähän soraa, ja turvettakin sekoitin saven sekaan. Ehkä se toimii.

Sateessa katselin lapsuuden suosikkisarjaa Pieni talo preerialla. Laura Inglallsin isä vasta varsinainan vöyhkä on, toisaalta ei, koska osaa hommansa toisin kuin minä. Lauran isä teki kahta työtä, sahalla ja jyväkauppiaalla, sen lisäksi raivasi peltoa omalla tilalla. Sitten sattuikin onnettomuus, tippui puusta. Kaksi kylkiluuta murtui. Silti lähti kantamaan jyväsäkkejä, kun oli sellainen diili. Onneksi kiltit ihmiset tulivat auttamaan. PTP:lla on aina enemmän kilttejä ihmisiä kuin pahoja. Nytkin ilkeän jyväkauppiaan takia Charlesin piti lähteä sairaana raahaamaan säkkejä, mutta onneksi kiltit kyläläiset tulivat apuun. Taas päästiin vaikeuksien kautta voittoon, ja juostiin iloisena mäkeä alas. Hupsis, pienin kaatui, mutta ei se mitään, naama hymyssä suin nousi, ja jatkoi juoksuaan. The Happy End.

Nyt vöyhkän päässä humisee cottage garden. Luin lehdestä sellaisesta ja katselin kuvia. Sellainen on tavoitteena. Kyseissä puutarhassa oli rakennettu aivan ihana hiljentymishuone puutarhaan, pyöreä tuijien ympäröimä salapaikka, joku patsas siellä oli, ja vähän sellainen alttarimainen rakennelma. Näytin miehelle, että tämmöisen meinaan tehdä, oman puutarhakappelin. Alttarin laitan itään päin niin kuin kuuluukin. Mies vastasi että joo, siellä voit sitten palvoa sitä omaa vöyhkäläisyyttäsi. Aivan!

Kappas vain, puutarhapyhättö on jo ”melkein valmis”. Meillä oli talvella kaupungissa parvekkeella viisi tuijaa. Raahasin ne tänne vöyhkätalolle mukanani, koska olisivat kuivuneet sinne ilman kastelua. Jotenkin ne eivät vain mielestäni sopineet tähän pihan tunnelmaan, ja yritin niitä myydä tori.fi ssäkin onnistumatta. Olin jo luovuttanut myyntityön, ja ehtinyt ne iskeä maahan ensimmäiseen mahdolliseen paikkaan, kun näin lehdessä puutarhakappelin, kaivoin tuijat uudestaan ylös ja istutin uudelleen uuteen paikkaan. Ei mene enää kuin sata vuotta, niin tuijat ovat isoja – nyt ne ovat metrin mittaisia – ja puutarhakappelini on valmis! Mahdankohan elää niin kauan?

Sieltä puuttuu vielä kaikki muu eli jonkinlaisen lattia-alueen teen, että saan sinne tuolin. Ja itään tulee kaarirakennelma jostakin köynnöskasvista ja ”alttari” , ja sitten pitäisi olla joku patsas. Minulla on pieni ruostunut enkelipatsas, jolta on tippunut toinen siipi, siipi on kyllä tallessa. Se sopii hyvin vöyhkäkappelin patsaaksi. Ehkä se on vöyhkäenkeli. Liihoitellut niin paljon, että siipi on irronnut. Minultakin irtoaa kohta käsi. On niin kipeä käsivarsi.

Nyt pitää lopettaa. Lähipuutarhakauppa avautuu sunnuntaisin klo 10. Säntään sinne. Vielä yksi perennapenkki, ei sitten muuta.

Normaali

Koronavappu Tsehovin kirsikkapuistossa

Tänään vappuaattona 2020 heräsin liian aikaisin, en saanut enää  unta.

Mielessä on monta päivää pyörineet kirsikkapuut. Aamulla ymmärsin, miksi. Anton Tsehovin viimeiseksi jäänyt teos Kirsikkapuisto sopii täydellisesti koronakevääseen. Kirsikkapuisto kertoo rikkaasta, mutta maailman muutoksen myötä köyhtyneestä perheen rippeestä, joka elää rapistuneessa kartanossaan, haikailee menneiseen kykenemättä muuttumaan, kykenemättä tekemään ratkaisevia päätöksiä, jotka olisivat välttämättömiä ulospääsyksi pois uuteen elämään. Ei välttämättä kukoistukseen, ei ainakaan entisenlaiseen,  mutta pois siltä tieltä, joka vie tuhoon.

Tsehov oli kirjoittanut näytelmän komediaksi, mutta se ei naurattanut, ei silloin eikä nyt, ja nyt – koronakeväänä – teos tuntuu kertovan meistä ihmiskuntana. Haikailemme mennyttä, odotamme entisen elämän paluuta kykenemättä muuttamaan elintapoja, jotta maapallo, luonto, elinpiiri ja me itse voisimme pelastua.

Ja vain me itse voimme sen tehdä. Jos vain uskaltaisimme muuttua. Mutta me jäämme omaan kirsikkapuistoomme.

Ostin K-raudasta kaksi kirsikkapuuta. Tänään on 26.hääpäivä. Istutamme puut hääpäivän kunniaksi ja koronakevään muistoksi. Toivottavasti ne kukinnallaan muistuttavat myös siitä, mistä Tsehov kirjoitti näytelmässään, ja rohkaisivat niiden kukintaa ihailevia muutokseen. Koska niin on ollut läpi ihmiskunnan historian: se joka osaa ja ymmärtää muuttua, selviää. Ehkä ihmisrodun nimi pitäisi muuttaa Homo Sapiensista Homo Correctioksi, muuttuvaksi ihmiseksi.

Jos et pääse ihailemaan kirsikkapuiden kukintaa livenä, niistä voi nauttia myös taiteen muodossa. Tässä linkki englantilaisen taiteilijan kotisivuille. Hän on maalannut tänä keväänä kirsikkapuutauluja. Ja ehkä netistä voisi löytyä myös Tsehovin Kirsikkapuisto-näytelmä katsottavaksi.

https://www.haideejo.com/available-paintings/

Aamuyöllä kirjoitin vappurunon. Vaikka siitä tulikin melankolinen, toivotan sen myötä iloista vappua jokaiselle!

 

Eristettynä, yksin

vanerilla katseilta ja kosketuksilta peitettynä

viettää vappua Havis Amanda.

Ei hyväile pronssista rintaa teekkaripoika.

Kotona Karita lisää vodkaa simaan.

On jäätävä himaan, eristysestradille, 

sielu kaipaisi kuulla bravo.

Kirsikkapuiston vaaleanpunainen mykkä kuohu kohisee kaipuuta entiseen.

Paluuta pois etäelämästä

Korona-tinnitus: pese kädet, pidä turvaväli

Tästä simasta ei voi juoda vain rusinoita.

Normaali

Naama patinoituu, missasin opportunityn

Mediassa on juttuja siitä, mitä hyvää korona on aiheuttanut ihmisille, millä tavoin ihmiset ovat onnistuneet muuttamaan  käytäntöjä, kehittämään itseään, miten he ovat huomanneet paremmin läheisten ihmisten merkityksen, löytäneet onnen pienistä asioista ja luonnosta, miten tämä aika on tehnyt ihmisistä parempia versiota heistä itsestään.

Pakko tunnustaa, että en kyllä huomaa mitään kehitystä itsessäni, paitsi että hiukset ovat kasvaneet ja möykky vyötäröllä. Olen keksinyt käyttää lippistä kampauksentekokoneena. Kun laitan lippiksen päähän, niin hiukset painuvat paikoilleen, enkä näytä jöröjukalta.

Mutta en ole mitenkään rauhoittunut, en hiljentynyt, en ruvennut tykkäämään ruuanlaitosta tai leipomisesta, vaikka olenkin paistanut lettuja ja laittanut ruokaa enemmän kuin normaalisti. Omasta perheestä ja luonnosta tykkään yhtä paljon kuin ennenkin. Samoin virkkaamisesta, radion kuuntelusta ja pihalla hääräilystä. Meditaatiokin jäi sitten ottamatta käytäntöön, vaikka hetken –kirjan aiheesta luettuani– jaksoin sitä hehkuttaa.

Olenkohan minulta mennyt tilaisuus kehittymiseen ohi? Olenko jotenkin missannut opportunityn?

Saattaa olla.

Toisaalta vähän kapinoin jatkuvaa kehitystä vastaan. Miksi koko ajan pitäisi virittää itseään kuin jotakin kevätmopoa parempiin suorituksiin? Rasittava ajatus. Alkaa kutittamaan niin kuin aina kun ahdistaa.

Onko tässä käynyt niin että meistä itsestämme on tullut meille itsellemme elinikäinen kehitysprojekti? Että ollaan sitten niin trimmattuja henkisesti ja fyysisesti kun lopulta kuollaan että voi jotta! Kropaltamme pernillaböckermaneja, naamalta bellahadideja (= maailman kauneimmaksi naiseksi määritelty) ja sisäisesti valaistuneita dalailamoja. Perinnöksi jätämme täydellisen osakesalkun ja luonnonsuojelualueeksi julistamamme metsäpalstan, koska tokihan olemme opiskelleet kaiken ohella osaaviksi osakesäästäjiksi ja metsänhoitajiksi. Ah, miten kaikinpuolin täydellisiä meistä onkaan tullut!

Höpöhöpö. En usko.

En ainakaan kun peiliin katson. Ihan sama minä. Ei kehity. Ei fyysisesti, ei henkisesti. Vanhenee vain. Tosin olen alkanut kutsua sitä patinoitumiseksi. Miehelle sanoin että  ”en minä vanhene, minä vain patinoidun!”. 

 

 

 

 

 

Normaali

Suolamiehen reseptit

Radio-ohjelmassa juontaja kertoi antaneensa miehelleen tehtäväksi käydä ostamassa tyttären syntymäpäivälahja. Tehtävä oli helppo, piti ostaa vaaleat verkkarit, joissa ei ole näkyvillä isoa logoa, koko oli myös ilmoitettu tarkasti. Mies osti mustat, liian pienet ja logo oli präntätty isolla reiteen. Toimittaja ihmetteli, miten se on mahdollista.

Meillä mies tarvitsee kaupassa käyntiin ostoslistan. Minä en käytä listaa, tai jos käytän, se on typistetty lista, mihin olen kirjoittanut ylös harvinaisuudet, sellaiset ostettavat, joita en yleensä osta, ja jotka saattaisin unohtaa;  ketjap manis, pankojauho, hammaslanka. Mielestäni ostoslistaan on turha kirjoittaa leipää, banaaneja tai tomaatteja, asioita, joita ostetaan aina. Mielestäni lista hidastaa kaupassa käyntiä. Listaton käynti käy ripeämmin.

Mies ei myöskään ”osaa” ostaa heräteostoksia ruokakaupassa. Minä taas katson, mitä on tarjolla ja teen äkkipäätöksiä. Jos kalatiskillä on hyvän näköistä kalaa, ostan, vaikka ei suunnitelmissa olisi ollutkaan. Saatan innostua jostakin uudesta ruoka-aineesta ja miettiä siitä uuden ruokalajin.

Viime aikoina on tullut tehtyä paljon täytettyjä, pannulla paistettavia tortilloja. Niiden sisälle uppoaa melkein mikä vain. Kätevä konsti syödä loppuun jääkaappiin jääneet ruoka-aineet tai edellisen ruoan loput. Lisää vain chili-kermaviilikastikkeen, kasviksia, juustoraastetta, mielellään rucolaa tai muuta vihreää. Avokado on tortillassa tosi hyvä.

Pojan kanssa on sovittu että kirjoitamme kotona usein tehtävien ruokien reseptejä ylös ja lähetämme ne hänelle sähköpostilla. Poika kokoaa niistä omaa Salt man’s recepies -keittokirjaa. Poika kutsuu itse itseään salt man’iksi. Hänellä kun on tapana lisätä ruoka-annokseen suolaa maistamatta, onko sitä annoksessa sopivasti. Siitä tavasta pitäisi tietenkin päästä eroon. Suola ei ole terveellistä. En ole viitsinyt nalkuttaa, muuten kun syö varsin terveellisesti, aina vihanneksia, eikä edes herkuttele karkeilla – niin kuin minä.

Reseptien kirjoittamisessa on kyllä tietty ongelma. Teen yleensä ruuat ”omasta päästäni” , en mittaile ainesosia, korvaan asioita toisilla, miten milloinkin. Nyt pitäisi kirjoittaa ohjeet miehen aivoille sopivaan muotoon eli yksityiskohtaisesti ja selkeästi. Pitänee ensin kirjata ylös kaikki tarvittavat ainesosat. Siinä on sitten valmiiksi pojalle ostoslista. Nyt pitää venyttää omat tippaleipäaivojen tipat suoriksi. Vappu saattaisikin olla hyvä aika reseptien ylöskirjaamiseen, kun on tippaleipäaika!

 

Normaali

Hyvä kun on huono

Olen ostanut joskus kirpparilta valkoisen rottinkituolin viidellätoista eurolla. Maali rispaantunut ja punokset paikoitellen purkautuneet. Mutta ihan käyttökelpoinen. Ostin, kun ajattelin että se on hyvä juuri siksi, kun on huono. Ei tarvitse murehtia jos unohtuu sateeseen, menetys ei ole melkoinen. Viime kesän tuoli nökötti metsikössä. Laitoin sen sinne, kun näytti hauskalta, yksinäinen tuoli metsikössä. Ajattelin, että on kummituksille paikka istua.

Ulkokalusteet ovat tavallaan oma riesansa. Tai perinpohjaisesti ajateltuna kaikki, mitä omistaa, on myös riesaa. Vaatii kunnostusta, huolenpitoa, korjausta, lopulta luopumisen tuskaa.

Mutta pihakalusteet. Edullisia akaasiapuisia ei kannata ostaa. Ne ei kestä Suomen säässä. Maalit rapisevat ensimmäiseksi, ja seuraavaksi puu alkaa halkeilla. Kerran ostin akaasiapuiset halvat aurinkotuolit. Kotona huomasin että niissä oli lappu, missä luki että ei saa pitää auringossa. Mikä järki on aurinkotuolissa, jota ei saa pitää auringossa? Sateenvarjo, jota ei saa käyttää sateella?

Saaristomökillä meillä on vuonna 1994 ostettu teakpuinen pihapöytä yhä käytössä, samoin pöytäkalusteeseen kuuluvat tuolit. Olivat kyllä aikoinaan kalliit, mutta ovat kestäneet kohta kolmekymmentä vuotta. Verhoilu on kerran tuoleihin uusittu, ja samaan aikaan hankitun aurinkovarjon kangas revennyt. Varjo on muilta osiltaan täysin ehjä ja mekanismi toimiva, mutta eihän niitä kangasosia voi ostaa erikseen, eli pitää ostaa kokonaan uusi varjo. Varmaan joku näppärä ihminen ompelisi sellaisen itse.

Se viidentoista euron kirpparituoli on erinomaisen hyvä! Salaisuus on mittasuhteet. Istumakorkeus on tavanomaista korkeampi, selkänojan kallistuskulma juuri oikea, ja istuinosa on myös sopivan kapea, niin että kädet lepäävät käsinojilla. Eräs muotoilija sanoi kerran että tuoli on kaikista asioista vaikein suunniteltava. Mahdotonta keksiä jollakin tavalla uudennäköinen JA hyvännäköinen tuoli JA missä olisi myös hyvä istua.

Aina välillä intoudun vilkaisemaan löytyisikö tori.fi :stä vastaavaa viidentoista euron loistotuolia. Olisi mukava, jos tuoleja olisi kaksi. Mutta ei niitä ole.

Löysin sitten ihan toisenlaisen rottinkituolin, sisälle olohuoneeseen sopivan, punaisen. Sattui vielä sopivasti matkan varrelle Masalaan. Se ihan kuin vaati päästä meille. Aamulla vilkaisin olohuoneeseen. Näyttää kotiutuneen hyvin. Ihan niin kuin olisi aina ollut siinä. Tervetuloa kotiin, tuoli!

Normaali

En-tee-mitään päivä

Tänään on en-tee-mitään päivä.

Saa nähdä, onnistuuko? Ei onnistu. Huomasin heti kun kellahdin tähän kuistin sohvalle kirjoittamaan. Ikkunalaudalle oli kerääntynyt pölyä. ”Kimmelsi” siinä aamuauringon valossa. Pakko oli hakea pölyhuiska ja huiskia pölyt pois ennen kuin voi aloittaa olemisen.

Näin se menee. Koko ajan huomaa jotakin, pientä tai isoa, mitä pitäisi tehdä. Sitten rönsyilee kuin tarhatyräkki. ”Häärää, häärää, ei tule valmista. Nuttu nurin. Mikä se on?” Sitä hoen itselleni.

Hesarin kolumnisti Anna-Stina Nykänen on viimeaikaisissa jutuissaan kirjoittanut itsekseen puhumisesta. Minäkin puhun itselleni. Lähinnä komennan tai lohdutan. ”Minna, nyt kyllä lopetat, nyt riittää tältä päivältä!”  tai ”ei mitään hätää, Minna, kaikki järjestyy”  tai  ”nyt Minna menee nukkumaan” . Joskus saatan kehua itseäni ”hyvä, Minna, hyvin tehty!”. Puhun itselleni niin kuin olisin itseni äiti tai sitten niin kuin olisin pieni tyttö, joka puhuu itsekseen. Se on lohdullista. Onkohan se jotenkin terapeuttista?

Poika aikoo –tai ainakin tällä hetkellä aikoo– isona opiskelemaan psykologiaa. Hän on todennut, että olisi mielenkiintoista tutkia pääni sisältöä. Isänsä totesi siihen, että ”no siinä kyllä ainakin piisaa tutkittavaa”.

Mitenhän sitä nyt sitten viettäisi tämän En-tee-mitään päivän? Ainakin voisi käydä sauvakävelyllä ja virkata, ehkä soittaa jollekin, lukea, illalla saunoa. Niitä ei lasketa tekemiseksi. Tekemiseksi lasketaan siivous, pyykkäys, pihatyöt ja raksahommat.

Ensin kuitenkin keitän teetä. Englantilaiset kuninkaalliskissateepurkit saapuivat viime viikolla, joten teetä piisaa neljän purkin verran. Aamukahvit olen jo juonut. Pitäisikö tehdä rahkavohveleita teen kera? Saako rahkavohveleita tehdä En-tee-mitään päivänä? ”Minna, älä nyt heti rupea taas vöyhkäämään, keitä nyt vain se tee ja ota vaikka hapankorppu. Mene ulos, vedä happea, venytä selkäsi ja kuuntele linnun laulua”.

Tuli mieleen tämä äidin usein laulama laulu:

Oi katsohan lintua oksalla puun, se laulaa niin kauniisti aina.
Se Korkeimman kiitokseen aukaisee suun, sen mieltä ei huolet ne paina.
Se laulaen Luojaansa kiittää.
Se laulaen aamulla alkavi työt ja päättää ne laululla illoin.
Niin rauhassa oksalla nukkuu se yöt, kuin vuode ois peitetty villoin, ja kattona sillä on taivas.
Ei kylvä, ei niitä, ei myös kokoa se vastaisten päivien ruokaa.
Vaan aina sen mieli on riemuiseva, ei huomisen huolista huokaa, ja silti ei puutetta kärsi.
Oi jospa kuin lintunen päiväni vain myös niittäen alkaa mä voisin.
Ja murhetta vaikkakin puuttehissain, niin ain Isän hoidossa oisin.
Ei lapsensa tarvitse surra.

Normaali

Hullunkurinen perhe

Ystävä lähetti kuvan liikennemerkistä. Siinä oli teksti: ” Varoitus. Vapaana kulkevia eläimiä. Sekaisin oleva ukko, jolla hullu akka ja niillä ihan himmee teini. Aja hitaasti, että ehdit nähdä kaiken.”

Näytin perheelle, tämmöinen voisi hyvin olla meidänkin pihatien päässä. Ei menisi paljon pieleen. Onneksi oikeassa elämässä pikkulinnut eivät osaa kertoa, vaikka niin joskus väitetään kun kuullaan ”salaista” tietoa. Meidän pihapiirin linnuilla olisi paljon kerrottavaa.

Kuten olen aiemmin maininnut lämminvesisäiliö on vähän liian nafti meidän kulutukseen. Täytyy aina keksiä vippaskonsteja että kuuma vesi riittää. Yleensä esimerkiksi lämmitän tiskiveden kattilassa ruuanlaiton lopuksi, kun liesi on valmiiksi lämmin. Niin tein myös eilen aamulla. Tiskiä ei ollut kovin paljoa ja tiskivesi näytti niin puhtaalta ja vesi oli vielä kuumaa. Ajattelin että hyödynnän kuuman tiskiveden, ja kiskaisin päältäni yöpaitani. Siinä sitten alasti pesin yöpaitaani tiskialtaassa. Teini oli onneksi jo mennyt vinttiin etäkouluun. Miehelle huhuilin olohuoneeseen, että nyt ei kannata pelästyä jos tulee keittiöön, näky voi olla vähän yllättävä.

Pihalle ollaan viritetty iso, noin 4 x 2,5 metriä kokoinen, huonokuntoinen villamatto. Se toimii pojan taekwondo-treenien alustana. Yritti aluksi osallistua  etätreeneihin vintillä. mutta oli liian ahdasta. Todettiin että parempi siirtyä ulos. Onneksi tallessa oli vielä vanha matto. Olihan se näky kun poika valkoisessa treeniasussaan potki ja huitoi tyhjää kuin joku ninja.

Eräs Armi täyttää ensi viikolla yhdeksän. Kirjoitin syntymäpäiväkorttia. Ajattelin tehdä oikein hienon, kirjoittaa isoin pölkkykirjaimin Supertyttö Armi 9, Onnea, ja kirjaimet värittäisin eri väreillä. Keskityin tekemään oikein taiteellisia ja koristeellisia kirjaimia. Ja mitä sitten kirjoitinkaan: Superertyttö. SuperER! Mikä ihme erer? Eihän sitä voi mitenkään korjata. Mies ehdotti että laitan siihen jonkun tarran päälle. Ei ole tarraa. Pitänee kirjoittaa mukaan kirje, missä selostaa että näin tässä nyt kävi, mutta tämä nyt vain symboloi elämän epätäydellisyyttä. Että täydellisyys on oikeasti tylsää. Kannattaa olla vähän säröä ja särmää. Jep. Onnea. Toivoo Vanha Rouva ja hänen hullunkurinen perheensä.

 

 

 

 

Normaali

Alussa oli Minä

Aika on pysähtynyt. Elämäni pisin kevät. Välillä hämmästyy; nythän on vasta huhtikuun puoliväli.

Vai onko aika pysähtynyt? Onko se pikemminkin jumissa tai venynyt, pitkittynyt ja sitkostunut? Niin kuin Linnanmäen naurutalon peilit, vääntynyt kummallisen näköiseksi.

Yllättävänä nopeasti päivät kuluvat. Tuntuu että saa niin vähän aikaiseksi. Mutta ehkä se johtuu siitä että se ”aikainen” – asiat pitäisi saada aikaiseksi – on normaalista poikkeavia. Rutiinit ovat menneet uusiksi.

Mielessä on oma must-to-do -lista. Sinne tulee koko ajan uusia ”projekteja”, vaikka edelliset ovat kesken. Asioiden keskeneräisyys hermostuttaa. Rönsyilen liikaa. Tänään piti mennä ruokakauppaan, kun oivariini oli loppu, ostinkin rhododenron. Se piti tietenkin istuttaa, miettiä paikka, kaivaa kuoppa, istuttaa ja kastella.

Pitäisi rauhoittua tekemään loppuun ne asiat, mitkä ovat kesken. Helppo sanoa! Miksi en niin tee? Aiheutan harmaita hiuksia itse itselleni.

Lohtuna Eino Leinon vähän harvinaisempi runo ”Minä”, eräs omista lemppareistani. Siinä on elämänfilosofiaa, ajatuksia siitä, miten pitäisi elää. Monta kohtaa, mistä erityisesti pidän. Voit etsiä omat lempikohtasi. Laitan runon tähän loppuun kokonaisuudessaan.

MINÄ

Minä oli alussa.

Minä
kasvoi luona Kaikkivallan
ja kaikki oli se Minä.

Minä on maailman ajatus,
työn tulos tuhannen voiman,
alku, loppukin elämän.

Muut on muotoja: sisällys
ylin vaan on yhteisjärki.

2.

Itseys on ihanin mahti,
minkä sait sa syntymässä:
älä anna pois ikinä!

Väärin ne sanovat, jotka
itse-uhrista puhuvat:
minkä teet parasta, voitat,
minkä alhaista, alenet.

Pyhä on yksilön perintö.

Kaitse taiten kalleutta
tai jos tuhlannet, katoa
niinkuin tähti taivahalta:
sammu tyhjyyden tulena!

3.

Kaikki on sinussa: aika,
ijäisyys, elämä, luonto,
isänmaa ja ihmiskunta,
siemen suurimman, vähimmän.
Itse riiput itsestäsi,
muista, minkä tahdot verran,
tie on tehty, määrä pantu,
vuori noustava: vapaus.

Kulje kohti korkeinta
oman onnes kukkulata,
täytä, minkä tiedät, tahdot,
täytät tahtoa jumalan,
nousten nostat taivonkantta.
painunet, eloa painat,
tulet taakka itsellesi,
muille pilvi päivän tiessä.

Mennen maailmat syleile,
astu kautta aikakautten,
tao päälles taistopaita
raudasta rakkaimman halusi,
hopeasta haavehesi,
kuparista kuolon uhman,
kullasta sydänkuvien,
piistä synkän itsepinnan.

4.

Laki ollos itsellesi.

Mieti, mik’ on sulle hyvä,
tuumi, mik’ on sulle paha,
ruma sulle, kaunis sulle:
ole maailma omasi.

Iske itsesi kipunat
yltä, alta, kaikkialta,
enin taistosta elämän.

Normaali

Talous ei pidä rauhasta ja hiljaisuudesta

Ajoin töihin ”aamuruuhkassa”. Normaalisti länsiväylä olisi ollut tukossa, nyt huristelin lähes tyhjillä teillä. Ei mitään jonoja missään. Absurdia.

Nyt kryptassa, missä normaalisti aamuisin on mummojen tuolijumppa ja illalla kirjallisuuspiiri, säilytetään postin sähköskootteria ja sen peräkärryä, jolla toimitetaan ruokakasseja niitä tarvitseville.

Puhelin soi neljä kertaa. Tietokoneohjelmasta katsoin, tapahtuisiko jotakin. Ei tapahtuisi. Puuseppä tuli katsomaan rikkinäisiä kirkon penkkejä, jotka menisivät korjaukseen. Nyt on hyvä aika korjata paikkoja.

Humalainen halusi päästä vessaan. Kevätaurinko paistaa, satunnaisia janoisia kerääntyy kirkon rappusille nauttimaan säästä. Hätähän siinä tulee.

Kiinteistöhuollon ihminen marssi edestakaisin alttarin edessä ja puhui kännykkäänsä. Lopulta menin sanomaan, että voisitko puhua puhelimessa jossakin muualla. Tässä kohtaan kun yleensä puhutaan vain Jumalalle.

Normaalina työvuorona askeleita kertyy 10.000. Nyt 2400. Kävijöitä olisi ollut tuhat, nyt kolmekymmentä.

Tavallisia asioita arvostaa eri tavalla. Työtoverin kanssa jutustelu tuntuu luksukselta. Työpaikan pahanmakuinen kahvi ei maistu niin pahalta ollenkaan. Kenelläkään ei ole kiire.

Mihin ja miksi meillä olikaan kiire ennen?

Kuka sanoi; rauhan minä annan teille. En minä anna niin kuin maailma antaa.

Nyt täällä on rauha.

Mutta talous ei pidä rauhasta. Talous tykkää toiminnasta, melusta, liikkeestä ja kulutuksesta.

Mistä löytyisi tie ulos? Sellainen, joka pitäisi kulutuksen tarpeellisessa, pois liikakulutuksesta, siitä joka tuhoaa luonnon ja vie meiltä elämisen rauhan, mutta toisi toimeentulon jokaiselle? Kuka keksisi, miten voisimme elää tästedes näin. Rauhassa.

Normaali

Illalla pelataan Rummya

Merete Mazzarella pelaa illalla Afrikan tähteä, tai ainakin hänen kirjansa on sen niminen. Me pelataan Rummya. Joka lauantai-ilta saunan jälkeen. Minä istun isoisän vihreällä nojatuolilla, mies kukkasohvalla, väliin laitetaan pieni pelipöytä, ja toinen, mihin pelinappulalaatikko.

Pelinappuloita jaetaan neljätoista. Avaus on 30 pistettä. Tavoitteena on päästä pelimerkeistä eroon. Niistä muodostetaan pöydälle sarjoja, joko eri maiden samoista numeroista tai saman maan peräkkäisistä. Toisen sarjoja saa täydentää, tai sarjoja muutella mieleisekseen pöydällä. Jos ei pysty laittamaan pelipöydälle mitään, pitää nostaa uusi pelinappula. Periaatteessa peliä voisi pelata kahden pakan pelikorteilla, mutta jostakin syystä siitä on kehitetty lautapeliversio.

Poika sai Rummy-pelin joskus syntymäpäivälahjaksi mökkinaapureilta. Mökkinaapurin rouva on työskennellyt vankimielisairaalan toimintaterapeuttina, ja kertoi että he siellä tykkäsivät pelata Rummyä. Ja eräänlainen vankilahan tämä koronaeristäytyminenkin on, joten peli sopii mainiosti myös meille. Siinä yhdistyy sopivassa suhteessa looginen ajattelu ja onni. Eikä peli ole liian pitkä. Pelaamme vähintään kaksi ottelua. Usein innostumme useampaan. Kamiinaan laitetaan tuli ja gintonicit laseihin.

Ötökät ovat heränneet. Itikoita tunkee sisälle, kissan niskassa on punkki. Ei meinaa antaa ottaa sitä pois. Saatiin sentään laitettua punkinkarkoitusmönjä. Se tepsii aina kuukauden verran, uusia punkkeja ei tartu. En tiedä kirveltääkö vai mikä, mutta jotenkin se on kissasta vastenmielistä.

Tunkiosta multaa etsiessäni kaivoin esiin sisiliskon. Olikohan se siellä talvehtimassa. Häntä siltä kyllä lähti, sen verran äkkinäinen herätys unilta oli. Anteeksi, ei ollut tarkoitus herättää liian aikaisin unilta. Olemus oli kyllä huomattavan kankea.

Pitää hommata oveen hyttysverkko. Pitäisi löytää joku kiva, ja samalla toimiva, sellainen joka pitää ökkömönkiäiset ulkona.

Istutin jotakin siemeniä purkkeihin, ja ne ovatkin lähteneet kasvamaan. Tosin olen unohtanut, mitä mihinkin purkkiin laitoin, joten nyt hämmästelen, mitä niistä tulee, mutta ehkä se tuo lisäjännitystä kasvatusprojektiin.

Tunkiolle ajattelin laittaa kurpitsoja. Haluaisin saada Halloweeniksi isoja oransseja, mutta tunkio pitäisi sitä ennen kääntää. Se kasvaa kaikenlaista rikkaruohoa. Ja tunkion sisällä nukkuvat sisiliskot autuaan tietämättöminä että heidän talviunensa on pian päättyvä. Varoitus, vöyhkä on tulossa.

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Minun peittoni suojelee sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä

Veljentyttö kyseli, miten menee. Vastasin että hyvin. Puutarhanhoito, virkkaus, lihominen ja alkoholismi etenevät ennusteiden mukaisesti.

Ostin uutta lankaa, kaikki tummanvihreät mitä kaupassa oli. Aloitin uuden torkkupeiton. Opettelin sitä varten uuden kuvioinnin, koripunoksen. Tarkoitus on tehdä iso torkkupeitto pojalle. Annan sen sitten kahden ja puolen vuoden päästä, kun hän täyttää 18. Ajatuksena että peitto tuo turvaa ja suojaa häntä mitä elämä tuokaan tullessaan. Se on kuin äidin syli, mihin saa käpertyä.

Tosin minulla on vielä toinen torkkupeitto kesken. Ei pitäisi aloittaa uutta ennen kuin edellinen on valmis. Yhden kerän verran virkattavaa, sitten se on valmis. Sen annan syntymäpäivälahjaksi eräällä tutulle pikkupojalle ensi kesänä.

Pihalla on melkein valmiina uusi kukkapenkki. Rakensin sen turveharkoista. Niiden pitäisi sammaloitua kauniiksi. Siirrän kukkapenkkiin pihamaan perennoja. Jotkut pionit kituvat väärässä paikassa, toivon niiden elpyvän uudessa penkissä.

Googlasin myös humalan lisäämistä. Minulla on kaksi vanhaa humalakasvia, joista toinen kuoli jostain syytä pari vuotta sitten. Ajattelin ottaa pistokkaita siitä yhdestä, vielä elävästä ja saada siten uusia humalasalkoja. Toivottavasti onnistuu. Pelkään aina epäonnistuvani puutarhahommissa, tappavani touhuilullani kasveja. Luulen että olen ehkä ainut ihminen, jolle puutarhatyöt eivät lievitä stressiä vaan tuovat sitä.

Erilaisten lonkerojuomien kulutukseni on lisääntynyt puutarhatöiden lomassa. Suosikkini on oranssinvärinen, mustaherkukanmakuinen on myös hyvä ja sitruunanmakuinen ihanan raikas. Rehkimisen lomassa on mukava hetkeksi istahtaa pihatuoliin, napsauttaa lonkero ja kuunnella linnunlaulua.

Mies näytti huumorivideon, missä pariskunta istuu sohvalla. Mies juo olutta, ja vaimo säksättää, paljonko vuosien saatossa rahaa olisi säästynyt, jos mies ei olisi juonut päivittäisiä oluitaan. Niillä rahoilla olisi saanut vaikka lentokoneen. Lopulta mies kysyy vaimolta, juoko tämä olutta. – En  tietenkään, vaimo vastaa. – No missä se sinun lentokoneesi sitten on? mies kysyy.

Ei ole lentokonetta täälläkään. Voisi kyllä aloittaa sellaisen projektin, että ottaisi pullonpalautusrahat aina käteisenä, ja keräisi niitä johonkin omaan kippoonsa. Käyttäisi ne rahat johonkin tästähankintaan. Kuten lentokoneeseen. Hymiö.

Virkatessa tulee pohdituksi kaikenlaista. Kuten koronan vaikutusta ihmisten elämään. Mediassa ja juhlapuheissa puhutaan siitä, kuinka tämä vaikuttaa meidän jokaisen elämään. Niin vaikuttaakin, mutta vaikutus voi olla hyvin erilainen.

Soittelin tädilleni, joka toimii miehensä omaishoitajana. Hän sanoi että heidän elämäänsä tämä ei ole vaikuttanut oikeastaan mitenkään. He elävät eristyselämää muutenkin. Ainoastaan lapsenlasta ei ole voinut tavata ja se on tietenkin harminaihe.

Serkkutyttö Ruotsissa sanoi että tätä hän tarvitsee: eristätymistä ja hiljentymistä, rauhoittumista. Hänellä on ollut pari viime vuotta rankkaa, lisäksi stressaava, vastuullinen työ. Nyt on mahdollisuus pohtia kaikkea tapahtunutta ja toipua.

Velipojat Keski-Suomessa: toisen 3d-tulostin raksuttaa kellarissa kasvopleksisuojaimia. Tilauksia on niin paljon että tuotanto tökkii. Lupasi lähettää kuitenkin minullekin, kunhan selviää tuotantotukoksesta. Toinen sanoi nauttivansa hiljaiselosta. Paikkakunnalla ei vielä tiettävästi ole koronatartuntoja.

Luulisin että monelle vanhukselle ja yksinäiselle korona on jopa lisännyt kanssakäymistä. Normaalioloissa kukaan ei kysele perään. Nyt kansalaisjärjestöt, seurakunnat, naapurit ja sukulaiset soittelevat kuulumisia, kyselevät vointia ja kuljettavat ruokakasseja. Avun tarjoajia on ehkä ensi kertaa elämässä.

Sitten on toisenlaisia tarinoita. Surullisempia. Omat appivanhempani ovat yrittäneet selviytyä kahdestaan. Melkein joka päivä puhelin soi, on jos jonkinlaista ongelmaa, missä mies yrittää etäauttaa, silti miltei päivittäin apen kanssa pohditaan, olisiko nyt aika soittaa 112.

Vaikka anopin fyysinen terveys on heikko, mielenterveys on nyt se heikoin lenkki. Tilanne on vaikea muutenkin, korona tekee siitä vielä vaikeamman. Hoitopaikat ovat vähissä. Maanantaina tulee lääkäri katsomaan tilanteen. Toivottavasti anoppi pääsee jonnekin, ja ymmärtää että se on hänen parhaakseensa.

Viimeksi kun veimme ruokaa ja lääkkeitä, anoppi vaati tulemaan sisälle. Mies yritti selittää että se on vaarallista ja vastoin kaikkia suosituksia. Anoppi otti kuolemakortin, ja se on näiden keskustelujen mustapekka. – Tämä voi olla viimeinen mahdollisuus. Mustapekkakortin saatuaan mies meni sisälle kasvonaamiossa ja kumihanskoissa, istui parin metrin päässä, yritti rauhoitella tilannetta. Minä istuin autossa odottamassa virkkauslankakasseineni, ja opettelin uutta kudosta.

En tiedä, miten tässä käy, miten tästä selvitään. Kunpa anopille voisi virkata suojaavan peiton, missä hänen olonsa olisi hyvä.

Normaali

Sen saa mitä haluaa, vai mitä Andy?

Kello on kuusi aamulla. Ihana herätä, kun on valoisaa. Ja valoa riittää pitkälle iltaan, aina iltayhdeksään. Se on kyllä iso kiitollisuuden aihe, ja siitä pitäisi osata nauttia. Valoa meille pohjoisen asukkaille säädellään varsin epätasaisesti. Nyt on paras aika nauttia siitä.

Linnut laulavat äänekkäästi. Aamuyöstä ihan heräsin, kun joku lintu ilakoi ikkunan takana. Laitoin vajan seinälle ylös laudan poikittain mustarastaita varten. Jospa tekisi pesän siihen. Kävi sääliksi, kun entinen pesäpaikka meni. Sillä oli tapana tehdä pesä autokatokseen, mutta nyt siinä on ovi, eikä se pääse enää sinne. Huono paikka se kyllä oli, pesäelämä häiriintyi aina kun ihminen liikkui katoksessa.

Sama autokatosrastas jäi jumiin yhdeksi yöksi vajaan. Oli varmasti ollut etsimässä vanhaa pesäpaikkaansa, ja ihmetellyt miten se oli kadonnut, ja jäänyt sitten vajan vangiksi.

Nyt tuohon lehahti palokärki! Onpa upea kirkkaan punainen vatsa. Kutsun niitä paloma picassoiksi. Meni syömään talipalloa. Niitä roikkuu pihapuista kuin koristepalloja joulukuusesta. Täällä on pikkulintujen joulu.

Eilen katselin verkkokaupasta lintujen juoma-allasta. Siellä oli hieno keraaminen, tummanvihreä. Tekisi mieli ostaa. Säilyisiköhän ehjänä kotiinkuljetuksesta?

Verkko-ostaminen on kyllä vähän liian helppoa. Toisaalta siltä on helppo suojautua, kun ei mene verkkokauppaan. Mutta nyt tässä oli pari päivää niin huonoa säätä, että itseään viihdytti myös kiertelemällä virtuaalikaupoissa.

Viihdytin itseäni myös katsomalla dokumentteja Yle Areenalta. Siellä on yksi aivan mainio: School of seduction. Kertoo venäläisistä viettelykouluista. Siellä on erilaisia kursseja ja koulutuksia naisille miesten viettelemiseen. Kyllä on naisen asema ja elämä hyvin erilaista siellä, niin lähellä, lähempänä kuin Jyväskylä. Voi hyvänen aika.

Katsoin myös dokumentin Maradonasta. Sikäli yllättävää, kun en ole kiinnostunut urheilusta yhtään. Sekin oli hyvä ja ajatuksia herättävä. Tosin pikakelasin ottelukohtaukset. Ryysyistä rikkauksiin ja sieltä tuhoon. Poika köyhistä oloista, rakasti pelata jalkapalloa ja oli siinä hyvä. Pelasi mainetta ja kunniaa joukkueelleen ja samalla myös itselleen. Ja sitten kaikki tuhoutui, fanien kiljunta ja ylistys vaihtui pilkaksi ja ivaksi, vankeudeksi ja lopulta psyykkiseen parantolaan ylipainoisena, maineensa, kunniansa, kaikkensa menettäneenä. Ja poika halusi vain pelata palloa. Kyllä menestys voi olla myös vaarallista ja tuhoisaa. Ja toiset ihmiset julmia.

Niinhän sitä sanotaan; ”ole varovainen mitä sä haluat, sä saat sen”.  Niin sanoi täysin sekaisin oleva Andy Mc’Coy omassa dokumentissaan. Siinä oli entinen pikkupoika, joka oli haaveillut rock-tähteydestä, ja sen saavuttanut. Mukana tuli myös kaikkea muuta.

Andyn sanoissa oli suuri oivallus. Siinä mistä haaveilee, tulee mukana aina myös muuta, sellaista mihin ei ole osannut varautua, ja se voi lopulta tuhota sinut. Niin kävi Maradonalle ja Andylle, esimerkiksi.

Samaa asiaa muistan miettineeni, kun äiti sairasti parkinsoniaan. Mieleen tuli omat lapsuusajat. Äiti aina ahertamassa jotakin, toivoen että joskus saisi vain olla ja levätä. Minä sanoin silloin, että sitten kun minä olen iso, teen kaikki kotityöt ja sinä saat levätä. Lupaus toteutui traagisella tavalla: äiti ei sairautensa takia pystynyt enää mihinkään, muut tekivät. Äiti sai levätä. Sai vain levätä, ei mitään muuta.

Täytyy olla varovainen mitä toiveita puolihuolimattomasti ajatusilmastoon heittää. Mutta nyt haluan vain aamukahvia. Menen keitttämään.

Aurinkoista perjantaipäivää kaikille!

Normaali

Korona-shopping

Korona on muuttanut aika paljon ostokäyttäytymistä.

Siitä olen iloinen, että ruokakaupoissa käyminen on nykyisin yksilösuoritus. En ole koskaan tykännyt siitä että ruokakauppaan mennään koko perheen voimin. Erityisen ärsyttävää se on kesällä mökkipaikkakunnalla, missä on vain yksi, suhteellisen pieni Sale. Kesällä paikkakunnan asukasmäärä kymmenkertaistuu, kaupassa käynti on viikon kohokohta, ja sinne lähdetään koko mökin voimin. Pieni kauppa ja sen käytävät ovat tupaten täynnä väkeä. Mielenkiintoista nähdä, miten tulevana kesänä käy? Onko ihmisten käyttäytyminen muuttunut? Toivottavasti.

Eräs vaatekauppa, jonka kanta-asiakas olen, lähetti sähköpostia otsikolla ”Shoppaa kuin rockstara”. Kauppaan voi varata oman ostosajan. Sinne voi mennä silloin yksin tai oman perheen kesken. Aivan ihana ajatus! Myös kuntosalille voi nykyisin varata privaattiajan.

Juuri nyt en tosin tarvitse uusia vaatteita, joten private shopping jää käyttämättä. Päin vastoin, yritän käyttää jo hankittuja. En tykkää siitä että vaatteita kertyy. Suuri unelma – oikeastaan utopia – on se että kaapissa olisi vain noin viisi vaatekokonaisuutta. Uudet jeggingsit kyllä tarvitsen. Edelliset ovat löperöityneet. Huomaan myös uuden piirteen itsessäni; en raaski heittää pois edes vanhoja ja kuluneita vaatteita. Säilön niitä ”remppavaatteina”. Ideana että ne laitetaan päälle johonkin likaiseen puuhaan ja heitetään sitten käytön jälkeen pois.

Mutta käytännössä en heitä. Pesen. Ja sitten säilön taas uudelleen remppavaatteeksi. Niinpä minulla on aika paljon remppavaatteita. Onhan minulla kyllä paljon keskeneräisiä likaisia puuhiakin. Kukkapenkin siirto on yhä kesken, kun kivet eivät suostu liikkumaan ja sataa lunta. Odotan parempia säitä. Piharakennuksen ovet on raaputeltu vanhasta maalista, mutta niitä ei voi tässä säässä maalata, joten odotan parempia säitä. Saunan päätyseinän ulkoverhouksen olen miltei purkanut kokonaan, sekin odottaa parempia säitä. Ja ikkunanpoka-ikuisuusprojekti on kesken. Joten kyllä remppavaatteet ovat tarpeen!

Mutta ostamiseen. Tämä on nyt kestänyt kuukauden. Kuukauden aikana olen ostanut pääasiassa ruokaa. Enemmän kuin ennen. Juomaa, enemmän kuin ennen. Vessapaperia, enemmän kuin ennen. Hilloa, enemmän kuin ennen (koska olen tehnyt niin usein pannukakkua tai lettuja). Karkkia, enemmän kuin ennen.

Verkkokaupasta tilasin itselleni uuden laukun, Marimekon Piccolon. Ajattelin, että ansaitsen uuden kesäkassin. No en ansaitse. Mistä hyvästä ansaitsisin? Mutta tilasin vain – piristykseksi. Posteljooni toi ovelle asti, kun laatikko ei mahtunut postilaatikkoon. Miksiköhän verkkokaupan tuotteet pakataan usein ylisuuriin laatikoihin? Pitää ehkä hommata isompi postilaatikko. Toisaalta kunpa joku tekisi minulle sellaisen. Jättikokoinen linnunpöntönnäköinen olisi hieno. Siinä pitäisi olla valekolo, että ei vain joku onneton lintu sinne alkaisi pesää rakentamaan. Linnunpöntön katto olisi postilaatikon kansi, siinä olisi sarana. Vai ryhdynkö puuhaan itse, sitten olisi vielä yksi keskeneräinen projekti.

Vasta kun kassi tuli huomasin että se sopii täydellisesti yhteen viime kesänä hankkimani lippiksen kanssa, samaa burgundinpunaista. Burgundinpunainen on yksi lempiväreistäni. Ai hitsi, minullahan on myös vanha silkkihuivi sitä sävyä, se pitää kaivaa nyt esiin.

Tilasin myös Englannista teetä. Ne eivät ole vielä tulleet. Joo, se on ihan järjetöntä, mutta purkit olivat niin ihania, en voinut vastustaa, ja me juomme pojan kanssa teetä päivittäin. Royal Cats. Teepurkeissa on kuninkaallisia kissoja, tilasin kaikki neljä. Sitä paitsi – tee on todennäköisesti hyvää. Olen joskus ennenkin tilannut teetä Englannista, silloin purkissa oli Meghanin ja Harryn hääkuva, ja se tee oli todella hyvää. Englantilaisille myydään parempaa teetä kuin muille, näin se vain on. Toisaalta, saa S-marketistakin hyvää teetä. Ostin Tescon english breakfast’iä ja oli parempaa kuin normitee. Mutta Tesco onkin brittiläinen päivittäistavaramerkki. Laitan tähän linkin niihin kissateepurkkeihin, jos kiinnostaa vilkaista, minkälaisia ovat.

ROYAL CATS, DOGS & MOUSE

Multaa ostin myös. Ja siemeniä. Yritän kasvattaa yrttejä, lehtikaalia ja tomaatteja. Uusia perennoja tekisi mieli tilata, mutta yritän hillitä itseäni. Kultapalloja vajan nurkalle, mutta ehkä sitten kun saan sen ulkoverhoilun valmiiksi. Kun nyt edes vanhat kasvaisivat ja menestyisivät. Olen niin nuubi puutarha-asioissa. En edes tajua näitä eri maalajeja. Jotkut kasvit kaipaavat hapanta maaperää. Mistä sen tietää, onko maa hapanta? Vaikka siinä kuinka seisoo vieressä ja kysyy, ei kukaan vastaan. Ja millä sitä maaperän happamuutta voi lisätä? Muistaakseni kirsikkapuut tykkäävät happamesta maaperästä. Olisi ihana jos omalla pihalla olisi kirsikkapuita, ja keväisin voisi viettää omaa hanamia niiden katveessa. Itse asiassa on minulla kaksi kirsikkapuuta. Toinen on ikivanha ja huonovointinen. Tulee siihen aina muutama kirsikka. Toisen olen istuttanut itse, mutta se ei ole edes juurikaan kasvanut. Ja kerran peurat ovat syöneet sen vartta, olin unohtanut laittaa talveksi verkon rungon ympäri, ja se miltei kuoli. Ehkä rupean sitä lannoittamaan, jospa se siitä innostuisi elämään ja jonakin keväänä saisin oman hanamin.

Ps. Olin kirjoittanut hamamin. Alkoi vähän epäilyttää ja tarkistin oikeinkirjoituksen. Hamami = turkkilainen kylpylä. Hanami = kirsikankukkajuhla. En siis halua omaa turkkilaista kylpylää, vaan oman kirsikankukkajuhlan!

Normaali

MP lumi

”MP lumi”, poika sanoi aamulla. Tai oikeastaan kysyi. En vain tajunnut sen olevan kysymys. En ymmärtänyt että se oli edes lause. Moottoripyörä lumi? Mikä ämpee? Välillä tuntuu kuin puhuisimme eri kieltä, ja tavallaan puhummekin. MP on teinikieltä ja tarkoittaa mielipidettä. MP lumi on kysymys, mitä mieltä olen lumesta.

Siellä sataa taas isoja lumihiutaleita kuin Disneyn elokuvassa. Jos nyt olisi joulukuu tai tammikuu hihkuisin riemusta. Huhtikuussa en. Oikeat asiat vääränä ajankohtana eivät tunnu hyvältä.

Koronan takia moni joutuu tekemään asioita väärään aikaan. Ylioppilasjuhlia ei voi pitää. Isoja häitä, syntymäpäiviä, rippijuhlia tai hautajaisia ei voi pitää. Joko juhlat on pidettävä miniversiona tai sitten siirrettävä. Mutta tuntuvatko asiat enää jälkikäteen samalta? Pääseekö samaan tunnelmaan kuin oikeana ajankohtana?

Huhtikuussa piti olla eräs muistotilaisuus. Mutta nyt ne jäivät pitämättä, ja jäävät todennäköisesti kokonaan. Suru on erityisesti asia, joka pitää käsitellä sillä hetkellä kun se on. Sitä on vaikea siirtää, jemmata tulevaan. Ja niin kai tunteita ylipäätään. Pistän nyt tämän suuren tunteen tuorekelmussa tänne piironginlaatikkoon, ja otan esiin sitten joskus. Ei se kyllä ole sama tuore tunne enää sitten. Tunteet ovat niin kuin kakka. Molemmat vaativat välitöntä toimintaa. Pidättäminen ei tee hyvää.

Toisaalta;  jos on jäänyt joskus pitämättä omat häät, viettämättä hääpäivä tai joku tasavuosikymmen, voisiko ne pitää jälkikäteen? Voisiko milleniuminkin viettää uudelleen? Me oltiin silloin kaksitaan mökillä, kyllä olisi pitänyt järjestää juhlat. Voisiko milleniumin viettää uudelleen? Ilotulitus ja leveähelmaiset iltapuvut, samppanjaa ja milleniumkrääsää.

Minulta jäivät aikoinaan pitämättä 25-vuotissyntymäpäivät, mitä jos pitäisin ne. Levylautaselle Whamia ja Modern Talkingia, päähän kiharat ja olkapäille toppaukset, sinistä luomiväriä. Juhlajuomaksi minttusuklaaviiniä (yök) ja ehkä joku voileipäkakku, vai mitä silloin syötiin? Voisihan sitä ehkä tunnelmaan päästäkin, jos niin kauaksi aikamatkustaisi. Ei tietenkään – onneksi– ihan samaan, mutta johonkin tunnelmaan. Mitä jos saisi päähänsä tunniksi samat ajatukset kuin 25-vuotiaana, miltä tuntuisi? En ole varma, haluaisinko kokeilla.  Pelkään että siellä olisi vain hyvin pinnallisia ajatuksia. Tai ahdistuneita ajatuksia – vielä pahempaa.

Oikeastaan on vain yksi ajankohta menneisyydessä johon haluaisin vapaaehtoisesti hetkeksi palata. Se on se kun poika oli pieni, juoksi kovaa kohti, huusi ”äiti!” ja halasi niin lujaa kuin pieni poika pystyy. Ja pieni poika pystyy halaamaan lujaa, sen muistan. Siihen voisin palata vaikka joka päivä. MP 2006? – Se oli parasta aikaa!

Jää nähtäväksi, millaisena aikakautena kevään ja kesän 2020 tulemme muistamaan. MP 2020? Sitä ei vielä tiedä.

 

 

Normaali

Netflix-sohvaperunalakko

Tehtiin introverttinettitesti. Minä olen 65% introvertti, mies 70%. Luulen, että kun korona loppuu, olemme 100% introvertteja. Vähäiseen ihmiskontaktien määrään tottuu, siitä tulee uusi normaali. Eilen jo säikähdin omaa miestä, kun oli sattumalta oven takana, kun sen avasin.

Radiossa haastateltiin suomalaisista erakoista kirjan tehnyttä. Kirja kuullosti mielenkiintoiselta, pitää etsiä käsiin, sitten joskus. Haastattelusta jäi mieleen, että erakoita pidetään usein ihmisvihaajina, vaikka eivät he sitä yleensä ole. Usein erakkuuden taustalla on ekologinen ajattelu, halu elää yksinkertaista ja omavaraista elämää kulutusyhteiskunnan ulkopuolella. Moni on varmasti myös aistiyliherkkä. Toisten ihmisten seura väsyttää.

Eräänlaisia erakkoja ovat myös televisiosarjan ”Omavaraiset”. Mielenkiintoista katsottavaa. Kakkosjaksossa on hauska kohta, missä yksi vöyhkä esittelee miehelleen Tamille keskeneräisiä projekteja.  Tuohon tulee kurpitsapenkki, välikatto pitää rakentaa ja tämä kasa siirtää, siinä on ainakin 25 kottikärryllistä. Tami vain katselee mykkänä vaimonsa äkseeraamista. On ilmiselvää, että Tami ei tule tekemään mitään, projektit eivät valmistu.

Jos kissaa harmittaa, se menee ja oksentaa isoisän vanhaan nojatuoliin. Kissa tietää, että sitä tuolia ei saa raapia, se on suojelukohde. Se on siis loistava kohde mielenilmaukseen. Mutta mitä tekee ihminen? Miten osoittaa mieltänsä omalle perheelleen?

Fiksu ihminen tietenkin ilmaisee negatiiviset ajatuksensa sanomalla ne rauhallisesti ja rakentavasti, keskustelemalla. Minä menin päiväksi lakkoon. Lopetin ruuanlaiton, siivoamisen ja pyykinpesun.

Linnoittaudun sänkyyn katsomaan Netflixiä. Välillä vaihdoin sohvalle. Katsoin putkeen ensin Unortodox’n. Siinä häiritsi että pääosan esittäjä muistutti liikaa Stranger Thingin pääosanesittäjää, hyvin samankaltainen ilmeiltään. Katsoin kuitenkin loppuun, koska halusin nähdä, miten tytön käy. Välillä ryömin santsaamaan salmiakkisuklaata ja hapankorppuja mustaleimalla.

Seuraavaksi katsoin putkeen Vanha kaveriporukka -sarjasta ensimmäisen tuotantokauden. Se oli hyvä sarja! Vielä on toinen tuotantokausi katsomatta, joten lakko voi jatkua. Tosin suklaa on loppu.

Ihan hyvin pärjäsivät mies ja poika vuorokauden ilman minua. Eilen kyllä ajoin ruokakauppaan ja ostin viisi lihaperunasoselaatikkoa, pakastimessa on valmispizzaa. Voisikohan posti jakaa postin lisäksi valmiita ruoka-annoksia?

On tietenkin hyvin lapsellista heittäytyä marttyyriksi. Toimin kuin kissa, joka oksentaa nojatuoliin.

Tyhmintä se on siksi, että Netflix-sohvaperunalakko ei muuta mitään. Perheen sisäiset toimintatavat eivät muutu. Kun olen väsynyt omaan lakkooni. selkä kipeytynyt liiasta makaamisesta, ruuansulatus tukkeutunut, paino noussut pari kiloa, nousen vuoteeltani, ja elämä jatkuu niin kuin ennenkin.

Minna, sinun pitäisi toimia toisin. Älä ole sohvalle oksentava kissa.

Normaali

Vöyhkäläisyys uskontona

Pojalla on tässä kurssissa uskontoa. Kertoi että opettaja oli antanut pääsiäisajan tehtäväksi keksiä oma uskonto. Mielikuvituksen saa kuulemma laittaa turbovaihteelle. Mikä mahtava tehtävä! Innostuin heti keksimään oman uskonnon.

Se on vöyhkäläisyys, ja minä sen ylipapitar. Vöyhkäläiset tunnistaa virkatusta piposta. Papittarella on lisäksi harteillaan virkattu värikäs viitta.

Täydenkuun aikaan vöyhkäläisillä on naulakonkantorituaali. He kantavat saattueena kultaista naulakkoa ja laulavat ou-ou-ou-ou-staying alive. Rituaaliruokana he nauttivat linssi-karitsanjauhelialasagnea ja gin-tonicia. Ei tosin yhtäaikaa. Ensin gintonicit, sitten lasagnet.

Vöyhkäläisyyteen kuuluu päivittäinen kuudesti toistuva virkkausmeditaatio. Myös säännöllistä kävelymeditaatiota suositellaan.

Vöyhkäläisyyteen kuuluu jälleensyntymisoppi. Mikäli lahkon jäsen on suoriutunut maallisesta vaelluksestaan kunnialla, hän pääsee paratiisiin eli syntyy uudelleen kotikissana. Mikäli maallinen vaellus on mennyt pieleen, vöyhkäläinen joutuu helvettiin eli syntyy uudelleen hiirenä.

Muumimamma on vöyhkäläisten jumalhahmo. Häntä he palvovat elämänasenne-esikuvana. Muumimamman sanontoja ja tekoja opiskellaan ja tutkitaan, ja omassa elämässä pyritään samaan mielenmaisemaan. Muumimammalla on muuten loistava ajatelma, joka sopii juuri tähän korona-aikaan. Se on peräisin kirjasta Vaarallinen juhannus.

”Täällä on paljon sellaista mitä ei voi ymmärtää”, Muumimamma sanoi itsekseen. ”Mutta miksi kaiken oikeastaan pitäisi olla juuri niin kuin on tottunut?”

 

 

Normaali

Tämän runon haluaisin kuulla

Lankalauantai klo 4.05. Iso, melkein täysi kuu möllöttää alhaalla, pilkottaa puiden takaa keskellä pimeää.

Suurin huoli korona-aikana on ollut appivanhemmista. Asuvat keskenään kotona, vaikka ei enää pitäisi, mutta kumpikaan ei suostu lähtemään, joten tilanne on jumissa. He ovat ikään kuin toinen toisensa vankeina.

Anoppi tarvitsee apua kaikessa: hygieniassa, pukeutumisessa, liikkumisessa. 86-vuotiaan apen päivät kuluvat villasukkia jalkaan laittaessa ja pois ottaessa, tyynyn asentoa korjatessa, ja muissa, loputtomissa pyynnöissä. Ruoka- ja siivousapua ei huolita. Kotipalvelu kävi, mutta se lopetettiin, koska kävi liian rankaksi: anoppi vaati että koti piti aina siivota ja hänen tukka laittaa ennen kuin kotipalvelu tulee.  Asia, mikä piti olla helpotus, tuli taakaksi.

Välillä tilanne kärjistyy, koronaeristys tuo lisähaastetta. Todennäköisesti miehen täytyy mennä sinne, vaikka siinä on riskinsä, mutta he eivät ehkä selviä kahdestaan. Käly on tähän asti hoitanut ruokien viennin, mutta hänen työpaikallaan on jo koronaa, ja kälyllä itsellään astma. Onneksi lääkäriin saatiin yhteys etänä, ja anopin  lääkkeitä hieman uusittua. Ehkä rauha palaa maahan, kun ne alkavat vaikuttaa.

Eilen, pitkänäperjantaina, soitin anopille. Anoppi on harrastanut runojen lausuntaa. Aina kun mahdollista anoppi on lausunut runon, ja hänen repertuaarinsa on loputon. Ulkomuistissa on lukuisia, pitkiäkin runoja. Eräs niistä on Oiva Paloheimon runo Jeesus äidissä itkee. Se on kuulunut anopin pitkäperjantain rituaaleihin. Kaivoin runon esiin. Ajattelin kysäistä, vieläkö runo irtoaa? Ja irtosihan se. Anoppi osasi runon miltei sanasta sanaan. Piristyi runonlausunnasta niin että pitkät pätkät juteltiin luonnon heräämisestä kevääseen, linnuista, kesäsuunnitelmista vaikka mistä. Ihan oli niin kuin entisensä. Ihmeellinen voima runolla.

Laitan runon tähän loppuun, vaikka vähän traaginen onkin, mutta sopii pitkänperjantain tunnelmaan. Tosin nyt on lankalauantai.

 

Kuusivuotias poika ja äiti,
huntua kantain,
kirkosta kotihin käyvät,
kirkosta kotihin.
Päivä on pilvinen,
sillä pitkänäperjantaina
päivä on pilvinen.

Äitinsä kirjaa kantaa
poika ja omiaan miettii.
”Äiti”, hän äkkiä kysyy,
”onko se sama Jeesus?”
”Mitenkä?” – ”Jouluna, äiti,
muistatko, myös oli Jeesus,
sellainen pieni aivan,
eikä hän itkenyt yhtään,
seimessä heinillä nukkui
eikä itkenyt yhtään.
Onko se sama Jeesus,
joka on ristinpuulla
– tällä tavalla, äiti?”

”On, hän on se sama Jeesus.”

Päivä on pilvinen,
sillä pitkänäperjantaina
päivä on pilvinen.
Äitinsä kirjaa kantaa
poika ja omiaan miettii.
”Kirkossa sanottiin, äiti,
että se toinen Jeesus
yrttitarhassa itki.
Ja sitten ne sotamiehet
tulivat sinne, ja sitten
ne veivät hänet ja löivät
nauloilla ristinpuulle
– tällä tavalla, äiti.
Löivät. Varmaan se koski,
varmaan se kovin koski,
sillä hän huusi isää ja itki…
Äiti, hän itkee nytkin,
kuuletko, koko ajan?”

”Mitenkä,? Missä itkee?”

”Sinun kohdallas aivan
kuuluu se itku, äiti.”
”Minun?” Vavahdus puistaa
äitiä niin kuin lyönti.
”Minun? eikö se itku sitten
sinulle, sinussa itke?”
”Ei, se ei itke tässä.
Jeesus heinillä nukkuu
eikä hän itke yhtään.”

Päivä on pilvinen,
sillä pitkänäperjantaina
päivä on pilvinen.
Äitinsä kirjaa kantaa
syytön, huoleton poika
ja nauraa lintua, nauraa…
Varpunen hyppii tiellä,
hyppii… Oi, miten kevyt!

Jeesus äidissä itkee.

Normaali

Maalinhöyryssä tuumittuna polyamorinen suhde voisi toimia

Kyllä nyt kolottaa! Käsivarret on kipeinä. Ei pysty tupakkaa huulille nostamaan. Paitsi en polta. Lopetin vuonna 2000. Mutta jos polttaisin, nyt ei pystyisi.

Jynssäsin vajan ovista maaleja pois. Kolme ovea: yksi pariovi, puuliiterin ovi ja saunan ovi. Jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä ollut helpompi ja nopeampi homma tehdä kokonaan uudet ovet kuin maalata vanhat.

Vasemmassa kädessä kuumailmapuhallin, jolla sulattelin vanhaa maalia, ja oikeassa kädessä kaavin, jolla raavin. Varmaan siinä olisi pitänyt olla hengityssuojain, sulavasta akrylaattimaalista lähtee paha haju ja maalinpölyä. Niitä siinä hengittelin. Onneksi oli aika reipas tuuli, eikä ihan kaikki mennyt omiin keuhkoihin.

Maalia rapsutellessani mietin polyamorisen rakkauden hyötyjä. Minullakin voisi olla kaksi miestä; toinen kaupunkiosoitteessa ja toinen maaseudulla. Kaupunkimies olisi tämä nykyinen: kultturelli ja sivistynyt. Hänen kanssa kävisin teatterissa ja näyttelyissä, istuskelisin kahviloissa ja ravintoloissa keskustelemassa järkeviä. Kävelisin Kaivopuiston rantaa popliinitakissa.

Ja kun saapuisin maaseuturesidenssille siellä olisi puuhapate-nikkarimies odottamassa. Minua odotellessa hän olisi rakennellut kaikenlaista mitä olin listannut: tehnyt portin tien päähän, kasvihuoneen talon kylkeen, nikkaroinut vanhantyylisen pyykinkuivaustelineen, uudistanut piharakennuksen ulkolaudoituksen, Harventanut metsikköä, raivannut risukkoa, ja kääntänyt kompostin.

Tietenkin siinä sitten väistämättä tulee mieleen, minkälainen mahtaisi olla miehen toinen vaimo? Hän nyt ei ainakaan haluaisi mitään nikkarirouvaa, eikä puuhapirkkoa, sellainen hänellä jo on, eli millainen sitten? En tohdi kysyä. Veikkaan. Nuori ja kiinteä? Tyttömäinen? Ihaileva? Seksuaalisesti viriili? Ei kovin vahvatahtoinen? Hoikka ja pieni? Joku janica, noora tai jenni, joku 90-luvulta.

Ei, ei, ei! Ei kyllä polyamorinen rakkaus pitää unohtaa, ja sanoa ystäväni Kristan sanoin: ”hyvä kun on edes tuollainen” .

Ja toivoa, että mies ajattelee samoin.

 

Normaali

Vöyhkän päivä

Kaikki alkoi siitä, että tiskatessa hajotin Hattara-vadin.

Hattara-astiaston rippeet ovat appivanhempieni oma häälahja. Ovat menneet naimisiin loppiaisena yli 60 vuotta sitten. Astiastosta ei ole enää montaa osaa jäljellä. Ja nyt sunnuntaina minulta meni rikki iso vati. Käytin sitä yleensä salaattiastiana, juuri sopivan kokoinen siihen. Laitan salaatin osat sektoreittain vatiin, jokainen voi siitä miksata mieleisensä.

Salaattivinkki: paistettu leipäjuusto on salaatissa mielestäni halloumia parempaa. Laitan sitä usein. Ja appelsiinipaloja. Nyt on ollut hyviä veriappelsiineja. Avokadoa. Viinirypäleitä. Meloninpaloja. Kurkkua ja salaattia. Itselleni vielä Boltsi-Marokko kasvispyöryköitä –  ne lämmitän omaan salaattiini mikrossa –  ja kermaviili-shiraza-kastiketta. Voisin syödä tätä joka päivä – ja melkein syönkin!

Takaisin rikkoutuneeseen astiaan. Päätin googlata, mistä löytyisi Hattaraa. Tori.fi stä löysinkin heti nuoren rouvan Helsingin Kalasatamasta, joka myi astiastoa, ja hänellä oli vastaava vati. Lisäksi myynnissä oli tummanvihreä Arabian uunivuoka. Sovittiin kaupat.

Ajattelin, että jos nyt lähden vatiostoksille, katsastan mitä muuta ”tarpeellista” olisi myynnissä sillä suunnalla.

Vaatesäilytys on ollut yksi ongelma. Ei ole tarpeeksi kaappitilaa. Uuteen kylppäriin mahtuisi kyllä hyvin vaatekaappi. Sellainen sinne piti tullakin, mutta kävi vähän hassusti. Löysin niin ihanan pöllötapetin ruotsalaisesta verkkokaupasta. Tapetissa on puunoksilla erilaisia pöllöjä, ja niillä on kruunut päässä. Tapetti ja pöllöt ovat niin ihanat, että en raaski laittaa eteen kaappia, joka peittäisi ne. Ei siis ole vaatekaappia, koska on pöllöt.

Mies muuten kuuli varpuspöllön vihellyksen eilen. Kerran ollaan sellainen nähtykin.

Ajattelin, että siinä kylppärissä voisi olla joku naulakkotyylinen ratkaisu. Joku rekki, mihin voisi henkareihin ripustaa vaatteet, ja pöllöt jäisivät näkyviin sen yläpuolelle. Tori.fi stä löytyikin Helsingin Laajasalosta 60-70 -luvulta peräisin oleva krominen, pitkä naulakko. Ajoin vain maalata sen mustaksi, sopii paremmin mustana, kultakin kyllä kävisi, koska pöllöjen kruunut ovat kultaa. Pitää miettiä.

Ja ihan niin kuin tv-shopissa: eikä tässä vielä kaikki! Kun katsoin myytäviä naulakoita, löytyi Sepänkadulta Ullanlinnasta valkoinen puunaulakko, jossa on ihan samanlainen ruksikoristelu kuin verannan kaiteessa. Se naulakko sopii hienosti ulos ovenpieleen. Voin siihen ripustaa kävelysauvat ja mattopiiskan.

Niinpä sitten mennä töhötin eilisen päivän noutamassa näitä hankintoja. Maksut hoidettiin etänä MobilePaylla, ja myyjät jättivät tavarat turvavälin päähän. Joka osoitteessa oli vanhemmat pienten lasten kanssa kotona.

Krominaulakkopaikassa isä tuli lyhyissä shortseissa ovelle, pahoitteli viivästymistä, jouduin hetken aikaa ovikelloa pimputtamaan. Hän oli ollut juuri videopalaverissa. Iloinen noin kolmi-nelivuotias pikkutyttö kertoi syövänsä makaronilaatikkoa. Tunnelma oli hyvä. Lapset nauttivat kotonaolosta, ei tarvitse herätä aikaisin päiväkotiin, vanhemmat ovat kotona, on leppoista ja makaronilaatikkoa. Tietenkään näin ei välttämättä joka paikassa ja aina ole, ymmärrän hyvin että tilanne voi olla hyvin stressaava vanhemmille, mutta sattumalta näissä jokaisessa tuntui olevan leppoinen kotitunnelma.

Paluumatkalla poikkesin vielä rautakauppaan ostamaan maalia naulakkoa varten ja verhotangon. Yläkerran peräkammariin minulla on ollut vanha pitsiverho jo pitkään jemmassa. Nyt sen voisi samalla asentaa.

Mies ryhtyi ruuvaus- & asennushommiin. Pojalle sanoin, että muista sitten isona aina auttaa vaimoa näissä sisustushommissa, että nainen on terve niin kauan kuin se sisustaa. Mies vastasi että ei nyt välttämättä terve, mutta elossa!

Kyllä sitä välillä itsekin miettii, että eikö jo voisi lopettaa? Miksi pitää koko ajan sisustaa? Miksi ei tule valmista? Eikö voisi jo antaa kaiken olla niin kuin on? Mutta projekteja vain tupsahtaa ja turskahtaa. Niin kuin nyt tämä. Kaikki alkoi vain siitä että se pahuksen vati hajosi! En minä niitä naulakoita olisi alkanut muuten etsimään. Ja verhotangon nyt vain ostin kun satuin rautakaupassa vain olemaan ja vastaan tuli. Tilanne johtaa niin sanotusti toiseen.

Keksin lorun itsestäni. ”Touhuaa ja touhuaa, vaan ei tule valmista. Nuttu nurin. Mikä se on?” Heti tiesivät, Vöyhkähän se. Eli minä.

Nuttu nurin on ihan ihme homma. Minulla menee usein paita nurinpäin. Olen jopa töissä huomannut, että minullahan on paita nurinpäin. Siihen on kyllä tavallaan ihan luonnollinen selitys. Jos lähden kovin aikaisin aamulla töihin, en viitsi laittaa valoja makuuhuoneeseen että mies saa jatkaa uniaan. Pimeässä kun pukee helposti nutun nurin. Mutta menee se muutenkin. Viime lauantaina oikein keskityin että saunan jälkeen laitan paidan oikein päin päälle. Niin eikö vain leggingsit sitten olleetkin vuorostaan saumat päälle päin.

Ostoksilla suhatessani kuuntelin autoradiota. Sinne sai soittaa ja kertoa, mitä hyvää koronakaranteeni on elämään tuonut, mitä tästä toivoisi jäävän käytännöksi vielä epidemian mentyä ohi. Eräs taksikuski soitti ohjelmaan ja sanoi, että asiakkaat eivät ole ollenkaan niin takakireitä kuin ennen. He ovat rauhallisempia ja ystävällisempiä, sen hän soisi jatkuvan vastaisuudessakin.

Yksi asia, minkä omassa elämässäni olen huomannut, on aamut. Minulla on tapana herätä joskus liian aikaisin. Nytkin heräsin kello 04.04, eikä minua nukuttanut yhtään. Ennen olisin yrittänyt jatkaa unia, valvonut sängyssä, kuunnellut nappikuullokkeilla radion puheohjelmia. Mutta nyt – niin kuin tänäkin aamuna– nousen ylös, alan kirjoittaa. Nautin tästä hereillä olo hetkestä. Odotan aamun valkenemista, sitä kun maisema vähitellen tulee näkyviin. Otan tämän aamu ajan ikään kuin lahjana itselleni. Eihän minulla ole mitään hätää, voinhan mennä takaisin nukkumaan tai nukkua päiväunet. Ei ole mitään pakkoa yrittää nukkua aamutunteja, jos se ei onnistu. Tämä tuntuu hyvältä.

Aamuvirkkuus on kyllä sukuvika. Äiti oli ihan samanlainen. Muistan, miten minua ärsytti, kun tulin nuorena aamuyöllä kotiin oltuani juhlimassa, ja äiti oli jo herännyt, ja puuhakkaana touhusi. Että harmitti.

Radiosta tulee lauantaisin Entisten nuorten sävellahja. Siinä muisteltiin viime kerralla, miten silloin 70-80- -luvuilla kaupat menivät kiinni lauantaisin iltapäivällä kello 14. Eikä sen jälkeen sitten ollut mitään tekemistä muuta kuin odotella iltaa. Joten nuoret kuuntelivat radiota. Nuorten sävellahjaa kuunteli jopa 1,2 miljoonaa kuulijaa, minä myös. Jake Nymanin ääni kaikuu yhä korvissa.

Minulla on monta radiota, koska tykkään sitä kuunnella. Yleensä kuuntelen YleSuomea, autossa joskus myös Novaa tai Iskelmää, mutta kotona YleSuomea tai Puhetta. Keittiössä on radio, mitä kuuntelen ruokaa laittaessa ja tiskatessa. Kuistilla on radio, mitä kuuntelen virkatessa tai aurinkoläikässä köllötellessäni. Pihalla on radio, mitä kuuntelen häärätessäni. Nyt tulee mieleen Pia, jolla on radio päällä kylpyhuoneessa ja siinä ruotsinkielinen kanava. Se on kuulemma kielikylpy. Hyvä idea! Minulta puuttuu vielä kylppäriradio, mutta se pitää kyllä vielä hommata.

No niin. Taidan mennä takaisin nukkumaan. Toisaalta, kahvihammasta kolottaa. Ehkä keitän ensin kahvit.

Hyvää päivää kaikille! Tehdään tästä hyvä päivä. Tai annetaan siitä tulla sellainen kuin tulee. Ehkä turhasta yrittämisestä ja tekemisestä kannattaa päästää irti. Tulee sellainen päivä kuin tulee. Antaa tulla.

Normaali

Perintöpaperit loppuvat

Mainitsinkin tässä taannoin, että en ole hamstrannut vessapaperia, koska minulla on säkillinen velivainaan vessapaperia.

Kun hänen taloaan tyhjennettiin vuosi sitten, huomasin kaapissa jättikokoisen vessapaperisäkin, ja otin sen. Ajattelin että se nyt jos jokin on aina tarpeellista. Vessapaperisäkki tuli muun kuorman kera tänne talolle, missä olemme nyt kolme viikkoa asuneet etätöissä ja -opinnoissa.

Nyt perintöpaperit alkavat loppua. Toiseksi viimeinen rulla on käytössä.

Mutta mikä merkillinen yhteensattuma! Huomenna olisi veljen 57-vuotissyntymäpäivä, ja lauantaina on hänen kuolinpäivänsä, ja vessapaperit loppuvat juuri nyt! Menen siis vessapaperiostoksille veljen muistoksi. Hmm, varsin merkillinen tapa, mutta toisaalta ehkä juuri hänen erikoiseen persoonaansa sopiva. Luulen että hän naureskelee minulle jostakin pilven reunalta.

Taidankin ajella vessapaperiostoksille Typyllä. Typy on ollut koko talven seisontarekisterissä ja kesärenkaat alla. Olen sen nyt ottanut taas tieliikennekäyttöön, mutta en ole vielä ajanut. Siirsin vain pois tallista. Typy on veljen vanha auto, joka nyt on minulla. Häneltä jäi kolme autoa, yksi meille jokaiselle sisarukselle.

Minusta tuntuu että en ehtinyt eilen mitään. Mutta toisaalta tein kaksi ateriaa, paistoin lettuja, pesin pyykkiä yhden koneellisen, ripustin ulos kuivumaan, otin pois narulta, levittelin puolikuivat sinne tänne sisälle, illalla vielä puuhasin lämpimät leivät. Tiskatessakin menee aikaa, kun ei ole tiskikonetta. Käsin tiskatessa pitää olla varovainen. Eilen hajotin ison tarjoiluvadin. Sekin on mausoleumitavaraa: anopilta saatu Arbian Hattara-sarjaa. Astiaston on appivanhempani saaneet häälahjaksi, ja sen rippeet on nyt meillä täällä. Ei sitä ole jäljellä kuin jokunen lautanen ja pari tarjoiluastiaa. Ja nyt sitten yhtä vatia vajaampi. Se oli sopivan kokoinen salaattivadiksi. Löysin tori.fi stä samanlaisen. Ostan sen rikkimenneen tilalle.

Juttelin myös ystävän kanssa. Sekin on niin huvittavaa, että minulla on täällä hänen vanha paitansa! Se on ihan lempipaitani. Paksua, pehmeää, mutta tiivistä puuvillaa, v-aukko, beige, vähän vajaat hihat, löysä malli. Ystävä on ostanut sen 30 vuotta sitten Lillystä, Helsingin Korkeavuorenkadulta. En ihan tarkalleen muista, miten minä sen häneltä sain. Ehkä hän oli heittämässä sitä pois? Anyways, paita on ollut minulla kohta varmaan 20 vuotta. Välillä sitä piti jopa äitini, joka ihastui siihen, kun olin häntä hoitamassa. Annoin paidan äidille, ja kun hänestä aika jätti, otin paidan takaisin itselleni. Ja täällä se on, yhä käytössä. Vähän on hihansuut rispaantuneet. Ehkä niihin voisi ommella kanttinauhat. Vitsailin, että käytän sitä itse vielä seuraavat 30 vuotta, ja jätän sitten perinnöksi seuraavalle sukupolvelle. Ystäväni vastasi, että poikani tytär tulee varmasti suuresti ilahtumaan perintöpaidasta!

Sellaista menoa mausoleumissa!

 

 

Normaali

Palmusunnuntai

Sunnuntaiaamu. Palmusunnuntai. Aurinko porottaa tänään sanomalehden mukaan erityisohuen otsonikerroksen läpi. Kuistilla, missä tätä kirjoitan, silmälasini tummuvat aurinkolaseiksi.

Kissa kuikuilee ikkunasta ulos, mieli tekisi mennä, mutta ei uskalla. Pelkää lintuja. Erikoinen kissa. Kun se jostain syystä loukkaantuu minulle, ja haluaa osoittaa mieltänsä, menee raapimaan isoisän nojatuolia, jossa on uusi verhoilu. Tietää, että raapiminen suututtaa minua. Olen joutunut laittamaan torkkupeiton nojatuolin suojaksi.

Kuuntelin ja katsoin – siis osallistuin – kotiseurakuntani sunnuntain jumalanpalvelukseen livestriimauksella. Verkkosivuilla oli linkki youtubesivustolle, toimi yllättävän hyvin. Kokemus oli omalla tavallaan jopa henkilökohtaisempi ja puhuttelevampi. Se että papit ja paikka ovat tuttuja, tuovat kokemukseen oman tunnelmansa. En ole oikein koskaan välittänyt television tai radion jumalanpalveluksista, ja nyt ymmärsin että se johtuu juuri siitä että ne eivät tunnu samalla tavalla tutuilta kuin tämä kotikirkosta kuultu ja nähty kokemus. Toivon että striimausta jatketaan vielä epidemian laannuttuakin. Sitä paiti kotisohvalla voi samalla kun on kirkossa virkata ja juoda kahvia.

Omasta mielestäni jumalanpalveluksen huippukohta on saarnan lisäksi lopun Herran siunaus. Nykyajan kaupunkilaispapit pitävät hyviä ja ajankohtaisia saarnoja, niitä kannattaisi muidenkin kuunnella. Luulen että moni kirkossa käymätön luulee että papit saarnaavat vain synneistä ja kadotuksesta ja helvetin lieskoista, mutta se on kyllä legendaa tai mennyttä aikaa.

Lopussa on taas Herran siunaus. Olen koukuttunut siihen. Tykkään siitä että minut siunataan tai minulle toivotetaan siunausta. Tietokoneen ruudulta katsottuna pappi sanoi sen juuri minulle. Muistan joskus nuorena päättäneeni antaa Stockmannin ovenpielessä päivystäville Pelastusarmeijan rahankerääjille aina rahaa, koska he toivottivat rahalahjoituksen antajalle aina siunausta. Mutta ei ole enää pelastusarmeijalaisia ovenpielessä. Sen ovat korvanneet oven toisella puolella olevat romanikerjäläiset. Annoin vitosen, ei tullut vastaukseksi siunausta, kiitos kyllä, hymy ja iloinen vilkutus, kun käännyin katsomaan.

Jumalanpalvelusstriimaus vei myös lapsuusmuistoihin. Lapsuudenkodin sunnuntaiaamupäivien äänimaailmaan kuului radiosta kuuluva jumalanpalvelus. Isä istui aina omalla paikallaan samassa tuolissa ikkunan vieressä. Muistan vieläkin sen äänen, joka tuolista lähti isän siihen istahtaessa ja isän äännähdyksen, eräänlaisen huokauksentapaisen. Äiti laittoi keittiössä ruokaa. Tai sitten hän oli kirkossa, koska kuului kirkkokuoroon. Aina kun kuoro esiintyi, äiti meni kirkkoon, muuten ei.

Kerran viikossa, tiistaisin, oli kirkkokuoron harjoitukset. Silloin isä luki iltasadun. Muuten hän ei lastenhoitoon osallistunutkaan. Satu oli joka kerta sama ”Sitkeä nauris” niminen satuloru Kotikartanolla -satukirjasta. Minulle on satukirja yhä olemassa. Isän muistotilaisuudessa luin saman sadun. Taidankin nyt lukea koko satukirjan läpi, kun ei ole mikään kirja kesken. Alan lukea iltasadun itse itselleni. Ooh, olenko taantumassa lapseksi jälleen? Sitähän voisi tietenkin myös alkaa pitämään sellaista iltasatuvlogia, missä lukisi entisaikojen satuja keinutuolissa. Vanhat sadut ovat joskus todella pelottavia, tai sitten niissä on joku opetus, joka on rautalangasta väännetty Jöröjukka-tyyliin.

Olin eilen töissä pitkästä aikaa, ja se oli ihanaa! Tosin kirkossa oli varsin hiljaista. Koko päivänä siellä kävi 42 ihmistä – se oli kuulemma epidemia-ajan kävijäennätys. Vertailun vuoksi vastaavana päivänä tammikuussa kirkossa kävi 1500 kävijää. Yhdet minihäät oli kappelissa iltapäivällä. Morsiuspari, viisi vierasta, pappi, kanttori ja minä. Oma tunnelmansa siinäkin.

Mies tuli nyt tuohon, lähdetään kävelylle. Sanoi että tänään on sitten se Komisario Palmun päivä. Eilen illalla katsottiin Saturday Night Fever Yle Teemalta. Siinä on sitten hyvä musiikki. Ja John Travolta on niin cool, ja mikä tanssija! Itsekin innostuin nousemaan tuolilta ja ottamaan parit tanssiaskeleet. Aamulla herätessä päässä soi vielä elokuvan musiikki.

Vein postilaatikolle pienen korin. Siinä korissa oli muuten meidän häissä riisit. Nyt korissa on makeisia ohikulkijoille ja virpojille. Tosin niitä ei ehkä tule. Naapuruston lapset ovat jo kasvaneet, eivät enää leiki noitaa. Mutta minulla on tallessa virpomisvitsat menneiltä vuosilta. Laitoin ne peltiseen maitotonkkaan koristeeksi. Rairuohon kylvin toissapäivänä. Saa nähdä ehtiikö kasvaa pääsiäiseksi. Joka vuosi sama juttu. En muista sitä kylvää ajoissa.

Normaali

Koronaränsistyminen ja kello viiden tee

Kello 5.54 perjantaina 3.3.2020

Yöllä on tullut joulu. Lumi satanut maahan. Puiden oksat lumessa. On oikein kaunista, mutta kuka nyt haluaisi lunta maahan enää tässä vaiheessa, kun narsissit on ruukuissa, leskenlehdet ojan pientareilla ja pikkulinnut laulavat titityy. Onneksi en ennättänyt vaihtaa kesärenkaita.

Nyt on kulunut tasan kolme viikkoa siitä kun tulin tänne maalle. Olen tehnyt väliaikaisen muuttoilmoituksen syyskuun loppuun asti. Posti tuo ”onnea uuteen kotiin” -kirjeitä eri tahoilta; sähköyhtiöiltä ja lainalaitoksilta. Muuttolainaa saisi näppärästi.

Toissa päivänä käytiin kaupungissa. Piti käydä ostamassa pojalle uudet koulukirjat seuraavaa, kevään viimeistä, opiskelujaksoa varten. Samalla haettiin kotoa pojan rummut. Vitsailin että perustetaan tanssiorkesteri: poika soittaa rumpuja, minä trumpettia ja mies kitaraa. Kukaan meistä ei osaa soittaa kitaraa, eikä trumpettia, mutta sellaiset kyllä löytyy, kaikkea on.

Tehtiin piharakennuksen toiseen päätyy,  autokatokseen, ”man cave”. Paikka, missä voi soittaa rumpuja. Autokatoksessa ei ole lattiaa, pelkkä sepeli, mutta peitin lattian vanhoilla matoilla, vein seinustalle pitkät penkit – entiset Lohjanharjun tanssilavan penkit muuten, ostin kerran kirpparilta. Seinälle kiinnitetään chin pack -laite. Vekotin, missä voi treenata vatsalihaksia. Siinä roikutaan käsivarsien varassa, jalat ilmassa ja nostellaan jalkoja ylös. Ostin se pari vuotta sitten, ja on ollut siitä pitäen pahvilaatikossa. Se on jäänyt kokoamatta, koska siinä on niin monta osaa ja hankalat kokoamisohjeet, että masentuu välittömästi kun avaa laatikon. Eikä sille laitteelle ole ollut oikein järkevää paikkaa, mutta luulen että autokatos voisi olla hyvä.

Kaupungissakäyntipäivänä koin myös iloisen yllätyksen, kun pitkästä aikaa meikkasin. Meikkivoidetta, kulmat kuntoon ja huulipunaa. Ja kas, peilistä katsoi entinen minä! Rupsahtaminen olikin vain meikin puutetta. En ole viitsinyt meikata, mutta ehkä pitäisi.

Eräs ystäväni kertoi vaihtavansa vaatteita joka päivä klo 16. Siihen asti hän on lököverkkareissa, mutta iltapäivällä vaihtaa parempaa päälle – ja istahtaa katsomaan brittien huippumallit haussa -ohjelmaa. Vaatteiden vaihdosta ja siistiytymisestä tulee ryhtiä päivään ja olemiseen.

Minä mietin, josko alkaisi juomaan kello viiden teen joka päivä. Pistäisi mekon päälle, kattaisi pöydän kauniiksi, sytyttäisi kynttilän. Ja meikkaisi itselleen entisen naaman. Ettei koronaränsisty.

 

Normaali

Tulevaisuus koronan jälkeen

Keskiviikkona 1.4.2020 klo 7.57

Talo on hiljainen. Vain kissa ja minä hereillä. Pojan lukion neljäs jakso päättyi eilen. Nyt on kaksi päivää vapaata, seuraava koulupäivä on vasta perjantaina, joten hän valvoi myöhään pelaten netissä, ja nukkuu nyt pitkään.

Mies teki omia töitään puolille öin. Minä olin siinä vaiheessa nähnyt unia jo pari tuntia, kun hän tuli yöpuulle.

Mutta miten ihana onkaan hiljainen, nukkuva talo. Illalla laitoin pataleivän alulle, kohta pistän kohta uuniin. En ole ennen tehnyt pataleipää, nyt tulee kokeiltua kaikenlaista.

Kuten haiku-runoja! Sunnuntain lehdessä innostettiin haikurunojen kirjoittamiseen. Päätin kokeilla. Sehän on varsin hauskaa. Tässä yksi tekemäni:

”Suklaa ilona.

Teen vyöhön uuden reiän.

Koronakilot.”

 

Nyt huomaan sauvakävellessäni laskevani tavuja, miettiväni uutta haikua. Saa nähdä, montakohan haikua minulla on tehtynä, kun korona-aika päättyy? Ja montakohan torkkupeittoa olen virkannut? No en välttämättä kovin monta, kun pitää välillä purkaa virheiden takia. Jouduin purkamaan peitosta 15 senttiä! En ollut huomannut, että peitto oli alkanut reunoista kaventua, siitä oli tulossa pyramidi. Eräänlainen pyramidihuijaus siis! Siitäkin tein haikun.

”Virkkasin väärin.

Monta riviä sutta.

Purin ne. Surin.”

 

Vitsailtiin perheen kanssa, miltä mahdamme näyttää kun tämä loppuu. Monta kiloa lihavampia kaikesta herkuttelusta, ja tukka kuin Jöröjukalla. Minun olisi pitänyt mennä kampaajalle ajat sitten. Jotenkin se venähti, ja nyt kampaaja on ilmoittanut laittaneensa liikkeen toistaiseksi kiinni. Miehellä on helpompaa. Vetää partakoneella päätä kaljuksi. Ja poika haluaa kasvattaa tukkaansa.

Sauvakävelyllä –paitsi että mietin haiku-runoja– ihmettelin hiljaisuutta ja autiutta. Missään talossa ei näkynyt mitään liikettä. Autoja oli pihassa, pihalle nostettu tuolit ja pöydät kuin päiväkahvittelijoita odottamaan, mutta ei ketään.

Mieleen tuli dystooppisia ajatuksia. Mitä jos kaikki makaavat kuolleina kodeissaan? Ja minä vain täällä sauvon ohi. Olin niin ajatuksissani, että säikähdin, kun metsäpolulla vastaan tuli vanha pariskunta koiran kanssa. ”Ihmisiä!” Säikähdyksestä toivuttuani sanoin että kiva nähdä että täällä on muitakin. Toivotin hyvät jatkot.

Autoilijoita näkee välillä. Nostan kaikille kättä. Siitä tulee hyvä mieli. Postinkantajan perään huutelin kiitokset. Ehkä tämä aika muuttaa meitä siinä mielessä, että huomioimme toisiamme paremmin. Arvostamme toisiamme enemmän. Ja kannustamme toisiamme enemmän. Toivottavasti hyvä jää jäljelle.

Tulevaisuus. Sitä tässä on miettinyt. Milloin se on? Ja minkälainen? Kaikki kevään menot on siirretty tulevaisuuteen. Nykyhetki on ripoteltu sinne tänne tulevaisuuteen. Stand-up show, mihin meidän piti pojan kanssa mennä, on lokakuussa. Samoin Pietarin baletti. Tuure Kilpeläisen & Kaihon karavaanin konsertti on vasta huhtikuussa 2021!

Minkälainen pääsiäisestä tulee? Olen ollut töissä viimeiset kahdeksan vuotta pääsiäisenä. Nyt työvuoroja ei ole. Olisi aikaa ja tilaisuus kutsua ihmisiä kylään. Paistaa karitsaa, laittaa pashaa ja kulitsaa. Mutta voiko nyt ketään kutsua? Ei kai. En tiedä. Ulos syömään, parin metrin päähän toisistaan?

Suunnittelin että Typy-auton otan ainakin käyttöön pääsiäiseksi. Tehdään pääsiäisajelu. Käydään Raaseporin linnan raunioilla ja jos joku vanha lähikirkko olisi auki satunnaisille kävijöille, voisi käydä sytyttämässä kynttilän. Jostakin ravintolasta voisi ostaa ruokaa mukaan, ajaa tien varren P-paikalle. Sellaiselle, missä on pöydät. Levittää siihen pöytäliina ja syödä. Termarista kahvit. Pojalle ehkä piilotan pääsiäismunan, vaikka se tietenkin on hänestä hirveän lapsellista. Viime keväänä löysin vuosia sitten piilotetun pääsiäismunan olohuoneen lampusta.

Itsenäisyyspäivääkin jehdin miettimään. Enpä usko että niitä vietetään presidentinlinnassa ensi kerralla, tai vietetäänkö enää koskaan? Kaikki Suomen silmäätekevät ja tärkeät samoissa kekkereissä. Mikä epidemialinko!  Pahempi kuin Tiroli. Sehän olisi aika katastrofi, jos siellä joku pöpö lähtisi leviämään. Mitenhän niitä sitten vietetään? Vai jättävätkö vain kättelyt tekemättä? Ja miten itse viettää, jos itsenäisyyspäivän sohvavastaanotto television ääressä jää.

Eilisessä Hesarissa oli juttu Defoen Ruttovuodesta. Kirjassa on kuvaus tunnelmasta ruttoepidemian vihdoin päätyttyä ja elämän palauduttua normaaliksi. ”Taivas , mikä muutos täällä on tapahtunut! Kun kävin täällä viime viikolla, täällä ei näkynyt juuri ketään. Ihmeellistä! Tämä on kuin unta!”

Tällä hetkellä normaali elämä tuntuu unelta. Mutta jonakin päivänä se tapahtuu. Kaikki on niin kuin ennen. Tai ainakin melkein.

Menen katsomaan, miten pataleipä voi.

Ps. Ai niin, nyt on aprillipäivä. Piti kertoa hauska ja tosi juttu. Olin kerran työvuorossa kirkossa aprillipäivänä. Sattui olemaan torstai, ja silloin kirkossa on aina puolilta päivin ns. viikkomessu. Messun jälkeen olin sakastissa auttamassa papilta pois messukasukkaa. Pappi kertoi, että oli miettinyt,  mitä jos sanoisi saarnan lopuksi ”Aprillia!” Sellaisia velikultia.

 

 

 

Normaali

Yhdessä Titanicissa

Tiistaina 31.3. klo  8.20

Mies on taloyhtiön hallituksen kokouksessa etänä kuistilla, poika biologian kokeessa vintillä, minä juon aamukahvia. Mukissa on nallen kuva ja teksti: ”Ihana on elämä, kun rinnalla on ystävä.” Juomme kahvimme aina samoista mukista: minä nallemukista, mies vanhasta Elannon-mukista ja poika Marimekon mukista, jossa vihreitä ja mustia palloja.

Biologian kokeen aiheena on evoluutio. Keskustelimme siitä hetken eilen. Kysyin pojalta, että eikös se evoluutio jatku meissä vieläkin? Että minkälaisia meistä kehittyy? Poika sanoi että varpaankynnet ehkä katoavat tarpeettomina, minä muistin kuulleeni että alaleuka pienenee, kun ei tarvitse enää järsiä raakaa lihaa. Entä sosiaalisesti, minkälaisia meistä kehittyy sillä saralla? Ihminen on laumaeläin. Nyt oma lauma voi olla samoin ajattelevien joukko ympäri maailman netissä, tai työ-/opiskeluyhteisön jäsenet, tai samaan puolueeseen kuuluvat. Onko eristysajan lauma uusmaalaiset ja ei-uusmaalaiset?

Viime talvena televisiosta tuli Titanic. Muistan jääneeni sitä katsomaan. Loppu tuntui pitkältä. Laivan uppoamista ja ihmisten reaktioita ja toimia kuvattiin perusteellisesti. Mietin, että vähempikin olisi riittänyt.

Siinä tuli kuitenkin osuvasti kuvatuksi, miten monin eri tavoin ihminen voi suhtautua kriisitilanteessa. Joku haluaa pelastaa lapsensa tai rakkainpansa, vaikka oman henkensä uhaten – joku toinen pelastaa itsensä tai rahansa. Joku vähät välittää koko asiasta, tilaa lisää konjakkia. Joku hoitaa annettua tehtäväänsä tunnollisesti loppuun asti. Joku yrittää lievittää toisten tuskaa. Jonkun hermo pettää, ja on valmis tappamaan.

Kaikissa katastrofielokuvissa on nähtävissä samat reaktiot ja toimintatavat. Vaikka elokuvat eivät ole totta, niiden esittämissä käyttäytymismalleissa on varmasti perää. Meillä jokaisella on erilainen tausta ja kokemusmaailma, johon toimintamme pohjaa. Meidän empatiakykymme on monista syistä johtuen erilainen. Meille on erilaiset asiat tärkeitä. Rakkaimmat asiamme ovat eriäviä.

Me ihmiset olemme yksinkertaisesti sanottuna erilaisia. Ja siksi reagoimme eri tavoin.

Niin myös tähän koronaan, eristäytymisen vaatimuksiin, rajoituksiin ja uusiin sääntöihin.

Mielipideosastolla joku kirjoitti miehestään, joka vähät välittää ja kiertelee autokauppoja. Radioon soittaa vanha, äkäinen nainen, joka sanoo että hän tekee mitä haluaa, häntä ei määrätä. Joku lähtee testaamaan, toimiiko Uudenmaan eristäminen todella, käännyttääkö poliisi ihan oikeasti. Toinen osallistuu vapaaehtoisena kauppakassien kuljettamiseen kotiovelle tai pitää etäkoulua skypen välityksellä lapsenlapsille. Joku vahtii mitä muut tekevät ja harmittelee näkemäänsä. Yksi hamstraa vessapaperia, tomaattisäilykkeitä ja kahvia. Joku kaataa lisää konjakkia.

Minun pitää nyt lopettaa. Lupasin vielä pojalle vintille välipalaa kello yhdeksäksi. Lämpimän kerrosleivän ja teetä. Siellä hän kirjoittaa koe-esseetä evoluutiosta. Ja minä pohdin ihmisluonnon monimuotoisuutta täällä omassa kuplassani.

 

 

 

 

Normaali

Koronakilot ja Loglady-bileet

Voivoi. Kyllä niitä taitaa tulla – on tainnut jo tulla – koronakiloja.

On tullut syötyä useammin ja raskaammin kuin normaalisti. En ole saanut suurinta herkkuani eli salmiakkikuorrutettuja manteleita, joiden avulla olen pystynyt minimoimaan muun herkkumässyttelyn.

Salmiakkimanteleiden puutteen olen korvannut turkinpippurisuklaalla. Ai että on hyvää. Toinen suklaalevy on jo menossa. Ei, kun kolmas! Voi pahus, kolmas! Ei, nyt en saa ostaa enää niitä.

Pullaakin on tullut syötyä, ja pannareita, lettuja, digestive-keksejä, cantuccineja. Tämä menoa olen kymmenen kiloa painavampi kun Uudenmaan rajat jälleen aukeavat.

Miten saisi ryhtiliikkeen aikaiseksi herkuttelun suhteen?

Asiasta pölkkyyn. Puita pilkkoessa muistui mieleen Twin Peaksin Loglady. Vanha rouva, jolla oli sylissä aina puupölkky. Päätin ottaa itsestäni Loglady-kuvan, ja laitoin sen instaan. Asiasta virisi keskustelu veljentytön kanssa. Hän oli suunnitellut juhlia, joiden teemana olisi televisio-ohjelmat. Omaksi roolihahmokseen hän oli ajatellut juuri samaista Logladya. Jatkokehitin juhlaideaa: miten olisi juhlat, joissa ihan kaikki olisivat pukeutuneita Pölkkyrouviksi?

Nyt huvitan itseäni tällä teemajuhlavisiolla. Heti kun koronasta päästään, ja voi juhlia, järjestän pihajuhlat teemalla Loglady. Kaikki pukeutuvat Pölkkyrouviksi. Pölkkyjä on minulla varastossa, joten jokaiselle riittää. Jostain pitäisi kyllä kaivaa esiin Twin Peaksin teemamusiikki. Olisi hienoa, jos se soisi taustalla, pihapuissa roikkuisi lyhtyjä, padassa palaisi tuli. Mitähän tarjoaisi syötäväksi? Ehkä suppilovahveropiirakkaa ja salaattia. Toscakakkua. Olisi hienoa jos olisi haikea haitaristi taustalla soittamassa.

Salmiakkimanteleita olisi taas.

 

Normaali

Mikä on oikea aika kuolla?

Sunnuntaiaamu. Viime yönä siirryttiin kesäaikaan. Valoisa aika illalla pitenee.

Olisikohan korona-aika ollut helpompi elää kaamoksen pimeydessä? Silloin kotiin käpertyminen olisi luontevampaa. Nyt kirkas taivas ja aurinko houkuttelevat kodista pois. Kevätauringossa kuuluisi olla sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Nyt ihmisten täytyy päin vastoin käpertyä kotiin ja epäsosiaalisuuteen.

Kissa etsiytyy aina aurinkoläikkään matolla. Kellii ja venyttelee siinä nautinnollisesti. Minäkin lämmittelen paljaita varpaita ikkunan läpi porottavan auringon valossa. Radio soi hiljaa haikea musiikki.

Helsingin Sanomissa kerrottiin että Ruotsissa on 239 ihmistä tehohoidossa. Koko Suomessa on normaaliolosuhteissa 300 tehohoitopaikkaa. Ruotsin tahtiin ne olisi äkkiä loppu, jo huomenna. Nyt paikkojen määrää pyritään kasvattamaan tuhanteen.

Tehohoidon riittävyyttä kauhistellessa tuli mieleen, että minähän olen tehnyt joitakin vuosia sitten hoitotestamentin, jonka mukaan kieltäydyn tehohoidosta, jos siitä toipuminen täysin terveeksi on epätodennäköistä. Olen perusterve, minulla ei ole allergioita kummempia sairauksia, joten piuhoihin ja letkuihin minut varmasti kiinnitettäisiin ellen kieltäytyisi.

Nyt kun tositilanne on lähempänä kuin koskaan, on hyvä miettiä, mitä tekisin? Mitä jos sairastuisin koronaan ja tarvitsisin tehohoitoa, ja voisin vielä sen saatavuuteen vaikuttaa. Kieltäytyisinkö siis? Vai sanoisinko, että ne nyt oli sellaisia naiiveja terveen ihmisen pohdintoja, letku kurkkuun ja äkkiä?

Samassa, sunnuntain 29.3. Hesarissa sivulla A 15, Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa pohtii viisaita. ”Kun ihmisiä kuolee suurin joukoin, se järkyttää turvallisuudentunnetta yhteiskunnassa, jossa yritetään erilaisin toimin välttää riskejä. Mutta me kaikki kuolemme. Mikä on se oikea aika kuolla? Ja mihin saa kuolla?”

Hyviä kysymyksiä. Mikä on oikea aika ja tapa kuolla?

Myöhemmin, sitten joskus, ei ainakaan nyt, yleensä vastataan.

Mutta entä jos ajattelisi toisin. Mikä ettei se voisi olla myös nyt? Nythän on kaikki hyvin, eikä mikään kesken – paitsi puutarhanhoito, mutta sehän nyt on aina kesken, ja torkkupeiton virkkaus, se on kesken myös.

Olisi auvoisaa kuolla aurinkoläikässä makoillen, radion soidessa hiljaa taustalla, kissan kehrätessä. Olisi pelottavaa kuolla teho-osastolla letkuissa ja piuhoissa haalaripukuisten ja suojalasein varaustautuneiden hoitajien häärätessä ympärillä.

Uuna Kailaan runon sanoin:

” Ketä on aurinko polttanut,

sade ja tuuli nuollut,

mielellään on kuollut.”

Ps. Jos joku lukija on huolissaan kuolemapohdinnoistani, ja siitä olenko kenties masentunut tai menettämässä järkeni, niin en ole. Olen positiivinen ja iloinen ihminen, en ole masentunut, mutta tämä aika laittaa pohtimaan näitä asioita sekä yleiseltä että omalta kannalta, ja siksi näistä kirjoitan. Toivottavasti en masenna höpinöilläni muita.

 

 

Normaali

Kotimausoleumi

Ajattelin kertoa hieman tästä talosta, siitä miten se on tullut elämäämme.

Voi toki olla, että olen siitä joskus kirjoittanutkin. En enää muista, mitä kaikkea olen tänne someavaruuteen vuosien varrella vuodattanut. Eikä omia vanhoja juttuja tee mieli lukea. Niistä voi muistua mieleen asioita tai tunteita, joita ei halua enää muistaa.

Tämä ei ole meidän ”oikea” kesämökki. Se ainoa oikea kesämökki sijaitsee Turun saaristossa, ja on ollut meillä vuodesta -94. Silloin menimme naimisiin, ja isäni ehdotti että lunastaisimme mökin häneltä.

Sattumalta myös mieheni perheellä oli ollut mökki samalla paikkakunnalla jo vuodesta -67. Joten mieheni oli viettänyt kaikki kesät samoilla seuduilla. Paikat olivat tuttuja entuudestaan, ja mieheni kiintynyt seutuun.

Vuodesta -94 olemme viettäneet kaikki kesälomat saaristomökissä. Talvisin kävimme mökillä vähintään kerran kuussa. Työ oli stressaavaa, ja muistan vieläkin miten hartiat laskeutuivat alas paikoilleen, kun auto ylitti pitkän sillan mantereelta saareen. Stressi laukesi. Siitä ei päässyt eroon kotona, ainoastaan mökillä.

Tilanne muuttui, kun lapsi syntyi. Aluksi, kun olin äitiyslomalla ja sitten hoitovapaalla, vietimme pitkät kesät yhdessä pojan kanssa mökillä. Poika otti siellä ensiaskeleensa, oppi siellä uimaan. Polski kuin hylje merivedessä. Se mökki ja ne merimaisemat ovat yhä kaikista rakkain paikka maailmassa meille. Merestä kalastamme ahvenia,  kuhaa ja haukea. Nykyisin kalaa ei tule enää entiseen malliin. 90-luvulla tuli vielä kampelaakin. Mies on loistoperkaaja!

Mutta talvisin emme siellä enää käyneet. Lapsen ja oksentelevan kissan edestakaisin kuljettaminen viikonlopuksi tuntui turhan hankalalta. Liukkaat, jyrkät kalliot ovat vaarallinen leikkiympäristö. Aloimme laittaa mökin talveksi pois käytöstä.

Mutta minun ikäväni maaseudulle jäi. Olen kotoisin maaseudulta ja kaipaan ympärilleni luontoa. Olen kuin kala kuivalla maalla kaupungissa.

Kolmetoista vuotta sitten minulla oli kriisikohta elämässä. Sain keskenmenon, tiesin että lapsia ei meille enää tulisi. Yritin palata takaisin hoitovapaalta mainostoimistotyöhön, mutta olin kasvanut siitä pois. Hyvä ystäväni kuoli. Äidin parkinson eteni. Oli monenlaista huolta, enkä päässyt enää talviteloille laitetulle saaristomökille lepuuttamaan hermojani.

Minulla oli sijoitettuna säästöjä. Laskin että rahat riittäisivät juuri ja juuri jonkinlaiseen sisämaan röttelelöön lähelle Helsinkiä. Johonkin sellaiseen paikkaan, mihin olisi helppo ja nopea tulla viikonlopuksi, ja mistä käsin voisi vaikka käydä Helsingissä töissä.

Mies ei varsinaisesti innostunut asiasta, mutta sanoi että tietenkin voin tehdä omilla säästöilläni mitä haluan. Mutta kehotti etsimään sellaisen röttelön, missä ei tarvitsisi tehdä remonttia. Talon, joka olisi käyttövalmis. Hän ei halua ryhtyä puuhapeteksi ja hanslankariksi. Lupasin.

Ajelin aikani Uudellamaalla lapsi turvaistuimessa erilaisissa talonäytöissä, kunnes törmäsin rintamiestaloon peltojen keskellä. Talossa oli sisävessa, mutta ei suihkua. Pihapiirissä oli sauna, mihin kantovesi ja vesipata.

Talossa asui sydämellinen vanha rouva, jonka mies oli kuollut vuotta aiemmin talon edustalle sydänkohtaukseen. Rouva oli jatkanut asumista talossa vielä vuoden, mutta nyt siellä yksin asuminen tuntui raskaalta. Hän halusi helpompaa elämää ja muuttaa kylän keskustaan kerrostaloon.

Ihastuin taloon. Rouva oli pitänyt siitä ja pihapiiristä hyvää huolta. Taloa oli selvästi rakastettu. Sovimme kaupoista. Rouva esitteli minulle kaikki pihan kasvit, ja niiden hoitamisen, näytti miten kellarista laitetaan vedet päälle ja pois, kertoi, kuka hoitaa tien aurauksen, miten jätehuolto toimii. Ihana vanha rouva.

Sitten siinä kävi niin kuin vanhojen talojen kanssa käy. Jonkun ajan kuluttua aloimme ihmetellä hajua, asiantuntijat kävivät tutkimassa ja huomasivat että talon alapohja oli kyllä kuiva, mutta lahonnut. Se oli ilmeisesti kostunut joskus. Lattiat piti avata, rakentaa uudet rakenteet, vaihtaa eristeet.

Kyllä harmitti.

Rouva joutui maksamaan lattiaremontin. Minun kävi häntä sääliksi, yritin parhaani mukaan säästää kuluissa. Tyhjensin itse alapohjan sahanjauhoista, kannoin ämpäri kerrallaan sahanpurua pois.

Miehen serkku oli rakennusmestari, ja teki rakennustyöt kohtuuhintaan. Saatiin uusi lattia. Samalla jouduttiin uusimaan myös keittiökalusteet. Vanhat piti tietenkin purkaa, koska alta meni lattia.

Se oli rankkaa aikaa. Vanha rouva epäili että maksatan liikoja, vaikka päin vastoin yritin olla niin säästeliäs kuin mahdollista. Ja minä epäilin, oliko rouva tai välittäjä tiennyt lattiasta, oliko minua vedätetty asuntokaupoissa.

Lopulta talo saatiin kuntoon ja kaikki oli taas hyvin.

Olemme viettäneet täällä jouluja, talvilomia, pääsiäisiä, lukuisia talvisia viikonloppuja. Hiihdelleet pelloilla, keränneet sieniä ja mustikoita lähimetsistä,, saunoneet pienessä pihasaunassa. Kerran olen polttanut käteni lämminvesipadassa.

Välillä talon pitäminen on tuntunut raskaalta. Esimerkiksi silloin, kun vanhempani sairaudet etenivät ja he tarvitsivat apua. Ajoin kerran kuussa Keski-Suomeen pitkäksi viikonlopuksi hoitamaan ja auttamaan. Voimat eivät olisi riittäneet enää ylimääräisen kiinteistön ja pihan hoitoon. Uhosin monta kertaa myyväni talon pois. Yllättäen mies ja poika pistivät hanttiin. Ei saa myydä. He olivat kiintyneet röttelöön.

Kun vanhempani kuolivat ja lapsuudenkotini tyhjennettiin, toin talolle sieltä tavaroita ja huonekaluja. Ja taas viime vuonna, kun veljeni kuoli, toin lisää tavaraa. Täällä on minun lapsuudenaikaiset nukkeni, kouluaikainen kirjoituspiironki; se, jonka edessä tein läksyt. Täällä on papan nojatuoli, äidin keinutuoli, velipojan tekemä kaappi ja jakkara. Mummon ja papan lipasto. Äidin virkkaama päiväpeitto, äidin tekemä ristipistotyö kahdesta joutsenesta, kummitädin ikoni ja ihmeveitsi, kummisedän leikkuulauta, minun lapsuuden aikaiset mekkoni, veljen nalle, kattokruunu lapsuudenkodista, veljen entisöimä keinutuoli, äidin kampauspöytä, äidin Madame Rocher -hajuvesipullo, minun ylioppilaspukuni ja partiopaitani, seinäkello lapsuudenkodista, isän työpöytä. Minun nuoruuteni nolot lp-levyt: Modern talking, Wham, Dingo. Sarah Key:n postikorttikokoelmani. Kultapossukerhon säästölipas, jopa kirjeet ja kortit lapsuudesta. Syömme Arabian Kaira-ruokalautasilta, jotka ovat lapsuudenkodistani ja aterimiin on kaiverrettu vanhempieni nimikirjaimet. Tänne on kerääntynyt koko oma henkilöhistoriani. Melkein kaikilla tavaroilla on menneisyys. Jokainen esine on muisto. Uutena olen ostanut vain sängyn ja olohuoneen kukkasohvan. Ruokapöydän, laseja ja valaisimia olen hankkinut kirppareilta.

Kutsun taloa mausoleumikseni. Luulen että vielä kuolen tänne. Tai oikeammin – toivon sitä. Mikäpä tänne olisi kuollessa, omien muistojen keskelle, omaan mausoleumiin!

Siitä on kolmetoista vuotta kun ostin talon. Paljon on sinä aikana tapahtunut.

Isovanhempien entisen kirjahyllyn reunalla on yksi aarteeni. Se on pieni, sininen lappu, jonka on kirjoittanut 80-luvun alussa kuollut Elli- mummo. Mummon koukeroisilla kirjaimilla lappuun on kirjoitettu:  ”Jumalan siunausta Minnalle”. En ymmärrä, miten sellainen lapunpalanen voi ylipäätään olla tallessa? Mutta luulen että mummon siunaus on toteutunut. En ole onnistunut sitä itse tärvelemään, vaikka läheltä on monta kertaa pitänyt!

Vuosi sitten taloon rakennettiin uusi ”nokka”. Vanha, kylmä kuisti purettiin, ja tilalle rakennettiin uusi lämmin kuistitila, jonka toiseen päätyyn saatiin kauan kaivattu suihku. Nyt on hyvä olla, kun pääsee suihkuun. Varsinkin kun hikoilee niin paljon ja usein kuin minä! Mies tosin valittaa lämminvesisäilön pienuutta. Kuuma vesi saattaa loppua kesken kaiken, sitä kun ei ole mitoitettu suihkulle, pelkästään keittiön ja vessan vedenkäytölle. Miehen mielestä meidän pitäisi hankkia uusi, isompi varaaja. Olen eri mieltä. Kuuman veden rajallisuus opettaa ekologisuutta. Ei tarvitse läträtä vedellä. Ja aina voi miettiä, milloin suihkuun menee. Ei kannata mennä esimerkiksi heti sen jälkeen kun poika on käynyt. Silloin vesi ei taatusti riitä. Vesi taloon tulee omasta kaivosta talon nurkalta.

Vanha rouva jätti taloon joitakin tavaroitaan, mm. arkkupakastimen ja 70-luvulta peräisin olevan Philips-pesukoneen. Philips pitää kovaa meteliä, mutta pesee hyvin. Pidän kovasti sen yksinkertaisesta pesuohjelmalogiikasta. Vaihtoehtoja ei ole paljon, voi valita joko kirjo- tai hienopesun ja niihin eri lämpötilat. Valinta tapahtuu nupista vääntämällä, ei millään kosketusnäppäimellä!

Imuri on myös rouvan vanha. Painava, melkein metrin mittainen pötkö, Electrolux 780. Vanhat värkit kestävät ikuisesti. Toivottavasti se koskee myös meitä 60-luvulla syntyneitä!

Täällä on myös pari pientä kukkataulua, jotka rouva on tainnut itse tehdä. Ja koiran kaulapanta. Olen antanut niiden olla paikoillaan. Luulen että koira on haudattu pihamaalle kohtaan, mihin krookukset nousevat keväisin sydämen muotoon.

Rouva on myös istuttanut narsissiläikkiä metsään. On kivan näköistä kun keväällä yhtäkkiä nousee metsään narsisseja. Pihapiirissä on jasmike, joka tuoksuu huumaavasti, ja erivärisiä rhododenroja. Valitettavasti moni perinnekukka on tainnut myös menehtyä minun ns. hoidossani. En ole kovin taitava puutarhanhoidossa, valitettavasti. Haluaisin olla. Haluaisin että pihani olisi englantilaistyylinen runsas ja rönsyilevä kukkapuutarha, mutta se rönsyää vain rikkaruohoa ja lupiineja.

Rouvan edesmennyt mies -hän joka kuoli talon edustalle- oli kuulemma käsistään näppärä mies. Joskus kun pähkäilen jonkun käytännön homman kanssa, ajattelen että Pelle varmaan tietäisi ja osaisi tämän, ja mielessäni pyydän häneltä neuvoa. Ajattelen, että ehkä hän jostakin pilven reunalta tarkkailee, mitä me täällä touhuamme, pidämmekö talosta huolta.

Täällä mausoleumissa, vanhan roinan keskellä, me nyt elämme korona-arkea.

Päivä kerrallaan. Eihän sitä muutenkaan enempää saa. Goethen sanoin:

”Katso tätä päivää
sillä se on elämä.
Sen lyhyessä hetkessä
on koko totuus.
Siinä on koko
olemassaolosi todellisuus,
kasvun riemu, toiminnan loisto,
kauneuden kirkkaus.
Eilinen on vain unta,
huominen on vain näky.
Mutta jos elät tämän hetken hyvin
on eilinen uni onnesta,
jokainen huominen toivenäky.
Katso siis tarkkaan tätä päivää,
aloita jokainen aamu uusi elämä.”

(Goethe)

 

Normaali

Rajat on kiinni

Lauantai 28.3.2020 aamulla klo 5.30. Keskiyöllä Uudenmaan rajat ovat menneet kiinni. Terveisiä täältä sisäpuolelta!

Kyllä tämä tilanne saattaa olla joillekin erittäin raskas. Mieleen tulee oma elämä tasan vuosi sitten. Veljeni eli rajan toisella puolella, hän kuoli 11.4.  Kuolemantapauksissa rajan saa ylittää, mutta olisiko ollut viisasta mennä sinne sairaalaan hänen luokseen? Mitä jos samalla olisi tietämättään kuljettanut pöpön mukanaan?

Samoin oli tilanne kummitädilläni. Hän sairasti ALSia ja hänen ainut lapsensa, serkkuni, joka asuu Ruotisissa, ramppasi ymmärrettävästi Ruotsin ja Suomen väliä nykyisen koronanrajan yli vähän väliä. Hän ei olisi voinut vierailla äitinsä luona lainkaan, eikä tietenkään kukaan muukaan.

Vastaavia tapauksia on tietenkin tällä hetkellä. Ihmiset eivät pääse omaistensa luo, on suuri huoli ja hätä heistä.

Me kävimme eilen perjantain ja pojan koeviikon päättymisen kunniaksi ajelulla ihmisten ilmoilla eli Kirkkonummella. Siellä on McDonaldsin autokaista auki. Ostettiin kahvit ja hampurilaiset, syötiin ne autossa parkkipaikalla.

Kirkkonummen Mäkkärin sijaitsee liikenneympyrän vieressä. Enpä olisi voinut koskaan kuvitella ihailevani liikenneympyrässä ajavia autoja. Siellä ne autot menivät ympyrää ihan niin kuin ennen vanhaan.  Liikenneympyrässä pyörivät autot ja paperipussista löytyvät hampurilaiset – maailma tuntui melkein entiseltä.

Kirkkonummella on myös hyvä muistella tilannetta täällä toisen maailmansodan jälkeen. Porkkala luovutettiin Neuvostoliitolle. Ihmisten piti lähteä eläimineen kotitiloiltaan, aikaa oli kymmenen päivää.. Kun junat kulkivat luovutetun alueen läpi, niiden ikkunat suljettiin ja vaunuun nousivat neuvostoliittolaiset sotilaat. Luovutusaika kesti 12 vuotta, ja päättyi 1956.

Ajatella, vasta -56! Mies on syntynyt 1958. Niin vähän aikaa sitten täällä oli sellaiset rajat. Että on sitä ollut rajoja ennenkin!

Auton kyljet olivat paksussa, kuivuneessa savipölyssä. Sillä aikaa kun minä käytin auton autopesulassa, mies ja poika kävivät Prismassa. Tienvarren kalakaupasta ostettiin aurajuustolohta. Kauppaan pääsi viisi asiakasta kerralla, ulko-oven lapussa sanottiin. Minä ja poika odotettiin autossa, mies kävi hakemassa kalat. Auton varustuksiin kuuluu nykyään pieni käsidesipullo ja laatikollinen kertakäyttöhanskoja.

Koe- ja karanteeniviikko on ollut pojalle stressaavaa. Huomaa siitä että ärähtää herkästi. Yritin kehua,, miten hienosti hän on koulun poikkeusolosuhteissa hoitanut. Noussut ylös koneen äärelle ajallaan, ja hoitanut annetut tehtävät.

Hatun nostos suomalaisille opettajille ja oppilaille. He ovat kyllä yksi tämän ajan sankarijoukko. Miten nopeasti – oliko siinä vain yksi välipäivä – kun koulut menivät kiinni ja siirryttiin etäopetukseen?

Olen seurannut ahkerasti uutisointia. Tietoa onkin ollut hyvin tarjolla. Mutta mitä Turkin Erdogan puuhaa? Tai Syyrian Al Assad? Mitä kuuluu Al-Anon leirille? Onko siellä koronaa? Ovatko Isis-ihmiset rauhoittuneet? Korona hallitsee nyt uutisointia. Vielä vähän aikaa sitten uutisten agendana oli suomalaislasten evakointi Al-Anosta. Nyt se asia on jäänyt. Mitähän muuta maailmassa tapahtuu? Olisi kiinnostava tietää.

Ompeluseuran porukka on aktivoitunut viestittelemään ruokakokeiluista. Minkälaisia lämpimiä voileipiä itse kukin on tehnyt. Pannarihaaste oli myös. Eräs jäsenistä täytti tällä viikolla 72. Hän asuu Espanjassa ja on eristyksissä siellä, eikä aio tulla pois. Nyt ei taida ompeluseura kokoontua livenä vähään aikaan.

Hautausmaalle etsitään lisätyövoimaa toukokuuksi. Nähtävästi valmistaudutaan epidemian etenemiseen silläkin tavalla. Ilmoittauduin kiinnostuneeksi. Olen työskennellyt kuutena kesänä hautausmaan suntiona pienellä paikkakunnalla. Tehtäviini kuului ruumishuone, haudankaivuu ja kirkoilliset toimitukset.

Hautausmaalla työskennellessäni keksin myös oman sloganini: Elä nyt, niin olet elänyt. Se pitää kaivertaa omaan hautakiveeni sitten kun kuolen.

Nytkin pitää kaikesta huolimatta muistaa elää. Vaikka sitten ajamalla Mäkkärin autokaistan läpi.

Hyvää huomenta rajojen molemmille puolin! Aurinko on noussut, menen keittämään kahvia.

Normaali

Varhaismummon pähkäilyjä

Olipa puuhakas päivä!

Tapahtui se, mikä niin usein: lähden tekemään jotakin, joka johtaa johonkin toiseen, kolmanteen ja niin edelleen. Pian huomaan että minulla on hommia levällään siellä täällä, hyvä kun saan ne edes jotenkin tehdyksi tai edes johonkin vaiheeseen. Ja sitten lopulta olen aivan rättipoikkipuhkiväsynyt.

Lähdin viemään pyykkejä narulle kuivumaan, kun keksin alkaa raaputtaamaan maaleja vajan ovista, jotka pitäisi maalata. Samalla siivosin vajaa.  Löysin padantapaisen, jossa yleensä poltan risuja. Keräsin risuja pihalta ja polttelin niitä padassa, samalla kun rapsutin maaleja. Risuja kerätessä keksin repiä maasta kurtturuusun, koska siihen kohtaan on tarkoitus siirtää pionit. Hirveän vaikeaa saada ruusu maasta, kun on niin piikikäs ja juureva.

Linnunpöntöt puhdistin. Se on yleensä miehen homma, mutta nyt ei selkävaivoiltaan siihen pysty, joten hoidin homman. Jätin pöntöt vähäksi aikaa tuulettumaan, kun näytti siltä että niissä oli kosteutta. Yritin myös saada biokompostia toimimaan. Lisäsin sinne kariketta ja sekoittelin. Ajattelin, että jos en saa koronaa, niin ehkä lintuinfluenssan linnunpöntöistä ja myyräkuumeen vajasta, ja vielä jonkin tunnistamattoman jätepöpön kompostista. Tai ehkä ne kaikki yhtä aikaa! Siinä se vasta tautisoppa olisi.

Häärätessäni keksin uuden sanan: varhaismummo. Vähän niin kuin varhaisteini. Minä olen eräänlainen varhaismummo elämäntavoiltani. Pienimuotoinen uurastelu  (taas tuli uusi sana, uurastelu on puuhastelua asteen rankempaa) sopii minulle. Nuorille ihmisille tällainen eristyselämä on rankkaa. Hormonit hyrrää ja toisten nuorten seuraan pitäisi päästä.

Poika oli ”välitunnilla” pihalla, kun polttelin risuja. Huomasin että mökin ohi juoksi nuori tyttö. Oli lenkillä, varmaan välitunnilla hänkin, ponnari heilui puoleta toiselle. Viittelöin pojalle: ”Katso, ihminen!” Ihan niin kuin olisin nähnyt aaveen. Poika nosti katseensa kännykästä, sen verran iso juttu se oli!

Sain myös lukijapalautetta. Se on aina hämmentävää, koska en ajattele, että blogia joku lukisi – varsinkaan joku tuntematon. Kirjoitan, koska se on minusta kivaa, ja koska se on minulle ajattelemista. Ajattelen, kun kirjoitan.  Mutta toki on erittäin mieluisaa, jos näistä höpinöistä on joillekin iloa.

Lukija oikeutetusti paheksui kesämökeillä eläviä etätyöläisiä, jotka mökkeilessään levittävät tautia ympäriinsä, ja ruuhkauttavat mökkipaikkakuntien terveydenhuoltoa. Näinhän se on, eipä sitä käy kiistäminen. Täällä sitä nyt kuitenkin ollaan. Tosin terveydenhuoltoa en rasita, koska olen tunnin päässä omalta terveysasemalta ja puolen tunnin päässä HUSin toiminta-alueelta, ja Uudenmaan läänin sisällä. Paikallista rautakauppaa ja S-markettia kyllä rasitan.

Mutta palautekeskustelusta pyörähti mielessäni liikkeelle iso pyörä. Muistelin omia ajatuksia ja tuntemuksiani alkuvuodelta. Tammikuussa ihmettelin kiinalaista uutta vuotta Oodin edustalla Helsingissä. Paikallisuutisissa tuli siitä juttua. Toimittaja kysyi koronasta, haastateltava sanoi että heillä on täällä hyvä hygienia, eikä se asia ole noussut juurikaan esille. Tuolloin Kiinassa oli epidemia pahimmillaan, mutta eihän sitä uskonut silloin että tauti tänne tulisi ihan oikeasti ja tosissaan, ainakaan niin paljon että kulkurajoituksia laitettaisiin, kouluja ja ravintoloita suljettaisi, tai että meidät laitettaisiin eristyksiin niin kuin Kiinassa. Näin kuitenkin kävi. Eikä mennyt kuin kolme kuukautta.

Helmikuussa paheksuin kirkon käytävän tukkivia ja samaan bussiin nousevia kiinalaisturisteja. Pitääkö niiden joka paikkaan tulla? Helsingin katukuvassa on ollut viime vuosina erittäin paljon aasialaistaustaisia. He täyttivät keskustan kirkot ja nähtävyydet, ravintolat ja kahvilat. Minne menikin, siellä oli hengityssuojukseen pukeutunut aasialainen. Varmaan minun naamastani pystyi lukemaan ajatukseni: et ole tervetullut, mene takaisin kotiisi, miksi tulit?

Helmikuun lopulla paheksuin samalle jumppatunnille tulevaa lentoemäntää. Vaihvihkaa kyselin, missä päin on viime aikoina lennellyt.

Nyt mediasta on voinut lukea, että eurooppalaisiin suhtaudutaan negatiivisesti Afrikassa ja Amerikassa. Eurooppalaiset tuovat tautia.

Täällä meillä Suomessa tautia levittävät kesämökkiläiset, helsinkiläiset, uusmaalaiset sekä maailmalta takaisin palaavat. Nämä ominaisuudet eivät näy päälle päin, joten paheksuvat katseet voi siten välttää.

Toisin sanoen minusta helsinkiläisenä on nyt tullut kiinalainen. Että siitäs sain.

Siitä ei ole kuin sata vuotta, kun Suomessa oli paljon vihaa. Niin paljon vihaa, että naapurit tappoivat toisiaan, veli kävi veljeään vastaan.  Tässä lähellä on useampi syrjäinen muistopaikka. Ne ovat paikkoja, missä on pantu täytäntöön teloituksia. Synkkiä, surullisia paikkoja, missä on tehty tekoja, joiden oikeutusta on vaikea tästä perspektiivistä ymmärtää ja suvaita. Viha leimahtaa äkkiä, kun halutaan löytää syyllisiä.

Nyt näinä vaikeina ja haastavina aikoina meidän jokaisen on omalla kohdallamme tehtävä ajatustyötä sen hyväksi, että emme valitse vihaa tapahtuupa mitä tahansa. Ja väistämme muutenkin kaikkia niitä negatiivisia tunteita, jotka yrittävät saada meissä vallan. Emme voi tietää, minkälaista elämä on kolmen kuukauden päästä. Emmehän tätäkään tilannetta olisi voineet uskoa todeksi vielä alkuvuodesta.

Saksalainen Dieterich Bonhoffer vastusti avoimesti natsismia, ja joutui keskitysleirille, missä menehtyi. Kaksi kuukautta ennen kuolemaansa Bonhoffer kirjoitti keskitysleiriltä joulutervehdyksenä perheelleen runon, joka tunnettaan meillä virtenä numero 600. Siinä on lohduttavat ja toivoa tuovat sanat, jotka sopivat hyvin myös tähän panepidemia-aikaan. Laitan sen tähän loppuun.

Virren 600 myötä toivotan love & peace & harmony kaikille lukijoillle!

1.

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

2.
Jos ahdistuksen tie on edessämme,
myös silloin Kristus meitä kuljettaa.
Annamme Isän käsiin elämämme.
Hän itse meille rauhan valmistaa.

3.
Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!

4.
Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.

5.
Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.

 

 

 

 

Normaali

Elämää korona-escape-talossa

Tasan viikko sitten mies ja poika tulivat tänne meidän korona-escape-taloon. Viikonloppuna poika jo kyseli, koska lähdetään takaisin kaupunkiin. En minä taida niistä maalaisia saada, vaikka kuinka toivoisin.

Pidettiin pieni perhepalaveri. Päädyttiin siihen että tärkeintä on, että kukaan ei kärsi yhtään ylimääräistä, ja että elämä on mielekästä. Niin mielekästä kuin se nyt näissä olosuhteissa voi olla.

Minä tiedän, että tulen hulluksi kaupungissa, jos en voi käydä töissä enkä treenaamassa, ainoastaan kävelyllä tai lenkillä lähipuistossa. Minun mielenterveys ei sitä kestä, mies tietää ja ymmärtää sen hyvin. Täällä minulla riittää häärättävää.

Päädyttiin siihen että minä jään joka tapauksessa korona-escape-taloon. Mies ja poika palaavat kaupunkiin, sitten kun maalaiselämä käy heillä sietämättömäksi. Kissakin lähtee kaupunkiin, koska poika ja kissa ovat erottamattomia.

Seuraava huoli tuli siitä, vaikuttaako mahdolliset kulkurajoitukset järjestelyyn? Kaiketi ei ole ihan hyvä juttu edes takaisin rampata. Mitä jos jäisimme jumiin eri residensseihin pidemmäksi aikaa?

Nyt odotetaan tietoa siitä, minkälaisiin kulkurajoituksiin hallitus on päätynyt. Todennäköisesti Uudenmaan lääni menee kiinni ennen ensi viikonloppua. Se ei tässä tapauksessa haittaisi, me olemme rajojen sisällä. Escape- talo on vain tunnin matkan päässä kaupungista.

Tänään käytiin ruokakaupassa. Kaupungissa ja normiolosuhteissa kaupassa tulee käytyä joka päivä, koska kauppaan on vain noin 600 metriä kotoa. Täällä kauppaan on yli kymmenen kilometriä. Muutenkin tuntuu paremmalta käydä niin harvoin kaupassa kun mahdollista. Tänään oli ensimmäinen kauppareissu sen jälkeen kun mies ja poika tulivat.

Kaupassa ei ollut hiivaa. Edellisenkin hiivan ostin huoltoasemalta, kun kaupasta oli loppu. Koko Suomi leipoo.

Ehkä oudointa on se että ei tapaa ihmisiä. Sauvakävelyllä tuli yksi rouva vastaan. Tervehdin ja ohitin tien toista laitaa. Ehkä voisi kehitellä yhteisiä virtuaalikävelyitä, ottaisi nappikuulokkeet ja puhelimen mukaan, soittaisi jollekin ystävälle, joka myös olisi kävelyllä, jossakin muualla, omassa miljöössään.

Miehen selkä on vieläkin kipeä – leikkauksesta huolimatta. Pystyy kävelemään pari kilometriä, mutta tänään selkä oli niin kipeä että ei sitäkään. Ja poika ei aina suostu kävelykaveriksi, menee mieluummin yksin lenkille.

Mies kaipaa urheilukisoja. Ei kuulemma kello viidentoista koronastudio vedä vertoja.

Hesari tulee vasta päiväpostin mukana. Usein säästän paperilehden seuraavaan aamuun, koska olen tottunut lukemaan lehteä aamukahvin kanssa, niin on sitten jotakin luettavaa. Mutta edellisen päivän uutiset ovat kyllä jo aika vanhoja seuraavana päivänä!

Olen virkannut paljon, ja tehnyt yhden hymypappapatsaan. Tänään aloitan ikkunanpokien kunnostuksen. Vähän epäilyttää, tuleeko siitä mitään, mutta nyt on ainakin aikaa kokeilla, eikä mitään syytä vetkutella hommasta. Paljon menee aikaa myös ruuanlaittoon, sitä kun pitää tehdä useamman kerran päivässä, ja muihin kotiaskareisiin. Pyykit vien ulos narulle kuivumaan, ei ole kuivausrumpua. Ensin pyykit jäätyvät, sitten kuivuvat. Tulee raikasta.

Pojalla on historian kokeet etänä. En tiedä, miten se tapahtuu, mutta hyvin on näyttänyt etäkoulu sujuvan. Ei ole tarvinnut puuttua asiaan. Mutta tylsää hänellä varmasti on ilman harrastuksia.

Kansanradioon soittaja sanoi, että ei tule tämmöiset viirukset omalle kohdalle, kun vain päättäväisesti ja lujasti sanoo ”että älä tule tänne”. Muistelen, että samanlaisesti ohjeisti Mikko Mallikas lastenkirjassa: Jos tapaa pelottavan kummituksen, sille pitää vain sanoa ”Mene pois paha mörkö, sinua ei ole.” Ehkä soittaja oli itse Mikko Mallikas!

On tämä erikoista aikaa ja elämää.

Normaali

Perintöpaperit ja erakot suvussa

En ole hamstrannut vessapaperia.

Johtuu siitä, että minulla on kaapin ylähyllyllä iso säkki perintövessapaperia!

Veli kuoli vuosi sitten, ja keväällä -19  tyhjensimme hänen asuntoaan. Kaapissa oli iso säkki vessapaperia. Ajattelin, että no tuohan jos mikä on käyttökelpoista, ja nostin vessapaperisäkin auton kyytiin. Toin perintökuorman tänne vapaa-ajantalolle, ja niinpä meillä on nyt koronavarastona ihka oikeaa perintöpaperia, Serlan Hellää. Oravan kuva kyljessä.

Veljen kätköistä löytyi myös hänen lapsena tekemiään piirustuksia. Äiti oli ne laittanut kehyksiin ja kirjannut joka teokseen nimen. Muistotilaisuuden päätteeksi jaoimme piirustukset. Jokainen sai ottaa mieleisensä. Otin kaksi piirustusta. Toinen esittää erakkoa ja toisessa on mörköjä. Nyt me olemme täällä koronaerakkoina ja pelkäämme koronamörköä.

Velipoika eli itse aika lailla erakkona. Olemme vitsailleet, että Pasi olisi kyllä tykännyt koronasta. Ei olisi tarvinnut pelätä, että joku tulee kylään. Ihan rauhassa olisi saanut loikoilla lazy-boy -tuolissa, katsoa non-stoppina Jim-kanavaa ja naukkailla vodkaa. Ei olisi ollut mrs Hyacinth -sisko tullut oven taakse vöyhkäämään. (Vöyhkä on muuten uusin lempinimeni, jolla mies ja poika minua nykyään kutsuvat.)

Suvussa on erakkotaipumusta, myöskin kummisetäni Tane eli sosiaalisesti rajoittunutta elämää. Hän asui pitkään veneessä. Oli sellainen keksijäkukkonen ja oman elämänsä havukka-ahonajattelija. Mutta viinaanmenevä Tane ei ollut. Joskus ehkä otti yksittäisen viskinaukun.

Tane oli huolissaan maailmanmenosta, ihmisten määrän kasvusta ja luonnon tuhoutumisista. Hän oli nuorena poikana lähtenyt merille, ja nähnyt monenlaista, mikä oli tehnyt nuoreen mieheen lähtemättömän vaikutuksen. Tane eli – jos ei nyt yhteiskunnan ulkopuolella – niin hyvin reunamilla.

Kun oma mies oli vielä sairaalassa toipumassa selkäleikkauksesta, kävimme häntä pojan kanssa katsomassa. Tuli juttua perinnöllisistä sairauksista. Poika kysyi, onko meidän suvussa sellaisia. Sanoin että ei ole kuin alkoholismi. Melkein kuulin kohahduksen, ja kuinka päät kääntyivät viereisillä pedeillä. Eihän sellaista saa sanoa ääneen, varsinkaan teini-ikäiselle. Mutta minun mielestäni saa ja pitää sanoa. Vaikeista ja epämielyttävistä tosiasioista pitää voida puhua suoraan. Se on myös ainoa keino voittaa ne.

Erakkous voisi olla toinen sukuominaisuus, mutta se nyt ei taida täyttää tautiluokitusta.  Saahan sitä ihminen sentään vielä elää sosiaalisesti rajoittunutta elämää.

Ja nyt korona-aikana se on ihan toivottavaa jopa. Esimerkillinen elämäntapa.

Saa nähdä, lisääkö korona alkoholismia. Voisi kuvitella. Hissukaiselämä kotona voi tehdä viinitonkasta kiehtovan. Itsekin olen havainnut olevani asian suhteen ”loma-asetuksella”. Nyt kun viikko on eletty koronaerakkona, täytynee ottaa itseään niskasta kiinni ja palata viininlipittelyssä ruotuun.

Ettei perinnölliset taipumukset – erakkous ja alkoholismi – ota tyystin valtaansa!

 

 

Normaali

Korona salaliittoteorioissa

Minä olen true-beliver, uskon mielelläni asioihin.

Homeopatiasta en ole ihan varma. On minulla piironginperällä joitakin homeopaattisia lääkkeitä. Olen ne joskus hankkinut homeopatiaan vankasti luottaneen edesmenneen kummitätini neuvosta. Mutta mielestäni ne eivät ole minulla toimineet.

Sen sijaan kukkatipat toimivat! Pirkko opetti minulle suntiokoulun aikoihin kukkatipat. Ne ovat ihan ihmedroppeja! Kukkatipat vaikuttavat ihmisen mieleen, joten asia on vähän eri kuin homeopatiassa, jossa vaikutuskohde pyrkii olemaan kehollinen ongelma.

Kukkatipoilla voi saada apua tunnepuolen haasteisiin, esimerkiksi vaikka elämänmuutoksen hetkellä, tai jos tuntee olevansa jumissa eikä osaa tehdä päätöstä tai suuressa surussa ja menetyksessä tai pelkotiloissa. Olen niillä joskus tarjonnut perheellekin, ja kissalle! Mutta eivät he tähän usko. Ja olen jopa tehnyt kukkatippoja itsekin kotipihan tuomenkukista.

Vaikka olenkin helppouskovainen, yhteen asiaan en usko: salaliittoteorioihin.

Eräs yö heräsin taas hikoiluihin, enkä saanut enää unta, ja koska olen kuunnellut jo miltei ”kaikki” Yle Areenan radiotallenteet, etsiskelin kuunneltavaa youtuben puolelta.

Olen seurannut välillä erään elämäntapavalmentajan juttuja. Hänellä on ollut ihan kiinnostavia ajatuksia hyvinvoinnista, treenaamisesta ja ravinnosta. Nyt hän oli tehnyt postauksen koronasta.

Hän oli sitä mieltä että tämä epidemia on suunniteltu juttu, millä ihmiset saadaan valtaan ja alistetuksi. Taustalla on pieni, maailmanlaajuinen joukko ihmisiä, jotka hyötyvät epidemiasta ja pörssiromahduksesta ja lääketeollisuudella on oma lusikkansa sopassa mukana.

Vlogissa hän kertoo, kuinka meidät on historian saatossa kasvatettu auktoriteettiuskovaisiksi, ja siksi meitä on nyt helppo ylhäältä päin hallita ja saada tekemään mitä vain, mitä tämä pieni hallitseva joukko tahtoo. Omat poliitikkomme ovat hänen mukaansa ehkä tietämättään samassa juonessa mukana, eikä meidän tulisi totella heitä.

Tämä suomalainnen elämäntapavalmentaja, jolla on 2600 seuraajaa youtubessa, on rokoitevastainen. Hänen mielestään rokotteet aiheuttavat mm. autismia ja autoimmuunisairauksia. Hän sanoi nauhoituksella moneen otteeseen, että älkää missään tapauksessa ottako koronarokotusta, kun sitä teille tarjotaan. Ja tuleva 5g-verkko aiheuttaa meihin säteilyä, sitä ei myöskään pidä ottaa käyttöön.

Pelottavaa. Ei pelota niinkään korona , 5g tai lääketeollisuuden salaseura, vaan nämä gurut ja heidän seuraajansa. Netti on pullollaan ”asiantuntijoita”, ja me herkkäuskoiset uskomme heitä.

En väitä, etteikö lääketeollisuus olisi kaupallinen, voittoa tuottava ala, ja etteikö lääketieteessä oltaisi tehty isoja mokia sen historian aikana. Mieleen tulee mm. talitomidi, rauhoittava unilääke, jota myytiin 60-luvun alussa ja joka aiheutti sikiökehitysvaurioita. Syntyi kädettömiä lapsia.

Tai Amerikassa roihuava kipulääkeriippuvuus. Tai sikainfluenssarokotus, joka aiheutti narkolepsiaa. Isoja virheitä on tapahtunut, ja yksilötasolla monen elämä niiden takia peruuttamattomasti kärsinyt.

Sitten tulee iso MUTTA. Lääkkeiden ja rokotteiden ansiosta on myös säästetty miljoonia ihmishenkiä. Mikä olisi tilanne ilman malarialääkitystä? Antibiootteja? Rokotteita tuhkarokkoa, koleraa ynnä muita kuolettavia, hirveitä sairauksia vastaan? Rokotteilla ja lääkkeillä on pystytty pelastamaan monia, säästämään meitä inhimilliseltä kärsimykseltä. Edes aids ei enää ole hirvittävä, tappava tauti, mitä se syntyaikanaan 90-luvulla oli. Ja tämä on lääketieteen ansiota.

On ihan fiksua että epäilee. Meille jokaiselle on luotu omat aivot sitä varten. On hulluutta uskoa mitään sokeasti. Auktoriteettiusko on mahdollistanut hirvittäviä asioita, kuten natsi-Saksan julmuudet tai isisin toimet.

Mutta ei pidä uskoa sokeasti myöskään salaliittoteorioihin.

Nyt järki käteen ihmiset! Nyt ei saa höpsähtää. Tällaisissa asioissa höpsähtäminen ja pelko voi olla vielä vaarallisempaa ja tuhoisampaa kuin itse ongelma.

Panepidemia voi tuntua pelottavalta, tulevaisuus hähmäiseltä ja epävarmalta. Silloin kaipaa johtajuutta, gurua, joka sanoo miten asiat ovat ja mitä minun tulee tehdä tai jättää tekemättä.

Mutta juuri tällaisina vaikeina aikoina pitää olla varovainen, kenelle johtajuuden omassa elämässään antaa.

Tällaisena aikana pitää pitää pää kylmänä ja sydän lämpimänä.

Vaikka sitten kukkatippojen avulla! (nauruhymiö)

Normaali

Koronatontut

On tämä kyllä merkillinen talvi, kun katselee taakse päin. Sellaista hissukaiselämää koko talvi!

Miehen piti aluksi päästä selkäleikkaukseen jo joulukuussa, mutta lisätutkimuksista johtuen aika meni umpeen, ja uutta leikkausaikaa odotimme maaliskuun alkuun asti. Onneksi se oli silloin! Ehti juuri ja juuri alta pois ennen koronaepidemian puhkeamista. Selkäleikkaus olisi pahimmassa tapauksessa voinut siirtyä vielä lisää.

Välillä omassa mielessä on ollut kiukku, elämä on tuntunut olevan jumissa. Yhteinen tekeminen vähissä, kun edes kävelyllä ei voinut aina käydä. Elämänpiiri on kutistunut.

Mutta nyt korona-aikakauden alettua se elämä tuntuu varsin laaja-alaiselta ja aktiiviselta! Ehkä se kaikki oli valmistautumista tähän. Eräänlaista hiljaiselon harjoittelua.

Olimme varanneet pienen matkan maaliskuun loppuun. Tarkoitus oli juhlistaa sitä, että hankala elämänvaihe olisi ohi, selkäleikkauksesta toivottu. Tarkoitus oli matkata Pietariin, liput balettiin oli ostettu, hotellihuone varattu.

Nyt matka ei tietenkään toteudu. Rajat ovat kiinni. Moni muu kevään meno jää menemättä. Keskiviikoksi oli liput stand-up esitykseen, sinne piti mennä pojan kanssa. Ehdotin että pidetään kotistand-up, kerrotaan vitsejä. Mies ja poika totesivat että minun juttuni ovat muutenkin yhtä stand-up’ia, että ei kiitos.

Ehkä pitää nyt keksiä joku muu keino juhlia taakse jäänyttä selkätalvea. Ehkä juhlaksi riittää se että pääsee pitkästä aikaa saunaan. Vajassa on joskus ostetut kuivatut vastat. Ehkä ne olisi nyt syytä ottaa käyttöön. Tosin, tarkemmin ajateltuna arpi ei taida kestää vastomista.

Tänään kävimme kaupungissa poistattamassa tikit selässä. Samalla veimme ruokaa isovanhemmille, oven taakse niin kuin jotkut tontut. Koronatontut. Sellaisia taitaa nyt hiippailla monen yli 70-vuotiaan oven takana.

Kävimme koronatonttuina myös ystäväpariskunnan oven takana. He olivat päättäneet hoitaa testamenttiasiat kuntoon, ja tarvitsivat papereihin todistajat. Kävimme kumihanskat kädessä laittamassa nimet paperiin.

Meidänkin pitäisi tehdä edunvalvontatestamentti. Se on tärkeä paperi, jos jompi kumpi sairastuu niin että ei pysty itse omista asioista päättämään. Silloin toisella aviopuolisolla on laillinen oikeus hoitaa virallisia asioita ja tehdä päätöksiä toisen puolesta.

Sinänsä oli jännä havannoida hiljentynyttä kaupunkia. Kävimme parissakin eri ruokakaupassa, ja molemmissa oli paljon vanhoja ihmisiä liikkeellä. Samoin kaduilla. Ei ehkä ole nämä suositukset menneet aivan perille.

Kävelin Perämiehenkatua Helsingin Punavuoressa. Kävin pullakaupassa sillä aikaa, kun mies oli terveysasemalla tikinpoistossa. Kaikki pienet kaupat, toimistot ja ravintolat olivat sulkeneet ovensa. Ainoa, mikä oli auki oli onnellisten loppujen thaihierontapaikka. ”Open” – neonvalo sykki ikkunassa. Voi hyvänen aika sentään!

Mietin, mitä jos Suomeenkin tulee ulkonaliikkumiskielto? Tai kielto, että mökillä ei saa olla? Norjassa saa sakot jos lähtee mökille. Ehdotin miehelle että muutetaan kirjat tänne vapaa-ajanasunnolle. Ei innostunut – vielä. Mutta en kyllä haluaisi lähteä takaisin Helsinkiin, jos mökkikielto ja ulkonaliikkumiskielto astuvat voimaan.

Kaupunkireissusta huolimatta ehdin tänään käydä pitkällä sauvakävelyllä. En nähnyt ketään. Yksi auto ajoi ohi. Ensin kävelin pientä maalaistietä, sitten päätin poiketa metsäpolulle. Keskellä metsää muistin, että täällähän on susia. Rupesi pelottamaan. Päätin että sauvon tästä lähtien yksin vain teitä ja avaria pellonreunoja, enkä mene yksin metsään.

Punahilkka pääsi kuitenkin turvallisesti takaisin kotimökkiin.

Sen pituinen se päivä.

 

 

Normaali

Tähtitaivasta katsellessa mietin joukkohautoja

Heräsin aamuyöllä sisäiseen kuumuuteen. Ikkunan takana tähtitaivas, olin hahmottavinani Otavan. Öinen tähtitaivas on kyllä yksi kauneimpia näkyjä mitä tiedän.

Uni ei enää tullut, pää hyrähti käyntiin. Pohdin koronaa ja hautaamisongelmaa.

Italiassa ja Espanjassa on jo satoja kuolleita. Mitenkähän Suomessa on varauduttu, jos koronan takia tai jostakin syystä ylipäätään, tulisi ruuhkaa hautaamisessa?

Ensin loppuvat kylmäsäilytystilat. Niitä on ruumishuoneilla ja sairaaloissa. Pienellä paikkakunnalla kylmäsäilytystiloja saattaa olla ruumishuoneella vain muutama. Jos vainajia ei saada kylmään, ne alkavat mädäntyä ja haista. 

Haudankaivaminen ei ole kovin nopeaa puuhaa. Yksittäisen hautapaikan kaivamiseen menee kokeneellakin kaivurilla helposti pari tuntia. Haudan sisäpuolelle laitetaan metalliset reunat – eräänlainen laatikko ilman pohjaa – haudan pitämiseksi kasassa. Samoin haudan ympärille tulee metallinen kehikko. Sen päällä arkunlaskijat seisovat. Ilman reunoja ja laitoja maa saattaisi pettää ja hautaan päätyä yhdellä ryminällä sekä arkku että arkunlaskijat.

Luterilainen hautaansiunaamisseremonia kestää noin puoli tuntia, kukkien lasku hautapaikalle vie oman aikansa riippuen saattoväen koosta.

Kun saattoväki on poistunut haudalta, haudan kansi avataan, metallireunat vedetään pois ja hauta täytetään. Siihen menee taas noin tunti, vähintään. 

Eli kaiken kaikkiaan yksittäiseen perushautaukseen menee kaikkine kommervenkkeineen vähintäänkin neljä tuntia, ja aika formulaa se jo on.

Metallisia suojalaitoja saattaa pienen paikkakunnan hautausmaalla olla vain kahdet. Näin ollen yhtä aikaa haudattavana voi olla kaksi vainajaa. Isoimmilla paikkakunnilla on tietenkin toisin, mutta epäilenpä olisiko silti metallilaitoja kovin paljon useampia, ehkä kymmenkunta korkeintaan.

Tällä matematiikalla pienellä paikkakunnalla yhden työpäivän aikana voidaan haudata kaksi vainajaa arkkuhautauksena.

Krematorioita on vain isoilla paikkakunnilla. Sinne tuodaan tuhkattavaksi kaikki lähialueiden polttohautauksen valitsevat. 

Eikä tuhkauskaan kovin nopea toimenpide ole. Isokokoisen vainajan poltto saattaa kestää jopa neljä tuntia. En tiedä, voisiko krematorion uuneja pitää päällä non-stop koko vuorokauden. Niissä lämpötila on jopa yli 700 astetta. Voi olla että henkilökunnasta tulisi pula, jos työtä tehtäisiin kolmessa vuorossa.

En tiedä, miten joukkohautaus järjestetään. Miten siinä estetään kuopan reunojen romahtaminen? Metallireunat kun on tehty juuri yhden hengen hautapaikkaa varten. Ja miten useampi arkku lasketaan joukkohautaan vierekkäin? Laskeeko arkut kuoppaan jonkinlainen nosturi? Käsin, perinteisillä ns. liinoilla niitä ei sinne tietenkään voida laskea. Todennäköisesti suojareunoja ei tarvita, jos nosturi on tarpeeksi kaukana montun reunalta, eikä reunojen tarvitse olla niin jyrkät.

Tällaisia hautaamisen logistisia ongelmia pohdin aamuyön tunteina tähtitaivasta katsellessa.

Keittäisikö jo kahvit, vai menisikö takaisin nukkumaan, jos uni tulisi.

Normaali

Valoa ikkunassa

Maaliskuun neljännen päivän ilta oli synkkä ja sateinen. Syksyinen –sanoisin– vaikka olisi pitänyt olla kevättalvi.

Kävelin Helsingin Kruunuhaasta kortteliravintola Marian Helmestä kohti kotia. Meillä oli ollut työkavereiden kanssa vapaamuotoinen illanvietto. Moni heistä on entinen Cantores Minores -poikakuorolainen. Marian Helmessä on piano, ja kello kymmeneen asti sitä saa soittaa.

Pojat lauloivat ja soittivat lutherilaisen oluenjuonnin lomassa. Piispallekin lähetettiin kuvatervehdys. Piispa vastasi, toivotti hauskaa iltaa.

Kotimatkalla kävelin läpi Senaatintorin. Huomasin että Valtioneuvoston linnan  yläkerrassa, yhdessä ikkunassa paloi valo. Ajattelin, kuka on jäänyt ylitöihin ja miksi? Joku siellä hoitaa meidän kaikkien – minunkin – asioitani.

Otin kuvan näkymästä. Laitoin instagramiin, kuvatekstissä kiitin kaikkia virkamiehiä ja poliitikkoja, jotka tekevät työtä yhteisten asioiden eteen. Kuva kommentteineen on siellä yhä katsottavissa.

Kaksi viikkoa tuosta syksyisen keväisestä illasta Suomi julistettiin poikkeustilaan.

En ole kulkenut Senaatintorin läpi. En ole ollut töissä, työvuorot ovat vähennetty/poistettu/muutettu. En ole tavannut työkavereitani myöskään vapaa-ajalla.

Mutta luulen, että jos nyt kävelisin yöllä Senaatintorin läpi, valtioneuvoston linnassa palaisivat valot useammassa ikkunassa.

Tällä hetkellä tuo illanvietto Marian helmessä 4.3. tuntuu lähes viimeiseltä ehtoolliselta.

Normaali

Korona-arkea

Ihmiset alkavat vähitellen tottua uuteen korona-arkeen. Tai jos ei tottua, niin ainakin löytävät uusia toimintatapoja. Kansalaisopisto ilmoitti että lavisjumppa ja sambaopettajat ovat tehneet jumppaohjelmat, joiden mukaan voi treenata facebookryhmässä. Ainoa ongelma on, että en ole facessa. Pitääköhän liittyä, että pääsee ryhmäliikuntatunnille?

Olen kuullut että jotkut pienet liikuntaryhmät kokoontuvat ohjatusti ulkona puistossa. Uutisissa kerrotiin että taksit ryhtyvät tuomaan ruokaa kaupoista. Ja että taloyhtiöiden seinille on ilmestynyt viestejä naapureilta, jotka ovat valmiita tarjoamaan kaupassakäyntiapua.

Puhelin pirisee. Nykyisin taas soitetaan ihmisille, ja kysytään kuulumisia.

Somessa on paljon päivityksiä siitä, mitä ihmiset ovat ryhtyneet puuhaamaan täyttääkseen yksinäiset ja yksitoikkoiset päivänsä. Martat lähettivät instagrammissa viestin, missä kerrottiin että heidän sivuillaan on ohjeita ja tekemistä lapsille.

Lukiolaisen ryhmäohjaaja lähetti kivan tsemppiviestin kaikille, ja kehotti oppilaita pitämään yhteyttä toisiinsa. Onneksi siihen on hyviä keinoja nykyteknologian avulla.

On hienoa huomata tällaisista pienistä asioista että hei, me yritetään. Me keksitään keinoja ja tapoja elää tämä aika läpi. Nyt huomaa myös somen hyvät puolet. Olisi varmasti paljon yksinäisempi olo ilman internetiä, pelkän television, radion ja lankapuhelimen varassa.

Voi olla että koronan ansioista kehitys menee harppauksen eteen päin. Ja mikrobiologiasta ja lääketieteestä tulee entistäkin suositumpia koulutusaloja.

Sekin sykähdytti kun ministerit kertoivat, mitkä ovat niitä yhteiskunnan toiminnan kannalta tärkeitä aloja, joiden työntekijöiden lapsille taataan varhaiskasvatus kriisitilanteesta johtuen. Yhteiskunnan toiminnan kannalta tärkeitä aloja ovat mm. siivous, logistiikka, kuljetus, hoitoala, jätehuolto, elintarviketuotanto, elintarvikekaupanala. Ei pankkiirit, sijoitusneuvojat, grynderit. Ollaan palattu oikeiden asioiden äärelle. Mikä on oikeasti tärkeää.

Lopuksi vielä kiitokset pääministeri Marinille ja muille ministereille. Huipputyötä! Ylpeänä voin katsoa teitä tiedotustilaisuuksissa. Jämäkkää, selkeää johtajuutta. Selkeitä vastauksia kysymyksiin ja perusteluja. Olen niin ylpeä Suomen hallituksesta. Meillä on paras mahdollinen hallitus ja pääministeri tällaiseen kriisitilanteeseen. Siunausta työllenne, ja kiitos!

 

 

Normaali

Perjantai 13.päivä

Tuntuu hullulta, miten normaali maailma oli viikko sitten.

Kävin jumpassa. Mies oli toipunut sen verran leikkauksesta, että pääsi kävelemään ulos. Menimme yhdessä lounaalle lähiravintolaan. Söin alkupalaksi vihersalaatin, pääruuaksi palsternakkakeittoa, jälkiruuaksi köyhät ritarit. Istuimme vierekkäin ja ihailimme arkista katumaisemaa isoista lasi-ikkunoista.

Joskus ravintolan ja yhteisen elämämme alkuaikoina istuimme siellä koko päivän valomerkkiin asti, pelasimme Trivial Pursuitia ystäväpariskunnan kanssa. Minä en tiennyt, kuka on Che Quevara. Viime vuosina olemme käyneet lounaalla tai joskus drinksuilla matkalla kotiin kulttuuririennoista.

Viikko sitten oli sateinen päivä, kaikki oli hyvin. Kaikki oli tavallista. Minä pidin sateenvarjoa meidän molempien päällä, koska miehen selkään sattui.

Seuraava päivä oli perjantai ja kolmastoista.

Tuntuu että taika toteutui – perjantaista tuli todellakin 13. päivä.

Elämä, elämäntapa, Suomi ja koko maailma muuttuivat.

Näinä päivinä mielessä on pyörinyt isävainaan viimeiset repliikit. Mies makasi kuolinvuoteellaan ja totesi: ”Oikeastaan tämä on hyvin mielenkiintoinen elämänvaihe.”  

Hattu nousee. Jos oma kuolemakin voi olla vain mielenkiintoinen elämänvaihe, niin miksipä ei siis myös tämä 1303 jälkeinen elämä.

 

 

 

Normaali

Mitä Muumimamma tekisi koronaepidemiassa?

Lapsille ja nuorille koronaepidempia voi olla paljon kauheampi tilanne kuin meille muille, vaikka faktisesti he ovat eniten turvassa. Tauti ei ole heille vaarallinen. Mutta lapselle ja nuorelle tautiepidemia voi olla henkisesti raskka kokemus.

Omakin teini on kysynyt, tuleeko maailmanloppu? Loppuuko koulu, kuollaanko me?

Aikuinen tietää, että kaikkea sattuu ja tapahtuu. Muurit murtuvat, tulee aids, sars, sika ja lintu, erilaisia taloussysteemejä tulee ja menee, vallankumouksia; totuuksia, jotka osottautuvat vain osatotuuksiksi, syttyy ja sammuu.

Pysyvä totuus on muutos, ja ihmiskunnan alisteisuus muutokselle. Lopulta meille – ns.luomakunnan kruunulle – näytetään mistä kana pissaa ja nurkka on. Mene sinne häpeämään omaa mukaparemmuuttasi, ihminen.

Nyt pitää miettiä, mitä Muumimamma tekisi?

Muumimamma sanoisi: ”Onpa jännittävä aikakausi! Tällaista en ole koskaan kokenutkaan! Nyt menen tekemään hilloa ja lättyjä. Tällaisella hetkellä kaikki tarvitsevat lättyjä ja takkatulta, villasukkia ja rakkautta.”

Niin sanoisi Muumimamma.

Ja olisi oikeassa.

Normaali

Miten konmarittaja selviytyy kotiarestista?

Jaa-a, nyt kun katson ikkunoita laskevan ilta-auringon valossa niin ei ikkunanpesu sittenkään ihan nappiin mennyt. Jäi sittenkin reunoille ja nurkkiin hähmäisiä rantuja. En ole hyvä pesemään ikkunoita. Myönnetään ja olkoon niin!

Koko viikonloppu on mennyt mökin siivouksessa, mutta ehkä ikinä ei ole ollut näin puhdasta täällä! Siivotessani omaa tavaratäytteistä mausoleumiani olen miettinyt konmarittajia.

Mitä jos konmarittaja joutuu kotiarestiin? Voi olla että tulee tylsää tyhjässä kodissa, missä on vain tarpeellinen ja kaikki turha viety pois. Tylsyydessä turha on tarpeellista.

Onneksi meillä Suomessa eletään etäällä toisistamme. Moni voi paeta mökille. Siellä saa sentään olla ulkona, pihalla, metsällä ja järvellä / merellä. Olisi vaikea kuvitella että Suomessa päädyttäisiin tilanteeseen, missä ihmiset eivät saa poistua kotoa. Vaikka ei kai siitäkään skenaariosta voi olla ihan varma. Näin on mm. Espanjassa ja Italiassa.

Koska en ennättänyt kirjoittaa viime viikolla, tekee mieli palata erääseen  tapahtumaan.

Silmieni verkkokalvoille on jämähtänyt erikoinen näky viime tiistailta.

Oli synkkä ja sateinen päivä, lupasin ajaa pojan rumputunnille Pasilaan. Kello oli noin 16.30.  Ratikka edessä hidasti liikennettä ja jäi aikaa tarkkailla ympäristöä. Huomasin että keskellä ajorataa, sillan alla oli parkissa työajoneuvoja. Siellä oli myös pieni kaivuri. Kaivurin ratissa nukkui mies. Selkä kyyryssä, lyhistyneenä, huppu oli vedetty pään yli,  pitkät hiukset roikkuivat hupun alta. Näky oli varsin kaurismäkeläinen. Sillan alla sateelta suojassa pieni kaivuri; väsynyt kuljettaja ratin ääreen uuvahtaneena, pimeässä ja autiossa Pasilassa.

Mielikuvitus lähti rakentamaan back-story’a. Kuinka pieni kaivuri kuljettajieen on kovasti ahertanut. Kaivanut kuopan Tripalalle, ja kaikelle muulle uudelle. Hirveä homma! Loputon kaivuutyö ja aherrus. Vihdoin työpäivä päättyy, kello tulee 16, kaivuriajuri ajaa koneensa sillan alle parkkiin, sateelta suojaan. Vetää henkeä, ja päättää ihan vain hetken hengähtää, kaikkensa antaneena. Nukahtaa.

Ja siinä kohtaa me ajamme ohi.

Maailmanlopun näky ennen erään maailman loppua.

 

 

Normaali

Koronaerakko

Olen koronaerakkopakolaisena mökillä. Onpa ihanaa!

Nolottaa sanoa noin.

Onhan tämä monella tapaa ja monille katastrofi, mutta silti, henkilökohtaisesti minulle tämä mahdollistaa elämän maaseudun rauhassa, siellä missä eniten haluan olla.

Olen ollut täällä nyt viikonlopun yksin. Päädyttiin perheen kanssa että näin on parasta. Talo pitää siivota talven jäljiltä, ja mies vielä selkäleikkauksen takia toipilaana, eikä voisi osallistua siivoukseen, ja jos poika olisi mukana, pitäisi laittaa ruokaa vähän väliä. Nyt voin rauhassa siivota ja häärätä kaiken valmiiksi. Perhe tulee perässä.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Pikkupakkanen. Tuulee. Loistava sää tuulettaa matot ja petivaatteet. Kerrankin ikkunoiden pesu onnistui! En meinaa sitä osata, mutta nyt otin käyttöön sanomalehtitaktiikan eli viimeistelin pesun hinkkaamalla ikkunoita rutatulla sanomalehdellä ja toden totta – se toimii.

Radiot (2 kpl) on päällä, ja kertoo että muu maailma on vielä olemassa tuolla jossakin vastakynnettyjen peltojen takana. Tullessani ostin narsisseja ulkoruukkuihin. Uskaltaisiko ne jo laittaa ulos, kestävätkö yöpakkaset?

Vessapaperia en hamstrannut. En ymmärrä sitä. Takapuolen voi aina pestä, jos paperi loppuu.

Päällä on rakkaat, röntsäiset mökkivaatteet; kuluneet farkut, flanellipaita ja puukengät. Ne on sitten hyvät! Jostain kumman syystä puupohja on rentouttava jalkapohjalle. Minulla on myrkynvihreät ruotsalaiset nahkanilkkurit. Niillä on täällä hyvä kopsutella, lattiat kun ovat vähän vilpoiset.

Ulkona olisi paljon tehtävää. Pihalta on yksi koivu katkennut puolivälistä. Se pitää sahata ja pilkkoa, mutta sen homman jätän siihen kun poika on paikalla. Opetan moottorisahan käytön.

Pihasaunan kiukaankivet pitää vaihtaa ja sauna pestä. Mutta sekin saa nyt odottaa, vielä on siivottavana vintti.

Tämä mökki on sellainen oma mausoleumini. Täynnä muistoja. Joka kerta kun siivoan jotakin särkyy. Tällä kertaa aasi tippui ikkunalaudalta, ja sen korvat katkesivat. Harmittaa. Edellisellä kerralla hajotin prinsessa Diana ja Charlesin häiden muistolautasen. Se vasta harmittikin! Yritän selittää asian itselleni niin että tavaraan ei saa kiintyä, vaikka ne rakkaita muistoja olisivatkin. Siksi sellaiset hajoamiset pitää ottaa vastaan eräänlaisena luopumisharjoituksena.

Siivotessani löysin kipon, missä oli monta porsliinihevosen jalkaa. Pienenä hevostyttönä keräsi porsliinihevosia. Alkavat olla jo kaikki enemmän ja vähemmän hajonneita. Olen niitä heppoja heittänyt pois, jättänyt ehjät jäljelle. Mutta näköjään kavioita on vielä jäljellä kipossa! Ehkä kasvatan pääsiäiseksi rairuohoa ja pistän jalat sinne törröttämään koristeeksi tipujen joukkoon. Tulee sellainen surrealistinen  pääsiäinen. Sopii hyvin epidemiateemaan.

Tästä tuleekin epidemiapääsiäinen ja epidemiavappu. Vaikea kuvitella vappua ilman juhlivia ihmisjoukkoja. Hiljainen vappu taitaa olla edessä.

Vaikka tämä omaehtoinen mökkikaranteeni kestäisi pitkäänkin, en usko pitkästyväni; virkkauslankaa on riittävästi, kirjahylly täynnä vanhoja kirjoja ja Valittuja Paloja, vintillä säkki savea ja kipisiä, jos luovuuskohtaus iskee ja huvittaa tehdä kipsipäitä. Äidin vanha ompelukonekin on, jos ompeluinto sattuisi iskemään, tosin sitä epäilen, olen huono ompelemaan, ei ole minun kakkupala. Vanhoja entisöintiä kaipaavia ikkunoita riittää. Itse asiassa koko talo pitäisi maalata.

Ainoa asia mikä harmittaa on ryhmäliikuntatuntien loppuminen. Olen päässyt niin hyvään vauhtiin, että en millään haluaisi keskeyttää treenejä. Nyt täytyy sitten harrastaa sauvakävelyä ja punnertaa itsekseen. Ja käydä kävelyllä metsässä. Ei paha.

Normaali

Keski-ikäinen, keskipaksu, Keski-Suomesta

Uusimmassa Kotiliedessä (nro 5) on artikkeli Vaateahdistus: Keski-ikäinen ja keskipaksu nainen tilittää.  Toimittaja jutussa on Riikka Lehtovaara.

Suomalaisten 50–59 -vuotiaiden naisten keskimääräinen vyötärönympärys on 92 cm ja keskipaino 76 kg.

Kaupan myyntitilastojen mukaan Suomen suosituin vaatekauppa on Prisma. Siellä suosituimmat koot ovat 40-46, ja prosentuaalisesti nopeimmin kaupasta häviävät koon 46 naistenvaatteet.

Tunnistan toimittaja Lehtovaaran ahdistuksen. Minäkin olen normaali nainen, siis keskiverto ja keskipaksu. Viime sunnuntaina olin keskiaikaisen musiikin konsertissa. Pidän kovasti keskiaikaisesta musiikista, ja luulen että se johtuu tästä keski-alusta. Kaikki keski- on niin minua. Olenhan kotoisinkin Keski-Suomesta. Se ei kuitenkaan ahdista.

En yleensä punnitse ja mittaile itseäni. Mutta muistan sen järkytyksen päivän, kun kävin vaa’alla ehkä noin kymmenen vuotta edellisestä kerrasta, ja vaaka näytti yli 70 kiloa. En olisi ikimaailmassa voinut kuvitella painavani yli 70 kiloa! Näin vain on. Painan 73 kiloa.

Ilmeisesti luut isonevat keski-iässä. Hyvä on, joo-joo, olen lihonut. En enää mahdu hääpukuun vuodelta 1994. En edes mekkoon vuodelta 2003. A-linja on suosituin vaatemalli, ja a-olut parasta olutta. Olen siis vaateteollisuuden b-luokan asiakas. En enää hoikka. Minulla on liian isot rinnat, paitojen etumukset nousevat siksi liian ylös. Hartioista kiristää, koska minulla on hartiat. Pohkeetkin ovat alkaneet leventyä, ikään kuin kaksi jalkaani olisi väsynyt pitämään minua pystyssä, ja päättäneet vankistua. Toisaalta niinhän puutkin kasvavat. Ensin ne kasvavat täyteen pituuteensa, sitten alkavat paksuuntua. Ihan sama ihmisellä.

Vyötärönympärystäni en ole mitannut enkä sitä tiedä, mutta sisältöä on. Sen huomaa siitä että nettikaupasta ei voi ostaa hameita tai housuja, koska todennäköisesti ne kiristäisivät vyötäröltä.

Vyötäröltä kiristäviä vaatteita löytyy myös omasta vaatekaapista. En tiedä, mistä ja miten ne sinne ovat tulleet. Varsinkin housuja. Onneksi on olemassa mekkoja. Olenkin jo aiemmin hehkuttanut muotisuunnittelija Miia Halmesmaan vaatteita. Ne ovat mahtavia juuri sen takia, että eivät kiristä. Jos on kylmä sää, alle voi pukea vaikka miten paljon lämpimiä vaatteita, mekko mahtuu silti päälle, koska on ylisuuri one size.

Onneksi vaateteollisuuskin kehittyy. Samaisessa Kotilieden artikkelissa ennustettiin että tulevaisuudessa suuntaus on pois massamuodista. Yksilöllisyyttä aletaan arvostamaan ja vaateteollisuuden kehittyessä se voi myös vastata paremmin yksilöllisyyden vaatimuksiin. Ehkä tulevaisuuden vaatekaupassa vartalomme skannataan, ja saamme juuri meidän mitoilla tehdyn vaatteen postissa kotiin. Onhan jo nyt ainakin farkkuja saatavilla juuri omilla mitoilla, mutta tietenkin varsinkin kalliita sellaisia.

Äskettäin katselin tarjouslehden kuvastoa. Siellä mainostettiin push-up farkkuja. Olen kyllä kuullut push-up liiveistä, mutta että farkkujakin. Ilmeisesti ne nostattavat takapuolta, oletan. Nythän pitää olla iso brasilialainen takapuoli. Juuri sitä minulla ei ole. Päin vastoin, sellainen tylsä litteä, keski-ikäisen takapuoli. Kovilla penkeillä saattuu istua pitkään, kun omat pehmikkeet puuttuvat.

Ystävä vinkkasi vaihdevuosi-ikäisille suunnitelluista alusvaatteista ja yöasuista. Niiden kangas on suunniteltu erityisesti auttamaan kuumissa aalloissa. Löytyy netistä becomeclothing.com  Kuulostaa mahtavalta. Pyydän äitienpäivälahjaksi yöpaidan. Jospa helpottaisi yöunia.

Kyllä kehitys kehittyy. ja me sinä samalla. Tunika ja leggingsit eivät enää ole ainoa vaihtoehto keski-ikäiselle. Paitulikansa pääsee toteuttamaan itseään myös pukeutumisella. Rohkeutta ja persoonallisuutta pukeutumiseen.

Kurttuja saa olla naamassa, mutta ei mekossa. Paitsi pellavamekossa.

 

Normaali

Tervetuloa uusi, introverttien aika

Olisikohan kuulkaa niin että ekstroverttien aikakausi on vihdoinkin päättymässä ja introverttien alkamassa? Muutamia ennusmerkkejä olen ollut havaitsevanani.

Aamutelevisiossa haastateltiin Suomen euroviisuedustajaa Aksel Kankaanrantaa. Hienoa että juuri hän voitti! Niin erilainen kuin muut pinnalle pyrkivät: vaatimaton, hiljainen, varautunut, introvertti!

Haastattelussa Aksel kertoi itsestään. Hän sanoi että ei halua elämöidä ja tehdä julkisuustemppuja. Kaikki sellainen vie huomion itse tekemiseltä, siltä mikä hänestä on tärkeintä eli musiikista. Hän haluaa että huomio kiinnitetään musiikkiin, ei häneen itseensä, hän ei ole tässä tärkeää.

Voi miten raikas näkökulma kaiken koohkaamisen ja minäminäminä, katso minä tässä -meuhkaamisen jälkeen!

Seuraavaksi haastattelussa oli entinen räppäri Mikael Gabriel vuoden julkisuustaon jälkeen. Siinäpä oli muuttunut mies. Rauhallinen, seesteinen, miltei vaatimaton, humble. Oli tehnyt uudenlaista musiikkia, lopettanut räyhäämisen. Kuunteli haastattelijan kysymyksiä, vastasi niihin, puhui miltei hiljaa.

Saapas nähdä, milloin tähän vaatimattomuuden genreen liittyvät myös muut?

Hesarissa oli 9.3. Heidi Moision ajatuksia herättävä kolumni ”Miksi kukaan ei käske ekstroverttiä vaikenemaan?” 

Hyvä kysymys, miksi ei?

Kukapa ei olisi ollut palaverissa, koulun vanhempainillassa, sukujuhlissa tai muussa tilanteessa, missä joku omaa ääntään ja omia ajatuksiaan jumaloiva jatkaa loputonta välimerkitöntä monologiaan.

Introverttejä käsketään reipastumaan ja rohkaistumaan, siitä vain reippaasti esitelmöimään ja ihmisten ilmoille. Miksi ekstroverteille ei sanota että turpa kiinni ja rauhoitu. Anna muillekin tilaa. Opettele kuuntelemaan. Opettele olemaan hiljaa. Jollakin muullakin voi olla asiasta sanottavaa, vieläpä fiksumpaa kuin sinulla.

En muita missä vaiheessa tämä ekstroverttiaika alkoi? En osaa sitä paikallistaa. Missä vaiheessa aloimme ihannoida juuri heitä? Milloin vaatimattomuus, nöyryys, asialinja ja asiassa pysyminen unohtuivat? Missä kohtaa asiaa tärkeämmäksi tuli huomio?

Kyllä. Nyt aika on kypsä introverteille. Aika sanoa hyvästit huomiotaloudelle. Tervetuloa back to the fact.

Aksel Kankaanranta; kiitos että näytät tässä loistavaa esimerkkiä! Onnea Euroviisuihin. Hyvin menee. Laulussasi on sanoma, samaa sanoi jo Ovidius aikoinaan omalla tavallaan, ei saa takaisin aaltoa, joka meni jo. Sinun laulussasi se sanotaan:
But we never know what we have
Until it’s over and we’re looking back

Karsintojen toiselle sijalle jäi ennakkosuosikki Erican Cicciolina. Siinä sanotaan mm. näin:

”Kun jotain haluaa, se pitää sanoo ääneen
Kuultavan valkoisessa jonon ohi pääsee”

ja

”Joo, sytyn huomiosta, mun ei tarvii sitä peittää
Kaunista on olla vapaa sekä rietas”

Nämä kaksi Suomen euroviisukarsinnan kaksi kappaletta edustavat täydellisesti introverttiyttä ja ekstroverttiyttä.

Introvertti voitti.

Normaali

Oppimisen paikka koko ihmiskunnalle

Usein ihmiselämässä kokemamme haastavat ajanjaksot ohitettuamme ja niistä pää pinnalla nippanappa pysyen selviydyttyämme, koemme vaikeat ajat elämän käännekohdiksi. Työttömyys, vakava sairaus, onnettomuudet, erot ynnä muut ovat oppimisen paikkoja. Opimme itsestämme uutta, arvomaailma muuttuu, silmät avautuvat ja ymmärrämme, mikä elämässä on viime kädessä tärkeää.

Näin meille naistenlehdissä ja elämäntaito-oppaissa opetetaan ja esimerkitetään.

Elämme parhaillaan yhdessä, koko maailma, vaikeaa aikaa. Tuntuu siltä kuin luonto/kohtalo/maailmankaikkeus yrittäisi opettaa meille jotakin – vieläpä varsin kovalla kädellä.

Korona-epidemia voi olla silmiä avaavaa oppimisen aikaa. Mikä elämässä on viime kädessä tärkeää? Pitäsikö asiat maailmantaloudessa, kaupassa, matkailussa, ruuantuotannossa, teollisuudessa tehdä toisin? Tai jos ei, niin ainakin oivallamme, miten riippuvaisia olemme toisistamme, virukset – niin kuin eivät saasteetkaan – tunne rajoja. Ne ovat demokraattisia, rahalla ja asemalla ei niistä voi suojautua. Etninen tausta ei auta, puolueella tai uskonnolla, ihonvärillä tai koulutuksella ei ole merkitystä.

Eria asia on, otammeko opiksemme. Muuttuuko mikään. Tai missä määrin. Mutta mietinnän paikka tämä on. Ja kotikaranteenissa sitä on aikaa miettiä, jos sellaiseen joutuu.

Ehkä opimme arvostamaan enemmän lähimatkailua, ruuan ja tavaroiden lähituotantoa, näemme rahamarkkinoiden epävakauden ja epäluotettavuuden, käyrät eivät ikuisesti vain nouse, tuotanto ja kulutus ei voi ikuisesti vain kasvaa.

Riittäisikö vähemmän? Voisimmeko elää pienemmin?

Tai jos ei muuta niin ainakin opimme oikeaa käsihygieniaa. Ja ehkä tulevaisuudessa sairaana ei enää lähdetä töihin tai ylipäätään ihmisten ilmoille, maltetaan sairastaa kotona. Ehkä opimme huomioimaan toisia.

Oppimisen paikka ihmiskunnalle. Olisipa hienoa, jos tulevaisuudessa historiankirjoissa tätä aikakautta kuvattaisiin ajanjaksona, jolloin ihmiskunta teki elämäntapamuutoksen, joka pelasti maailman ja luonnon ja viime kädessä ihmisen itsensä.

Normaali

Kaikki maailman naiset liittykää yhteen!

Naistenpäivää vietetään ihan väärässä paikassa. Sitä pitäisi viettää Intiassa, Kiinassa ja Etelä-Koreassa. Ja Turkissa.

Katsoin järkyttyneenä Yle Areenalta Ulkolinjan dokumenttia Aasian poikamiespommi. Aasiasta puuttuu 177 miljoonaa naista agressiivisen väestönsuunnittelun seurauksena. Kaikille miehille ei löydy vaimoa, he eivät voi perustaa perhettä. Siitä seuraa tyttölasten kidnappauksia, ihmiskauppaa, orjuutta, (joukko)raiskauksia ja ylipäätään rikoksia ja levottomuuksia.

Kiinassa pieniä tyttöjä kidnapataan ja kasvatetaan uudessa perheessä ”omana” tyttönä oman, biologisen poikalapsen kasvukumppanina. Ideana on, että he aikuistuttuaan menevät naimisiin keskenään. Näin vanhemmat voivat varmistaa, että oma poika saa vaimon itselleen. Ja jos jostain syystä nämä ”sisarukset” eivät haluaisikaan mennä naimisiin keskenään, tytön voi myydä morsiameksi toisaalle. Kidnapattu tyttö on hyvä sijoitus joka tapauksessa.

Dokumentissa oli myös yhtenä esimerkkinä intilainen nainen, joka kidnapattiin, ja joka joutui pakkoavioliitton ja seitsemän muun miehen seksiorjaksi. Onneksi naisella oli sinnikäs veli, joka sai apua ihmisoikeusjärjestöltä. Nainen löydettiin ja vapautettiin. Kidnapatun naisen ”aviomies” väitti kivenkovaa, että kyllä on menty naimisiin ihan laillisesti ja tässä on todistajiakin. Taisivat olla miehen kavereita, jotka käyttivät samaa naista seksiorjana.

Intiassa tehtiin väestönsuunnittelun nimissä 50- ja 60-luvuilla pakkosterilointeja ja pakkoabortteja, vieläpä varsin huonoissa ja epäinhimillisissä olosuhteissa. Eräs ulkomainen gynekologi oli toimenpiteitä nähtyään kirjoittanut, kuinka hän on tehnyt vastaavia toimenpiteitä omille tutkimuskoirilleen paremmissa olosuhteissa ja kivuttovammin.

Etelä-Koreassa on myös iso naisvaje 50- ja 60-luvuilla tapahtuneen väestönmuokkauksen seurauksena. ”Onneksi” vaimon voi ostaa 10.000 eurolla Vietnamista. Tulee kuulemma nättiä lapsia. Mielellään poikavauvoja – vieläkin. Nyt abortit on kielletty, mutta niitä tehtään silti, koska tyttöjä ei haluta – vieläkään.

Aamu-uutisissa näytetään naistenpäivän mielenosoitusta Istanbulista Turkista. Täysissä varustuksissa olevat mellakkapoliisit ovat naisten kimpussa. Naisten, joilla ei ole mitään suojavarustusta. Paljain käsin yrittävät työntää mellakkapoliiseja loitomalle.

On pitkä matka siihen että Intiassa, Kiinassa, Turkissa – tai Venäjällä – on omat sannamarinit ja tarjahaloset. Että naisten on mahdollista päästä politiikan ja yhteiskunnan huipulle.

Jos joskus laulettiin että kaikki maailman proletariaatit liittykää yhteen, pitäisi nyt laulaa: kaikki maailman naiset liittykää yhteen!

Nainen on joutunut olemaan politiikan kohteena. Naisia on pakkosteriloitu, pakkoabortoitu, jossakin abortit ovat kielletty, ja niitä tehdään vaarallisissa olosuhteissa. Naiset ovat olleet ja ovat kauppatavaraa, myyty vaimoksi, seksiorjaksi, kotiapulaisiksi.

Länsimaissa naiset on välillä haluttu kotiin, välillä töihin. Nyt pitäisi ryhtyä lapsentekotalkoisiin ja tehdä paljon suomalaisia lapsia, että yhteiskunnan rattaat eivät hyydy.

Katson Yhdysvaltojen presidentinvaalien esikarsintoja. Yli 70-kymppisiä harmaita pappoja. Ajattelen, miten hienoa on se, että meillä Suomessa on uskallettu tehdä sukupolvenvaihdos. Uskon että maa, joka uskoo ja luottaa nuoriin ja uuteen sukupolveen on valmiimpi tulevaisuuteen.

Vanhalla ihmisellä voi olla paljon kokemusta, mutta ei ehkä visioita. Tai visiot perustuvat epärealistiseen, menneen aikakauden, oma huippueran takaisin saamiseen. Mutta kehityksen kelloa ei voi siirtää kesäaikaan. Pitäisi olla ymmärrystä ja taitoa mennä eteen päin. Ottaa isoja askeleita.

Yhteiskuntien ja politiikan johtopaikoille tarvitaan heitä, joiden elämän momentum on juuri tämä. Joiden tietotaito on ajantasaista, ja joiden katse on tulevaisuudessa.

Miten se Suomen euroviisuedustaja Aksel Kankaanranta osuvasti laulakaan:

We had a good ride
But we never know what we have
Until it’s over and we’re looking back

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Surevat sisko

Olipa terapeuttinen kokemus, kerta kaikkiaan!

Kävin katsomassa Klaus Härön ”Elämää kuoleman jälkeen” – elokuvan. Ihan sattumalta huomasin että elokuvasta oli ennakkoesitys Maximissa Helsingissä, ja itse ohjaaja paikalla. Sinne siis!

Elokuva perustuu Klaus Härön omakohtaisiin kokemuksiin. Hän oli vähän päälle parikymppinen opiskelija äidin kuollessa syöpään. Isä oli väsynyt pitkästä sairausajasta, ja hän olisi halunnut päästä hautajaisista mahdollisimman vähällä.

Elokuva kertoo kuoleman ja hautajaisten väliin jäävästä ajasta. Ajasta, jolloin pitäisi osata surra yhdessä, ja samalla hoitaa monia käytännön asioita. Aina ei kuitenkaan mene niin kuin Strömsöössä.

Elokuvassa minua kosketti eniten isän ja tämän sisaren välinen suhde. Se oli aivan kuin minä ja veljeni. Veljeni oli perheetön poikamies, erakko äkäpussi, joka vältteli kaikkea ja kaikkia. Ovi oli tiukasti säpissä. Minä änkesin itseäni hänen elämäänsä, ja siitä hän ei pitänyt yhtään. Kun kysyin miksi, hän vastasi no kun sinä olet sellainen mrs Hyachinth. 

Niin olinkin. Tunnistin itseni. Osuva analyysi minusta. Hääräsin ja puutui hänen elämäänsä, koska olin huolissani, välitin ja rakastin.

Sain vuosi sitten puhelinsoiton, olin rautakaupassa ostamassa remonttitarvikkeita, kuulin että veljeni kuolisi, kyse olisi päivistä ehkä tunneista. Vasara tippui ihan konkreettisesti. Lähdin saman tien 400 kilometrin päähän hänen luokseen. En edes käynyt hakemassa hammasharjaa tai vaihtovaatteita. Matkan varrelta ostin paksut sukat, koska sää pohjoiseen päin mentäessä viileni.

Kun saavuin kuolinvuoteen ääreen, veljeni hymyili ja sanoi – ei enää äkäisenä siitä että puuttuisin hänen elämäänsä, nyt ääni oli helpottunut:  Hyasintti tuli!

Niin tuli. Ja oli.

Ne sukat on minulla vieläkin. Ei mitkään erityisen kauniit, harmaat fleece-sukat, porojen ja lumihiutaleiden kuvia. Alelaarista ensimmäiset, mitkä käteen osuivat. Paikallisesta S-marketista. Samalla ostin evääksi karjalanpiirakoita ja banaaneja. Sukista tulee mieleen ne muutamat päivät sairaalassa veljen luona. Saattohoitosukat. Käytän kotona iltaisin, miltei päivittäin, jos varpaita palelee.

Tästä kaikesta on aikaa miltei vuosi. Tapahtui huhtikuussa vuosi sitten. Löytyy blogin arkistoista, jos niihin aikoihin haluaa palata, mutta itse en. En sen kummemmin.

Hyvällä, hoitavalla tavalla Klaus Härön elokuvan Elsa ja Nisse ovat minä ja veljeni.  Sellaista se on sisaruus, välittäminen, rakkaus ja kiintymys, se ilmenee nahisteluna.

Huvittavinta oli, että elokuvan Elsalla oli virkattu myssy päässään. Minulla oli myös itse virkkaamani myssy kun menin elokuviin. Mietin vielä eteisessä, laitanko Queen-pipon vai virkatun myssyn, ja päädyin myssyyn, koska ei ollut kovin kylmä. Pipossa voi tulla kuuma.

Elokuvan jälkeen kävin kiittämässä ohjaajaa ja Elsan esittäjää. Sanoin olevani tosielämän Elsa, johan sen virkattu myssyni todistaa!

Kotimatkalla avasin kännykän. Sinne oli tullut viesti ystävältä.

Hänen veljensä oli kuollut tänään. Kuukausi sitten kuuli sairastavansa syöpää.

Mitä minä voin tehdä, millä sanoilla, teoilla lohduttaa?

Ehkä virkkaan ystävälle Elsa-myssyn. Surevat siskot käyttävät sellaisia.

Elokuvasta jäi mieleen erityisesti eräs lause. Se meni jotenkin niin että Suru on iso hiekkakasa, jota ei voi viedä pois kauhakuormaajalla. Suru on hiekkakasa, joka pitää lapioida pois käsin.

Niin se on. Suru on hidasta. Veljen kuolemasta on vuosi, sitä asiaa minä lapioin, hiekkakasa on vielä iso. Klaus Härön äidin kuolemasta on parikymmentä vuotta. Hän lapioi sen viimeisiä rippeitä pois tässä elokuvassa.

Otan osaa. Meidän kaikkien, jokaisen suruihin ja kaipauksiin, viimeisiin jäähyväisiin, niiltä ei välty kukaan.

Jatketaan lapiointia.

Ps. Jos joku jäi miettimään mieheni selkäleikkausta, se oli tänään ja meni hyvin! Kaikki hyvin!

 

 

Normaali

Arvostan sinua, Pate Mustajärvi

Hatunnosto Pate Mustajärvelle, äijärockin kuninkaalle! Hesarissa 4.3. oli Paten haastattelu, joka antoi paljon ajateltavaa.

Popedan keikat olivat aina alkaneet Maamme-laululla ja päättyneet Porilaisten marssiin, ja Pate piti itseään isänmaallisena ihmisenä. Emma-gaalassa joku Patelle tuntematon blondi pyysi päästä kaverikuvaan. Blondi oli perussuomalaisten Laura Huhtasaari, ja pian Pate oli somessa julistettu natsiksi.

Pate on isänmaallinen, mutta ei toisia poissulkevalla tavalla. ”Kaikki fundalismi on vaarallista”, sanoo Pate. ”Isänmaallisuutta käytetään nykyisin hyväksi. Se lähtee käsistä”. Pate riisui leijona-riipuksen kaulaltaan, ja laittoi keikkajulisteen taustaksi sateenkaaren ja my little ponyn.

Tuntuu varmasti pahalta, jos oma identiteetti ja työ ”kaapataan” ideologialle, jota ei itse hyväksy. Ja kaiken päätteeksi tulee vielä tuomituksi ja saa leiman omaan otsaansa.

Pate Mustajärvessä on meille kaikille hyvä esikuva: tavallinen mies, joka seisoo omilla jaloillaan, ajattelee omilla aivoillaan, joka osaa myös tunnustaa tehneensä itse virheitä, ymmärtää maailman muuttuneen ja yrittää sopeutua nykyiseen. Erinomainen esimerkki siitä, minkälaisia ja miten meidän jokaisen tulisi olla ja toimia. My sincere respect!

Isänmaallisuus on totisesti muuttunut vuosien varrella. Työskentelin 90-luvun lopulla mainostoimistossa, ja minulla oli tapana pukeutua itsenäisyyspäivän aattona töihin äidin vanhaan kansallispukuun. Otin myös mukaan cd:n, missä oli Porilaisen marssi ja muuta tunnelmaa nostattavaa Suomi-musiikkia.

Tunnelma ei ollut vakava, pikemminkin karnevalistinen. Iloista ilakointia Suomen syntymäpäivän johdosta.

Töissä oli työntekijä Ruotsista. Hän ihmetteli touhua, ja sanoi että tuollainen ei olisi mahdollista Ruotsissa. Siellä ei saa olla tuolla tavalla isänmaallinen. Ruotsissa oli jo tuolloin ääriajattelua, ja isänmaallisuus leimattu äärioikeistolaiseksi ja etnonationalismiksi.

Muistelen ihmetelleeni. Että minun viattomassa hörhöilyssä tuohivirsuissani Porilaisten marssin tahdissa voisi olla jotakin pahaa? Vieläkin ihmettelen samaa, enkä tiedä, mitä ajatella asiasta. Olo on kuin Patella.

Kansallispuku on jäänyt kaappiin.

Ehkä pitäisi tulla ulos kaapista.

Pukeutua jälleen kansallispukuun. Ehkä taustalle on syytä laittaa sateenkaari , Benettonin mainos ja my little pony, että ei tule väärinymmärretyksi. Minulle kaikki käy. Paitsi ei fundamentalismi. Missään asiassa. Siinä olen täysin Paten linjoilla.

Ps. Tuli tuossa mainittua Benettonin mainokset. Tupsahtivat kirjoittaessa mieleen. Muistatteko, ne missä oli aina kaiken rotuisia ihmisiä? En muista nähneeni pitkään aikaan. Miksiköhän? Onkohan niistäkin tullut jotenkin paheksuttavia?

 

 

 

Normaali

Hysterian sakea sumu

Ihailen lasten tekemää taidetta Snellmannin ala-asteella, missä käyn jumpassa. Viimeksi siellä roikkui katosta outo keinujengi. Todennäköisesti paperimassasta valmistettuja hahmoja keinumassa, kukin omassa keinussaan. Jokaisesta hahmosta roikkui lappu, ja siihen oli lehdestä leikatuista sanoista kirjoitettu viesti. Eräässä lapussa luki: ”Minua pelottaa paljon. Mutta minä teen sen.”

Kyseinen keinuhahmo puhutteli minua. Vasta kotona myöhemmin illalla ymmärsin miksi. Minuakin on pelottanut viime päivinä.

Mies menee selkäleikkaukseen. Sitä on odotettu koko talvi, ja nyt se vihdoin tapahtuu, ihan kohta. Järjellä ymmärrän että ei sitä kannata pelätä. Vähän sama kuin pelkäisi lentämistä. Joka päivä lennetään onnistuneesti, joka päivä leikataan potilaita.  Yleensä kaikki menee hyvin. Mutta jotenkin se mutta ja jos pelottavat. Mitä jos.

Yöllä heräsin, enkä saanut unta. Hieraisin silmääni, ja minusta tuntui että en hetkeen nähnyt silmällä mitään. Piti nousta katsomaanvpeilistä, että onko silmä siinä vielä. Oli se. Olin ihan varma, että verkkokalvo on irronnut. Että kohta maataan tässä vierekkäin, mies liikuntakykynsä menettäneenä ja minä sokeana.

Siinä meni loputkin yöunet. Ehdin jo suunnitella, että nyt kyllä tarvitaan jonkinlainen kodinhoitaja ainakin aamupäiviksi. Joka voi käydä ruokakaupassa, laittaa ruokaa ja pestä pyykkiä. Että ei voi edellyttää perheen ainutta tervettä kuusitoistavuotiasta lukiolaista tekemään sitä kaikkea.

Aamulla menin terveyskeskukseen näyttämään silmää, että onko verkkokalvo revennyt. No ei ollut.

Autossa laitoin radion päälle. Sieltä tuli aina joku kuolema-aiheinen biisi. Älä lähde vielä pois tai Oothan tässä vielä huomenna.

Pirkko pyysi mukaan meedioiltaan. Ei, en voi lähteä. Veljen kuolemasta on kohta vuosi, ei oma mielenterveys kestäisi, jos se ryhtyisi siellä kummittelemaan. Ostin liput elokuviin: ”Elämää kuoleman jälkeen”. Yhtä kuolemaa ja tuonpuoleista!

Ilma on ollut hysteriasta sakeana. Olen miettinyt, mitä minulle oikein yritetään  viestiä?

Onneksi tuli helpotus, vieläpä varsin yllättävältä taholta! Olen kävellyt jumpasta kotiin tuntemattoman mummelin kanssa, joka asuu samalla suunnalla.

Eilen hänen puhelimensa piippaili vähän väliä. Nainen kertoi että mies on ollut leikkauksessa. On juuri toennut nukutuksesta, ja lähettelee nyt viestejä, mitä kaikkea pitää tuoda sairaalaan.

Selvisi että mummelin mies on ollut täsmälleen samanlaisessa selkäleikkauksessa ja samassa paikassa! Aamuseitsemäksi oli hänet sinne vienyt, ja nyt jo soitteli ja pyyteli kännykän laturin johtoa ja muuta.

Jumppamummoakin oli pelottanut. Hekin olivat odottaneet leikkausta koko talven, lokakuusta asti.

Nyt se oli ohi, kaikki oli hyvin.

Jumppakaverimummon oma, vastaava kokemus ja koulun katossa roikkuva keinuja, joka pelkäsi, mutta päätti olla välittämättä, toivat omalla tavallaan lohtua. Hysterian sakea verho väistyi. Tuli turvallinen ja seesteinen olo. Ei kannata huolehtia asioista, joille ei voi mitään.

Nyt seuraan mummon jalanjäljissä ja ajattelen niin kuin koulun katossa keinuja: ”Pelottaa, mutta se tehdään silti”.

 

 

 

 

Normaali

Huhuu, täällä on elämää muissakin ikäryhmissä kuin nuorissa!

Tulin kansalaisopiston samba-tunnilta. Täytyy sanoa että siinä lajissa olen oman mukavuusalueen ulkopuolella, kaukaisessa epämukavuusperiferiassa, aivan tuntemattomalla maaperällä.

Ei ole lanne letkeä, ei. Enkä millään saa tärisytettyä käsivarsia ja rintakehää. Miten voi astua nopeasti kuin hiiri, jos aivot ovat etanan?

Mutta en aio luovuttaa. Onneksi tässä iässä ei enää tunne häpeää, tai tuntee vain vähän. Niin vähän että sen voi piilottaa takataskuun.

Uskon että tanssi tekee hyvää. On pakko jättää järki narikkaan, yrittää antaa musiikin viedä. Hetkittäin tanssi sujuukin paremmin kun sitä ei edes yritä ajatella, antaa vain mennä.

Oma opettaja oli sairaana, hänellä oli sijainen, joka ei ilmeisesti ihan tiennyt, minkä tasoisia oppilaita olemme – eli aloittelijoita. Oli vähän vaativampi tunti kuin normaalisti.

Tuli hirveä nälkä. Linnoittauduin keittiöön syömään kaiken mitä löysin. Meillä on keittiössä tv, ja avasin sen seurakseni. Siellä tuli uusi sarja nimeltä Fitness-päiväkirjat. Ohjelmassa neljä erilaista naista, jotka työskentelevät liikunnan parissa, kertovat elämästään. Oli ammattitwerkkaaja, fittnessurheilija, kauniissa valkoisessa talossa elävä entisen jääkiekkoilijan vaimo, joka vetää liikuntatunteja sekä hyvinvointi- & liikuntavalmentaja, entinen urheilija Turusta.

Mutta mitä häh? He kaikki olivat hoikkia, nuoria ja nättejä naisia, sellaisia juuri pakasta vedettyjä 20 – 30 -vuotiaita. Jotenkin olisin kaivannut mukaan edes yhtä Kike Elomaa -tyyppiä, vanhempaa, liikunnallista naista. Ei kaikki asiat tapahdu vain nuorille. Huhuu, täällä on elämää muissakin ikäryhmissä!

Hiihtoladuilla, kuntosaleilla ja jumppatunneilla näkee todella kovakuntoisia naisia kaikista ikäryhmistä. Mutta heitä ei näy mediassa. Ehkä senkin aika vielä tulee, nyt kun tämä emansipaation toinen, vai onko tämä jo kolmas (?), aalto ja #metoo’t on eletty. Ehkä sitten tulee #youwillbeoldwomantoo aikakausi, ja vanhemmat naisikäluokat löydetään. Nythän sitä ihmisryhmää on olemassa vain neljä henkilöä: Aira Samulin, Lenita Airisto, Seela Sella ja Pirkko Saisio. Pistetään siihen vielä Tarja Halonen kaupan päälle.

Asiasta kukkaruukkuun. Sattui ennen jumppaa joutilas luppotunti, ja matkan varrelle Sinebrychoffin taidemuseo. On muuten vaikea nimi tuo Sinebrychoff, ei meinaa osata kirjoittaa oikein. Tunsin kauan sitten markkinointipäällikön, joka työskenteli samannimisessä panimossa. Hän kertoi, että oli ennen työpaikkahaastatteluun menoa opetellut kirjoittamaan firman nimen oikein. Olisi ollut noloa, jos ei osaisi kirjoittaa työpaikan nimeä oikein. Kyllä se on perusedellytys työn saannille.

Taidemuseossa oli Edelfeltin tekemiä teoksia Venäjän ruhtinasperheen lapsista. Siihen aikaan ylhäisön pikkupojat puettiin röyhelömekkoihin, ja heillä oli pitkät hiukset ruseteilla. Eli pienet pojat puettiin tytöiksi. Mitähän ne siitä tuumasivat? Ja mitä aikuiset miehet siitä ajattelivat? Eikö se ollut yhtään noloa tai naismaista?

Taidetta ihmetellessäni mietin nykysuuntausta, missä lasten oma sukupuoli-identiteetti pyritään häivyttämään. Tyttöjä ei erityisemmin rohkaista tyttöyteen, eikä poikien poikuuteen, saa olla ihan vain ihminen. Että on sitä lapsen kasvatuksessa ollut moninaisia vaiheita, jos muutama sata vuotta sitten pojat puettiin tytöiksi. Mitähän ne leikkivät silloin? Leikkivätkö pyssyleikkejä röyhelömekoissa? Vai olivatko leikitkin tyttömäisiä?

Onneksi nykyisin saa sentään pukeutua miten lystää, ihan kaiken ikäisenä – ainakin länsimaissa. Joissakin kulttuureissa pukeutumisen määrä yhteiskunta, mikä on sopivaa ja mikä ei. Ja meillä tietenkin jossain määrin sää. Pakkanen tai vesisade asettaa omat reunaehtonsa. Mutta muuten pukeutumisella voi ilmaista omaa persoonallisuutta tai elämäntapaa.

En tiedä, mistä aloitin ja miten tähän päädyin, enkä keksi yhtään älykästä loppuklausuulia. Olkoon sitten tällainen, ajatusoksennus, tällä kertaa.

 

 

 

 

 

 

Normaali

Kaula kuin kalkkunalla

Sain joskus mieheltäni lahjaksi amerikkalaisen Nora Ephronin kirjan En voi mitään kaulalleni. Olisi varmasti aika lukea kirja uudelleen. En nimittäin todellakaan voi enää mitään kaulalleni.

On jälleen se aika vuodesta, kun kevätaurinko paistaa paljastavasti. Kylläpä olohuoneessa onkin nuhruista ja pölyistä, ja naama taas talven aikana valahtanut. Poskijuonteet syventyneet.  Entäpä kaulan iho! Niin on kuin kalkkunalla.

En muista enää, mitä Nora omasta kaulastaan kirjoitti. Muistelen että osittain jutut olivat vähän jenkkimurheita, mutta aina on mielenkiintoista lukea, miten naiset suhtautuvat omaan vanhenemiseensa. Uskoisin että länsimaiselle naiselle vanheneminen on vaikeampaa. Täällä nuoruuden ihannointi on viety niin överiksi.

Omassa transformaatiossa vanhaksi naiseksi on uusia käänteitä, sanoisiko takapakkeja. Ehdin jo iloita siitä, että sain vaihdevuosioireet – hikoilukohtaukset ja yöheräämiset – katoamaan aloitettuani rankan treenaamisen. Hikoilin niin paljon urheillessa, että hikeä ei enää tuntunut riittävän kuumiin aaltoihin. Luulin keksineeni pettämättömän keinon välttää kuumat aallot. Höpönlöpö.

Nyt ne ovat palanneet. Oletan että keho on sopeutunut uuteen, urheilulliseen elämäntapaan. Siitä on tullut uusi normaali, ja siksi vaihdevuosioireet ovat palanneet. Harmi juttu. Yritän olla välittämättä.

Iho on ollut aina kuiva ja atooppinen. Nyt se on entistäkin kuivempi. Ostin apteekista kokeiltavaksi uutta probioottivoidetta. On nyt ollut käytössä vasta pari päivää, mutta tuntuu hyvältä. Rauhoittaa ihoa. Ehkä pitäisi ottaa probioottia myös sisäisesti.

Ensi viikolla mies pääsee vihdoin selkäleikkaukseen. Sitä on odotettu koko talvi. Mitään, mitä ei voi perua, ei ole voinut sopia tai suunnitella, koska kutsu leikkaukseen olisi voinut tulla hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Mutta nyt se vihdoin tapahtuu. Toivottavasti kaikki menee hyvin, ja paraneminen ja toipuminen voi alkaa, ja elämä palautuu taas normiuomiinsa.

Tämä on nyt toinen selkäleikkaus hänellä. Edellisestä on kaksi vuotta. Työkaveri kertoi että hänen ex-miehensä selkä on operoitu viidesti! Itsellänikin selkä on joskus vihoitellut, pahastikin. Mutta olen saanut asian kuntoon milloin kiropraktikolla, milloin kipulääkkeillä ja jopa kortisonipiikillä.

Nyt omalla osallani kaikki on ollut hyvin pitkään. Luulen että pilates ja jooga ovat auttaneet. Uskoisin että pilateksesta olisi hyötyä myös miehelleni. Siinä tehdään paljon selän nikamavälejä avaavia liikkeitä. Ja jos on taipumusta niiden tukkeutumiseen, säännöllisestä pilates-harjoittelusta voisi kuvitella olevan hyötyä.

Ainoa ongelma on, miten saisin hänet lähtemään tunneille? Vastustus on jäärätasoa.

Lopuksi vaateasiaa. Sormi meni joogaleggingsien läpi, joten oli aika ostaa uudet. Ilokseni huomasin lehdestä kotimaisen valmistajan, Njallan. Heidän tuotteensa valmistetaan kierrätysmuovista, ekologisuus ja eettisyys ovat toiminnan keskiössä. Tosin tuotteet valmistetaan Kiinassa! Se ei kyllä kuulosta hyvältä. Kuosit ovat luontoaiheisia, koivunrunkoa yms. On ollut kyllä hienoa huomata, kuinka Suomessa on paljon pieniä ”sustainable clothing” -brändejä. Uskon että siinä on vaateteollisuuden tulevaisuus. Vielä kun saadaan tuotantokin lähemmäksi, niin hyvä.

 

 

 

 

 

Normaali

Ei tullut Qucci-mummo, tuli valemummo

Joukon, 6v, päiväkodissa oli tilaisuus isovanhemmille ja lapsen lähimmäisille. Koska Joukon isovanhemmat asuvat Satakunnassa ja Keski-Suomessa, sain kunnian päästä mukaan erikoisaamuun.

Vaikutti siltä, että kaikki muut osallistujat olivat isovanhempia, joten solahdin sujuvasti valemummon rooliini. Itse asiassa otin siitä kaiken irti, kun tajusin, että ehkä tämä tulee olemaan ainut kokemukseni mummoudesta. Enhän voi tietää, perustaako oma poika (16v.) ikinä perhettä, ja jos perustaa, minkä ikäisenä se tapahtuu? Olenko silloin edes olemassa?

Voi ola että tämä tunti valemummona tulee olemaan ainoa mummous, jonka saan kokea.

Puhutaan vapaaehtoisesta lapsettomuudesta, mutta isovanhemmuus ei ole vapaaehtoista. Sitä joko saa olla isovanhempi, tai sitten ei saa olla.

Voi miten suloisia he olivatkaan! Lapsien, vieraidenkin, kanssa on ihana keskustella. He ovat niin avoimia ja valmiita keskustelulle, vailla aikuisten ennakkoasenteita. Pelasimme hetken Unoa yhdessä jonkun ventovieraan papan, tämän lapsenlapsen ja erään päiväkodin pojan kanssa, joka kertoi hänen isänsä asuvan Abu Dhabissa.

Tilaisuuden aluksi tuijotimme toisiamme hiljaisuuden vallitessa, lapset istuivat matoilla lattialla ja me huoneen toisella puolella jakkaroilla.

Joillakin tukka letitettynä, toisella sekaisin kuin Boris Johnssonilla. Kirkkaat, uteliaat katseet. Sukat makkaralla. Elämä edessä.

Ohjelmanumerona oli  lauluesitysten lisäksi äänitunneli. Lapset asettautuivat käytävän reunalle, sen molemmin puolin, ja tekivät eri tavoin ja välinein ääniä. Me kuljimme silmät kiinni äänitunnelin läpi aistien. Lopuksi oli yhteinen aamupala.

Mummopäivä jatkui omalta osaltani kansalaisopiston pilates-tunnilla, joka sekin koostuu eläkeläisistä. Joten pystyin jatkamaan mielikuvitusleikkiäni.

Täydellistin mummopäivän virkkaamalla myssyä. Kylläpä on ihanaa olla mummo! Jos ei oikea, niin mielikuvitusmummo, edes.

Kaikille isovanhemmuus ei tule osaksi omaa elämänkaarta. Omia lapsia ei ole, tai he eivät perusta perhettä. Onneksi halutessaan voi olla tärkeä ja läheinen aikuinen muille lapsille.

Olen kuullut, että perheetön ja eläkkeellä oleva Helsingin entinen piispa toimii päiväkotimummona. Käy auttamassa lasten pukemisessa, pitää sylissä, lukee kirjoja, pelaa pelejä ja leikkii ihan tavallisena Irja-mummona. Lapsilla ei ole ennakkoluuloja, he ottavat sinut sellaisena kuin olet.  Voi vain kuvitella, miten tärkeältä sellainen voi tuntua entisestä piispasta,  joka varmasti on saanut kohdata ammattinsa takia paljon ennakkoluuloja, pokkurointia, jopa pelkoa. Lapsille hän on vain ihan tavallinen Irja-mummo.

Sanotaan että ihmisen paras kaveri on koira, mutta ehkä se oikeasti on lapsi.

Tai mummo.

Ps. Olemme lähdössä Tampereelle mökkinaapurin 75-vuotissyntymäpäiville. Hänkin valemummo, ei omia lapsia. Etsin sopivaa onnittelurunoa korttiin. Löysin tämän, Kyllikki Villan:

Vanhuus
voiko se olla näin hupsu ja kevyt
juokaamme samppanjaa
Tukekaa te nuoret
kun horjumme
Vaalikaamme hyviä ajatuksia
Ja jos pahoja tulee mieleen
silloin, sanoo Dalai Lama
on syytä vaihtaa näkökulmaa.

 

Normaali