Pienten kokojen päivä

Lähdin kissan kanssa mökille. Tarkoitus oli tehdä pihahommia ja tyhjentää autokatos, joka taas jälleen kerran on mystisesti täyttynyt roinasta, vaikka juuri muutama vuosi sitten sen kaikesta perkasin.

Eipä tullut katsotuksi säätiedotuksia. Alku meni hyvin, pääsin hyvään vauhtiin autotallin siivouksessa, mutta sitten sade alkoi eikä loppunut.

Kissakaan ei ollut yhtään kiitollinen maisemanvaihdoksesta, päinvastoin. Mököttää vintillä ja yöllä hiippailee syömään ja vessaan. Ulos ei juuri kirsuansa laita. Paitsi sitten, kun minä olisin jo menossa nukkumaan, sitten lähtee retkillensä, ja minun tehtäväkseni jää odottaa kissaa kotiin. Totisesti, ihminen on kissan palvelija!

Täytyi sitten keksiä muuta viihdykettä sateeseen itselle. Keksin, että vintillähän on minun ylioppilasjuhlissa vuonna 1986 käyttämäni oranssi jakkupuku, Made in Finland, Elle-merkkinen. Ostettu silloisesta Saarijärven ainoasta vaatekaupasta, Hietaselta. Päätin kokeilla, menisikö vielä päälle. Menihän se.

Vyötäröltä teki kyllä tiukkaa, ei uskaltaisi tällä hameella enää istua, mutta hartioihin olisi mahtunut naapurikin. 80-luvulla kuului olla sellaiset. Näyttävät kyllä aika oudoilta, miksi ihminen haluaisi näyttää itseään leveämmältä yhtään mistään kohtaa kehoa?

Vaatteiden kokoluokituksissa on kyllä tapahtunut jonkinlaista inflaatiota väärään suuntaan, eli onkos se sitten siis deflaatio? Yo-puku oli kokoa 36. Nykyisin käytän kokoa 42. Vuoden 2019 koko 42 on siis vuoden 1986 koko 36. Hämmentävää.

No, eipä hätää. Sade jatkui. Lähdin ostamaan paikallisesta S-kaupasta hapankorppuja ja A-kaupasta viiniä. Olen jotenkin koukuttunut hapankorppuihin, ehkä tarkemmin ajatellen viiniinkin, mutta mitä sitä nyt täällä sateessa tekisi, ellei söisi hapankorppuja ja nappailisi viiniä.

Samassa rakennuksessa, missä A-kauppa on, on kiva vaatekauppa. Tarkoitus ei ollut mennä sinne, mutta käytäväikkunasta näin punaista, enkä voi itselleni mitään, kun näen punaista.

Tykkään punaisesta, meni monta vuotta että vaatekaupoissa ei ollut mitään punaista, ikinä. Nyt on. Aina kun näen punaista (vaatteissa), tai jotain missä on pöllö tai riikinkukko (tavaroissa), ostan. Nyt löysin ihanan punaisen paidan. Harmi vain, että omaa kokoani ei ollut, olisin halunnut L:n. Jäljellä oli M ja XL.

Olin jo sen XL:n kanssa kassalla ja siinä rupesimme juttelemaan myyjien kanssa – olin ainut asiakas, joten oli hyvin aikaa rupatteluun. Kehuin paitamerkkiä. Olin ostanut kesällä samasta paikasta alerekistä saman merkin paidan ja tykästynyt kovasti. Nyt myyjä kertoi, että myös saman merkin farkut ovat ihania. Kysyin, että sopiiko ne myös tällaiselle keski-ikäiselle. Kyllä kuulemma käyvät. Sanoin että no, esittelepä minulle mokomat.

Siellä olikin kivat farkut, joiden etutaskujen reunoissa oli leveät kultakoristeet. Paitsi pöllöjä ja riikinkukkoja, en voi vastustaa kultakrumeluuria.

Myyjä kysyi kokoa, sanoin että 32. Katsoi ihmeissään ja sanoi että ei varmasti ole, riisui mallinuken päältä kokoa 28 olevat farkut. Ja toden totta, olivat sopivat.

On tämä nyt ihmeellistä. Miksi koot ovat niin sekalaiset? Edelliset, päälläni olevat farkut, eri merkkiset, ovat kokoa 32. Joka merkillä tuntuu olevan oma skaalansa, eivätkä ne ole verrannollisia toisiinsa. Olisikohan tämä itse asiassa joku plääni välttää nettiostamista? On vaikea ostaa vaatteita netistä, jos koot eivät vastaa toisiaan.

Tässä iässä (52) liha – ja läski – vaihtaa paikkaansa. Haluasin olla kehorealisti, osata ostaa itselleni sopivia, oikean kokoisia vaatteita, jotka korostaisivat hyviä puoliani ja väheksysisivät huonoja. Usein ostan liian isoja vaatteita, miellän itseni pulskaksi, en tiedä, mistä se johtuu, ehkä sitä olenkin, en ole varma. Isot rinnat ainakin vääristävät omaa kehokuvaa. Tulee iso olo, kun rintamus on iso. Ihan mieluusti etumusta voisi pienentää jollakin ihmissahalla. Lopulta vaihdoin myyjän kannustuksesta paidan pienempään kokoon; M oli sittenkin parempi.

Tämä oli kuitenkin hyvä päivä, yllättävä pienten kokojen päivä.

Eikä numerolla (vaatenumerolla tai iällä) ole sinänsä väliä, tärkeää on olo. Kun on hyvä ja itsevarma olo, näyttää nätiltä.

Istun mökin verannalla kirjoittamassa tätä. Ihmettelin äsken että mikä mollukka tuolla ulkona taivaalla on? Pidin tauon ja menin ulos katsomaan. Aivan upea pyöreä, iso kuu! Ja jännän matalalla. Onpa upea! Kuu on ainakin hieno silloin kun ei ole hoikka. Sille sopii pyöreys!

Normaali

Objektiseksuaalisuus

Kesällä intoilin, kun mökin remontti saatiin vihdoin valmiiksi. Uusi kuisti ja suihkutilat lisäsivät asumismukavuutta merkittävästi. Ja tuli niin nättiä! Olin – ja olen edelleen – innoissani talosta. Ihan rakastunut tähän taloreppanaan! Vitsailin että pitäisikö tässä jo kohta olla yhteydessä Setaan, onko kyseessä kenties joku uusi seksuaalinen suuntautuminen.

Eipä, kuulkaas, kannattaisi vitsailla vakavalla asialla. Katsoin Yle Areenalta hämmentävän dokumentin Rakkaani WTC . Se kertoo pohjanmaalaisesta Annesta, joka seurustelee WTC-tornien kanssa.

Anne on ollut rakastunut torneihin 14-vuotiaasta saakka. Ennen sitä hän on ollut rakastunut mm. laskettelurinteeseen ja maitoauton perävaunuun.

WTC-rakkaussuhteelle tuo oman haasteensa se tosiasia, että torneja ei ole enää olemassa, mutta onneksi Kari on rakentanut Annelle pienet metalliset WTC-tornit, joille Anne voi osoittaa rakkauttaan. Kari on ihmisrakastunut Anneen, mutta hyväksyy tilanteen; hän ei tule saamaan vastarakkautta Annelta, vain ystävyyttä. Anne on objektiseksuaali.

Anne saunoo ja ui WTC-pienoismallien kanssa. Lasten uintirannekkeet ovat juuri sopivat tornipienoismalleille. Anne on myös ommellut kylpytakit tornitaloille, niihin on kiva kietoutua sauna- ja uintihetken päätteeksi.

Annella on myös pahvinen kuva WTC-torneista. Pahvikuva on ollut Annen mukana mm.suihkussa ja kalassa. Anne hyväilee WTC-tornien piirteitä kuvasta, suukottelee sitä ja saa kuvalta lohtua ja vastarakkautta. Ja tietenkin Annella on rintakehään tatuoituna WTC-tornit.

Kaikesta päätellen Anne on hyvin sujut asiansa kanssa. Ja ymmärtää, miten vaikea häntä on ymmärtää. Lapsuusperhe on kuulemma hyväksynyt asian. Silti Anne pohtii, mitä muut hänestä ajattelevat ja kärsii siitä, että ei voi avoimesti olla sitä mitä on. Aiheuttaa hämmennystä jos matkustaa tai viettää romanttista ravintolailtaa WTC-pienoismallien kanssa.

Huh, huh. Että tämmöistäkin on siis olemassa. Minun objektirakkauteni on – onneksi – lievempää laatuaan. Kyllä minä tätä taloreppanaa rakastan, mutta en sillä lailla, ei me seurustella.

Mutta näköjään kannattaa olla varovainen mitä sanoo. Sitä on, mitä sanoo.

Normaali

Saarijärven Paavotar

Olen kotoisin Saarijärveltä, Runebergin luoman sinnikkään ja hurskaan Paavon kotikonnuilta.

Paavo viljeli peltojaan, mutta huonot kelit veivät sadon kerta toisensa jälkeen. Oli keväistä tulvaa, kesäistä raekuuroa ja syksyllä viimeisenä halla. Ei meinannut millään onnistua. Vaimo repi jo hiuksiaan ja oli valmis lähtemään mieron tielle, mutta Paavo sanoi tekevänsä leveämmät ojat, levittävänsä lisää lantaa pelloille ja rukoilevansa. Viimein onnistui. Vaimo innostui, nyt laitetaan pöytä koreaksi, mutta siihen Paavo että sotsot! Naapurin sadon vei halla, annetaan sille puolet omasta, ja laitetaan taas oman leipäviljan jatkoksi pettua. Kylläpä siinä oli kunnon mies!

Paavon vaimo on saanut runossa huonomman osan; hän on se joka valittaa ja on epätoivoinen, vaimo vähät välittää naapurin tilanteesta.

Saarijärven kirkon edessä on Saarijärven Paavo -patsas. Siinä Paavo seisoo selkä suorana, jopa uhmakkaana, epätoivoinen vaimo kyykkii vieressä hiukset levällään kuin järkensä menettäneenä.

Joka kesä Saarijärvellä joku paikkakuntalainen valitaan Saarijärven Paavoksi. Hän saa oman pienoispatsaan kirjahyllyynsä, jutun paikallislehteen ja taputukset selkään. Muistan kun ensi kertaa Paavoksi valittiin nainen. Oli paljon supatusta, että voiko sitä nyt Saarijärven Paavoksi valita naista.

Tänä vuonna on tullut poikkeuksellisen usein pyörittyä kotipitäjässä, ja Paavon patsaan ohikin muutamaan otteeseen kuljettua, on tullut mietittyä tätä Paavo-asiaa.

Saarijärven Paavo on fiktiivinen hahmo, mutta yleisesti ottaen historia on miesten. Tuleehan jopa sana history sanoista his story, miehen tarina. Nainen on historiassa statistin roolissa.

Mielestäni olisi aika nostaa esille Saarijärven Paavon vaimo. Katovuodet voitaisiin kuvata myös naisen näkökulmasta, mitä on kehittää ruokaa perheelle tyhjästä, mitä on olla raskaana, synnyttää kerta toisensa perään, osa lapsista kuolee, tehdä itse langat, kankaat, vaatteet, pestä pyykit padassa, huuhtoa avannossa, asua anopin katseen alla.

Paavotar ansaitsisi oman runonsa. Paula Vesala olisi oikea ihminen kirjoittamaan sen. Tai voisi se runo olla nykypäivääkin, Vesala saa itse päättää käsittelytavan, mutta runo Saarijärven Paavottaresta, tavalla tai toisella, kiitos.

Sitten sinne Saarijärvelle pystytettäisiin toinen patsas entisen viereen: saarijärveläisen naisen kunniaksi. Tulisi uusi feministinen näkökulma. Patsas- ja runohanke saisi huomiota valtakunnan medioissa, joten kaupunki saisi kaipaamaansa mainosta.

Kesäisin pitäisi järjestää jPaavon päivät. Siellä voisi olla erilaista ohjelmaa sinnikyyden ja periksiantamattomuuden (joku sanoisi jääräpäisyyden) tiimoilta. Juha Hurme voisi olla toiminnanohjaajana Paavon päiville. Hän kyllä keksisi sopivan korkealentoista ja taiteellista ohjelmaa.

Paavo pitää saada takaisin – ja Paavotar tasaveroisena vierelle!

Kuunnelkaapa Dreamgirls -nimisen kokoonpanon Koskematon -kappale youtubesta. Nykytytöt ovat vähän erisorttisia kuin ennen. Voi olla pojilla tekemistä näiden tyttöjen kanssa. Eivät ehkä suostuisi pettuleipää leipomaan, saattaisivat lähteä lätkimään, veikkaan.

Ehkä Dreamgirls voisi tehdä oman versionsa Saarijärven Paavosta. Klassikot kirjoitetaan uudestaan, räppää Dreamgirls. Aloittakaapa Paavosta, pliis.

Normaali

Kädentaidot on uusi metsä

Taidan olla uutisajatustenlukija. Sunnuntaina pidin miehelle automonologia aiheesta harrastusbusiness ja erityisesti niiltä puuttuvat toimitilat. Tänään luin samaa aihetta liippaavan artikkelin Hesarista. Monet harrastuspiirit ja urheiluseurat kärsivät tilojen puutteesta. Erilaisille kursseille on tulijoita jonoksi asti, mutta ei ole tiloja, missä kursseja pitää.

Lauantaina olin työvuorossa Unisefin Tyhjä Kulho -tapahtumassa. Se on kerrassaan kiva tapahtuma, mihin työpanoksensa antavat keramiikkataiteilijat, ravintolat ja muusikot.

Keramiikkataiteilijat tekevät kulhoja, joita voi ostaa 25 euron hintaan. Ravintolat ovat valmistaneet keittoja, joita saa syödä ja muusikot vastavaat musiikista. Mukava tapa syödä lauantailounas, samalla saa hyvän mielen itselle ja ihmisten elämä Afrikassa kohentuu.

Ruokatauolla juttelin keramiikkataiteilijan kanssa, joka pitää kursseja Kalliolan opistolla. Hänellä on juuri alkamassa uusi kurssi. Kysyin, onko paikkoja vielä jäljellä, ei ole, jonoa on. Ei ole tiloja järjestää kursseja enempää. Keramiikkatyöt vaativat myös paljon säilytystiloja, mikä aiheuttaa oman haasteensa toimitiloille.

Sama tilanne on monella muulla. Kursseja olisi myös kiva voida järjestää päivisin, eikä aina vain iltaisin ja viikonloppuisin. On paljon ihmisiä – vuorotyöläisiä, pätkätyöläisiä, eläkeläisiä, pitkäaikassairaita – jotka osallistuisivat mielellään päivätoimintaan, mutta monet opistojen kurssit järjestetään kouluilla, eikä niitä ymmärrettävästi voi käyttää kuin iltaisin ja viikonloppuisin.

Kun ihmisten innokkuus tavarakulutukseen on – tai ainakin pitäisi olla – vähenemään päin, luulisi että se aika, mikä ennen on mennyt kauppakeskuksissa vaelteluun, pitäisi voida käyttää jotenkin muuten, ohjata kulutusta/toimintaa muualle. Nythän on jo todettu että kansallispuistojen käyttö on lisääntyt merkittävästi. Tästä oli juuri iltauutisissa. Sen sijaan että mentäisiin kauppakeskukseen hampurilaisbaariin, mennään metsään nuotiolle paistamaan soijanakkeja.

Harrastusbusiness voisi olla kasvava ala. Erilaiset taide- ja liikunta-aineet, lyhytkestoiset kurssit ja tapahtumat, missä opetellaan kädentaitoja. Mutta tänne rakennetaan vain lisää kauppakeskuksia! Redi avattiin viime vuonna, nyt kohta valmistuu Tripla. Mitenkähän käy? Riittääkö niihin asiakkaita?

Samalla kaupungilta vapautuu toimitiloja. Sunnuntaina matkalla Gallen-Kallelan museolle ohitimme autioituneen Lastenlinnan. Mitähän toimintaa siihen on tulossa? Juuri tässä kohtaa aloitin automonologini aiheesta. Autossa on kätevä alkaa paasata. Kuulija ei pääse pakoon ja takkuava liikenne lisää mukavasti adrenaliinia omassa kehossa. Siitä saa kivasti pökköä pesään.

Mielestäni olisi hienoa, jos Lastenlinnaan tai johonkin muualle voitaisiin tehdä harrastusbusinesskeskus. Olisihan se tietenkin vielä hienompaa, jos harrastustoimintaan olisi olemassa fiksut, puhtaat ja asianmukaiset tilat, eikä niin että ne ovat jotain pölysiä, homeisia jämätiloja. Kunnon liikuntasalit, tanssisalit, siistit pukuhuoneet, helposti puhtaana pidettävät keittiöt ruokaharrastajille, uunit ja vesipisteet keramiikan tekijöille ja savenvalajille, verstaat puutyön tekijöille.

Metsästä on on ”koohkattu” pitkään. Naistenlehdet ovat täynnä henkilöhaastatteluita, missä haastateltavat kertovat metsän merkityksestä hyvinvoinnille. Tuntuu että puoli Suomea on metsässä kävelyllä tai juoksemassa ja loput sienessä ja marjastamassa. Taide ja kädentaidot voisivat olla uusi metsä. Käsillä tekeminen, se että oppii tekemään jotakin omin käsin, on varmasti yhtä terveellistä ja henkistä hyvinvointia lisäävää kuin metsässä vaeltaminen.

Tässä olisi kyllä busineksen paikka! Entisestä Marian sairaalasta on tullut menestyvä kasvuyrityskeskus. Samalla tavalla johonkin pitäisi saada harrastusbusinesskeskus. Paikka, missä järjestetään kursseja. Kaapelilla ja käsittääkseni myös kai Lapinlahdessa on verstastiloja eri alojen taideyrittäjille. Mutta nyt me muut – suuri yleisö – tarvitsisimme tilat harrastaa. Ja huom. puhtaat, siistit tilat!

Normaali

RIP hedelmällisyys

Jokunen päivä sitten kirjoitin kuumista aalloista ja huonosti nukutuista öistä otsikolla ”Kuumat aallot, ellei peräti hurrigaanit”. Väsyneenä ja hikisenä olin valmis luopumaan luomuvaihdevuosi-ideologiastani, ja varasin ajan gynekologille.

Sieltä tulin. Tuomio: RIP Kohtu, RIP Munasarjat.

”Kyllähän täällä aika kuollutta on”, totesi gynekologi kuikuiltuaan alapäätäni. Ei elonmerkkejä kohdussa eikä munasarjoissa. Kumma vielä kummittelevat kuukautiset. Yhtenä päivänä kuukaudessa vähän ripeksii. Näillä näkymillä ei pitäisi olla edes sitä, tuumi gynekologi.

Eihän se mikään uutinen ollut. Silti näin illan tummetessa on vähän haikea ja vanha olo. Justiinhan ne kuukautiset alkoivat! Oli markka ja Kekkonen, uutiset luki Heikki Kahila, sitten pian tuli Dingo, jota seurasi aids, eu, rucola ja nyt kiikutaan jo hautakuopan reunalla. Kuka laittoi kaasun pohjaan ja milloin?

Sain hormonireseptin, mutta nyt en sitten tiedäkään, rupeanko niitä syömään. Jos aloitan, kuukautiset palaavat, ja nämä miniatyyrikuukautiset ovat parasta koko vaihdevuosissa tähän mennessä! En kyllä halua kuukautisia takaisin täysimääräisinä tai jopa runsaina, yök.

Koska minulla kuukautisten rippeet kuitenkin ovat, minulle ei voida määrätä vuodotonta hormonihoitoa. Jos sen ottaisin, tihuuttaisi koko ajan kuin marraskuussa tai juhannuksena. Kyllä on ojasta allikkoon, suo siellä vetelä täällä, koko homma!

Niinpä taidan odotella ja katsoa, mihin asiat kehittyvät. Jospa sittenkin kestän kuuman, talvihan on tulossa, jospa sittenkin jaksan huonosti nukutut yöt päikkäreillä korjattuna. Perhe ei hyljeksi, en ole aina kiukkuinen. Ja jos kiukkuilen, muistan jälkeen päin sanoa, anteeksi että ärjyin, oli väsynyt, koska nukun huonosti, koska minulla on kuuma kolme kertaa yössä.

Minä, joka olen aina ollut nuorin, olen nyt vanha. Nyt täytyy opetella olemaan tällainen. Ehkä voin olla nuorin kaikista vanhoista?

Normaali

Punahilkan utopiayhteisö

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa suomalaiset innostuivat utopiayhteisöistä. Niitä perustettiin mm. Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan ja Kanadaan. Toiveissa siinsi ihanneyhteisö, joka toimisi tasa-arvoisesti. Usein taustalla oli myös uskonnollinen tai muu aatteellinen ajatus. Kuuluisin näistä yhteisöistä on Brittiläiseen Kolumbiaan 1901 perustettu Sointula.

Pieleen meni. Maanviljely on vaikeaa vieraissa olosuhteissa. Kasvisto ja maaperä erilaista. Ja kun on vaikeaa, tule kiistoja ja erimielisyyksiä, mitä pitäisi tehdä, miten ongelmat ratkaista. Erilaiset henkilökemia- ja aatteelliset ongelmat pulpahtavat pinnalle.

Joku aika sitten luin lehdestä että entinen Heikoin lenkki -ohjelman juontaja Kirsi Salo on perustanut ekokylän Kolumbiaan. Olikohan siinäkin kyseessä jonkun sortin utopiayhteisö? Mitähän projektille kuuluu? Ei kuullosta ihan helpolta hommalta.

Mietin näitä utopiayhteisöasioita, kun hääräilin mökkeröllä pihahommissa. Leikkasin ruohoa. Tai oikeastaan en leikannut ruohoa vaan leikkasin lupiininiittyä. Vuosi sitten pihalle asennettiin sääntöjen mukainen likavesijärjestelmä ja siinä meni piha myllätyksi perin pohjin. Ja mikäpä siinä savimaassa on sitten itänyt muu kuin paljon parjattu lupiini. Nyt minulla on takapihalla upea, mutta laiton lupiininiitty. Yhtään lupiinia en ole itse istuttanut, niitä vain tulee käskemättä ja pyytämättä kuin Annelille aikoinaan salaisia faxeja.

Pohdin että tämä mökkerö on minun utopiayhteisö. Sinnikäästi kuvittelen jonakin päivänä asuvani täällä ja mieluusti oman perheeni kanssa, vaikka tosi asiassa ainakaan teini ei tänne tahdo asumaan, ja mieskään tuskin viihtyisi pitkään. Mutta minä kuvittelen itseni tänne elämään pienimuotoista, onnellista ja puuhakasta tätielämääni.

Pihahommia, kasvihuone, yrttejä, tomaatteja, marjoja, paljon kukkia, virkkausta, terveellistä ja yksinkertaista ruokaa, saunaa, kävelylenkkejä metsässä, ehkä koira, beagle, sellaisesta lapsena haaveilin. Meillä oli joskus hoidossa tuttavan beagle, nimeltään Jekku. Ehkä kanoja. Sateisena päivänä sytyttäisin uuniin tulen, kuuntelisin radiota ja väkertäisin kipsipäitä.

Välillä köröttelisin kylälle lavisjumppaan tai kuntosalille, samalla kävisin ruokakaupassa ja kirjastossa. Illalla ennen nukkumaan menoa kävisin vielä paljain jaloin pihalla katsomassa näkyykö tähtiä ja tekisin pari venytystä. Ah, se olisi ihanaa elämää! Mutta taitaa olla yhden hengen utopiayhteisö.

Täällä ei rehota tomaatit, yrtit ja perennapenkit vaan lupiinit. Naapuri pysäytti auton kohdalle, kun näki minun olevan pihalla lupiinisavotassa. Varoitteli susista. Pellon takana on nähty, naapuri oli menossa hakemaan lapsensa koulubussinlta, etteivät joudun suden kitaan.

Minä mielikuvittelin itseni punahilkan tätiversioksi. Joku löytäisi minun punaiset Nokian kumisaappaani lupiinipuskasta. Sinne meni, suden suuhun. Ehkä ehtisin napata kuvan Instagrammiin sudesta ennen kuin se hyökkää?

Ja tämä punahilkan utopiayhteisö sijaitsee tunnin päässä Helsingistä. Miten ihmeessä Kolumbia-utopia voisi ikinä onnistua? Ei minulta ainakaan. Mitkä ovat kolumbialaiset vastineet lupiinille ja susille? Anakondako?

Se hyvä puoli yhden hengen utopiayhteisössä on, että se ei ainakaan hajoa yhteisön jäsenten välisiin näkemyseroihin ja riitoihin. Sikäli punahilkan utopiayhteisöllä on onnistumisen edellytykset. Täytynee googlata käytösohjeita, mitä tehdä jos tähtientuijottelusessio illalla keskeytyy suden läsnäoloon, miten perääntyä tilanteesta kunniakkaasti. Tai edes hengissä.

Normaali

Mitä jos kuningatar Elisabeth kuolee?

Olen joskus ennenkin kirjoittanut kansakuntien sosiologiasta. Tosin en tiedä, onko sellaista termiä olemassakaan? Taisin vetää hatusta koko termin. Tarkoitan eri maiden historian ja ”perimän” seuraamuksia. Maiden identiteetit ovat hyvin erilaisia ja johtuvat niiden historian painolastista. Tätä olisi mielenkiintoista tutkia.

Nyt moni entinen suurvalta on pulassa, ja se näkyy niiden politiikassa. Kun entiset mahtivuodet ovat takana, pitää pullistella ja yrittää ärhennellen saada takaisin edes rippeet entisestä asemasta ja muiden maiden kunnioituksesta.

Suomella ei tätä ongelmaa ole. Me olemme aina olleet alamaisia, ja sijainneet jossakin takavasemmalla tai -oikella, riippuen minkä suurvallan alamaiskansaa olemme sattuneet olemaan. Nyt olemme sata vuotta saaneet olla rauhassa itsekseen, yrittäneet pärjätä omin nokkinemme. Toivottavasti näin myös jatkossa.

Erityisen huolissani olen Isosta Britanniasta. Sillä on loistelias historia, paljon alamaiskansoja ympäri maapallon. Sehän on nykynäkövinkkelistä ihan uskomatonta että jollakin maalla on hallussaan toisia maita jossakin maapallon toisella puolella; Intia, Austaralia, Uusi Seelanti, isoja osia Afrikasta, Kanada. Suurimmillaan Brittiläiseen Imperiumiin kuului yksineljäsosaa ihmiskunnasta. Uskomatonta! Eikä siitä ole kuin noin 120 vuotta!

Mahtaa tuntua kurjalta, kun yhtäkkiä se kaikki gloria on ohi, menetetty. Kyllä se ottaa itsetunnon päälle. Ei ihme että elo EU:ssa, se että asioista pitää sopia yhdessä muiden kanssa, eikä itsellä ole mitään erikoisasemaa, alkaa pänniä. On ehkä vaikeaa olla tasa-arvoinen, jos on saanut pitkään olla muiden yläpuolella, saanut tuntea olevansa ”muita parempi”.

Tästä tuli mieleen, että HS-kuukausiliitteessä oli kauan sitten juttu, missä haastateltiin jenkkituristeja Suomessa, että mitä meistä ja meiningistä täällä tuumivat? On jäänyt lähtemättömästi mieleen erään miehen ajatus, että ”Miltä tuntuu olla kotoisin maasta, mikä ei ole missään paras?” Kysymys kuvasti kysyjänsä ylemmyydentuntoa.

Kohta on brittien kituviikot ohi ja brexit done. Mutta mielessäni on pyörinyt huoli; mitä jos Elisabeth kuolee? Hän on sentään jo 93 vuotias. Elisabeth on brittien Kekkonen. Tai ehkä jopa enemmän. Hän on ollut vallassa vuodesta 1952. 15 kansainyhteisön maan + Iso Britannian päämies. Elisabeth edustaa mennyttä loiston ja kukoistuksen aikaa. Mitä jos brexit ei lunastakaan lupauksiaan, britit jäävät kupottamaan saarelleen ylhäiseen yksinäisyyteensä ja kuningatar kuolee? Mitä se tekee itsetunnolle? Pystyisikö Charles, joka on oman onnettoman perhehistoriansa tuotos, olemaan kansansa johtaja vaikeina aikoina?

Charles oli lapsena herkkä ja ujo. Silti hänet laitettiin Skotlantiin pahamaineiseen poikien sisäoppilaitokseen, jonka kasvatusmetodit olivat täysin vääränlaiset Charlesin luonteelle. Charlesilla oli huono isäsuhde, hänen isänsä oli laivaston palveluksessa ollut alfauros, joka yritti koulia herkästä pojasta karskia; harvoin onnistuu. Lisäksi äiti ja isä kiersivät työtehtävissä kansanyhteisön maissa, ja poika jätettiin pitkiksi ajoiksi – jopa kuukausiksi – hoitajien huomaan. Jopa jouluja poika oli erossa vanhemmistaan.

Nuoruudessa Charlesille korostettiin että älä vain tee samaa virhettä kuin kruununprinssi Edward, joka luopui kruunusta sopimattoman rakkauden (Wallis Simpson) tähden. Niinpä Charles teki mitä käskettiin, ei nainut rakastamaansa naista vaan nuoren neitsytmorsiamen. Siinä kävi sitten niin kuin arvata saattaa; tuli paljon onnettomia ihmisiä ja lopulta kahden pienen pojan kaunis, onneton äiti kuoli. Tuli siis vain paljon surua ja murhetta pelkästään siksi, että Charles teki tunnollisesti niin kuin oli kasvatettu ja käsketty.

Tällä taustalla en ole varma olisiko hänestä – tai kenestäkään – astumaan Kuningatar Elisabethin pinkkeihin korkokenkiin. Tuntuu että ei ole ketään jäljellä, kenelläkään ei ole tarpeeksi guts’ia.

No mitäpä minä tätä murehdin? Enpä todellakaan tiedä. Jotenkin on vain mielenkiintoista katsoa, miten siinä lopulta käy. Ja olla onnellinen, että on täällä tasavaltaisessa, hissukaisessa takahikiämaassa, mikä ei jenkkien mielestä ole missään paras, mutta oikeasti, subjektiiviselta kannalta katsottuna, on ihan paras. Täällä on vielä aika huoleton ja hyvä olla.

Mutta kaikkea hyvää kaikille! Myös sinne Amerikan ihmemaahan ja briteille myös! Menenkin nyt keittämään teetä. Minulla on Meghan & Harry -teetä. Sellainen punainen peltiboxi, missä on Meghanin ja Harryn hääkuva ja sisällä teetä, Ceylonista, pakattu Sri Lankassa, entisessä Brittiläisen Imperiumin osasessa. Hyvää teetä nätissä boxissa.

Normaali