Kansallismuseo taitaa olla pihalla oman pihansa suhteen

Kuljin Helsingin Mannerheimintietä pohjoiseen. Pian eduskuntatalon jälkeen sijaitsee Kansallismuseo. Museon takana on muurin ympäröimä piha, missä tieltä katsottuna näytti kasvavan isoja, vanhoja puita.

Muistan lukeneeni että pihalle on suunnitteilla museon lisärakennus. Sen tieltä puut todennäköisesti kaadetaan,  ja piha rakennetaan umpeen.

Nyt huutelen puskista – tai tässä tapauksessa tieltä – koska en tiedä, mitä Kansallismuseon muurien reunustamalla pihalla tätä nykyä on, mutta onko suojaisaa sisäpihaa järkevä rakentaa upeen? Voisiko uudelle museo-osalle olla tarjolla joku muu paikka? Kyllä täällä kaupungissa vielä röntsäistä, rakentemista kaipaavaa joutomaatkin on.  Mutta uhrata nyt vanha piha uudisrakennukselle, saanen epäillä hankkeen mielekkyyyttä. Mielestäni osaamme jo arvostaa vanhoja rakennuksia, mutta ehkä emme vielä vanhoja pihoja, puutarhoja ja puita. Nekin kaipaavat suojelua ja vaalimista.

En tiedä toista paikkaa Helsingin keskustassa, missä olisi korkean kivimuuri suojaama umpipiha, missä kasvaa korkeita puita. Ajatuksena se kuulostaa aivan ihanalta paikalta! Tuulelta suojaisa, ehkä myös paahtavimmalta paisteelta kesällä.  Miten ihana siellä olisikaan istua nauttimassa virvokkeita ja lepäämässä kaupungin melulta ja hälyltä. Kesällä siellä voisi olla pienimuotoisia konsertteja. Eikö piha puineen ja muureineen olisi suojelemisen arvoinen paikka sinänsä? Ainutlaatuinen paikka Helsingissä.

Meidän kotia vastapäätä tien toisella puolella sijaitsee vanha 1800-luvun lopussa rakennettu talo. Talo on omistanut rakennusarkkitehtuurimuseo, mutta sillä ei ole ollut varaa kunnostaa tai edes ylläpitää rakennusta. Olemme asuneet tässä kaksikymmentä vuotta, ja kaikki nämä vuodet olen katsellut ja surrut talon rapistumista ja autiota yksinäisyyttä. Joskus talonmiehen asunnossa paloi vielä valo. Nyt sitäkään ei ole näkynyt moneen vuoteen.

Talo on ollut pitkään myynnissä, sen kunnostamisnen on iso ja kallis urakka, lisäksi kiinteistö on kaavoitettu kulttuurikäyttöön, ja määräykset vaativat että siihen täytyy olla jotakin julkista ja yleishyödyllistä toimintaa.

Joitakin viikkoja sitten luin lehdestä että rakennus on vihdoin myyty. Sen osti Tiina ja Antti Herlinin säätiö. Mahtavaa! Odotan innolla, mitä toimintaa taloon tulee. Mies oli jo nähnyt rakennusliikkeen auton talon pihassa. Olivat varmasti tutustumassa remontoitavaan kohteeseen.

Toivon että taloon tulee ainakin kahvila. Talon ympärillä on ränsistynyt piha, joka rajautuu puistoon. Olisin siellä kahvilan pihalla joka päivä! Ensi töikseni marssisin esittäytymään, ”rouva tien toiselta puolelta, päivää. Ihana että tulitte ja pelastitte tämän talon”.

Talo on viettänyt beessiä hiljaiseloa, ikään kuin yrittäen maastoutua huomaamattomaksi ympäristöönsä, niin että tuhopolttajat tai ilkivaltaajat eivät sitä löydä. Vanhan rouvan (jostakin syystä ajattelen että talovanhus on feminiini) piilottelu on onnistunut. Hiljaiselon ja kuihtumisen vuodet ovat takana, uusi kukoistuksen aika edessä! Siitä tulee todellinen kaunotar! Oikea Dame!

Pitääpä käydä ottamassa talorouvasta kuva. Voi sitten tehdä sellaisen ”Ennen – Jälkeen” kuvasarjan.

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali

Nekrologi, elämän viimeinen CV

Hesarissa oli tänään 22. tammikuuta mielenkiintoinen nekrologi. Mielenkiintoinen siksi, että muisteltava henkilö ei ollut kuuluisa poliitikko, menestynyt liikemies, taiteilija, urheilija tai muu merkittävän uran tehnyt. Edesmennyt oli kotirouva.

Hänen elämänsä ei sisältänyt erityisiä saavutuksia, jos ei kolmea hole-in-onea ja kunnia-asemaa golf clubilla lasketa, mutta hän oli selvästikin elänyt mielenkiintoisen ja kokemuksista rikkaan elämän. Asunut kotirouvana Afrikassa ja Lontoossa. Pelannut ystävien kanssa bridgeä, pitänyt lettukestejä lastenlapsille ja opettanut heitä uimaan takapihan uima-altaalla. Lukemani perustella rouva Kirsti Locke oli elänyt onnellisen ja hyvän elämän.

Olisi mielenkiintoista lukea useammin tämänkaltaisia nekrologeja, mistä kuvastuu ihmisen persoona ja elämänasenne, ja jotka kertovat ”tavallisista” ihmisistä. Liian usein nekrologi on kuin elämän viimeinen CV. Luettelo työpaikoista ja uran huipuista.

Mieleen on jäänyt eräs nekrologi vuosien takaa. Se oli kirjoitettu Veikko Vennamon vaimosta Sirkasta. Kirjoituksesta paljastui varsinainen ideanikkari. Puolueen sloganit ”Kyllä kansa tietää”, ”Rötösherrat kiinni” ja muut keksittiin Vennamojen keittiössä.

Rouva Vennamo teki elämäntyönsä miehensä sihteerinä ja taustavaikuttajana. Hän itse sanoi että pystyi vaikuttamaan enemmän asioihin tässä tehtävässä kuin asettumalla kansanedustajaehdokkaaksi. ”Puhe uharautumisesta on turhaa itsesääliä ja keikarointia.” Hän oli myös päättänyt että hänen elämäntehtävänsä on olla vahva ja kestävä. Miehen pitää saada itkeä hänen olkapäätään vasten.

Muistokirjoitus teki minuun niin suuren vaikutuksen, leikkasin sen ja säilytin pitkään piirongin laatikossa. Voi se siellä jossain olla vieläkin, mutta onneksi kirjoitus löytyy myös HS:n arkistosta nimihaulla. Kannattaa lukea.

Mikä nainen! Mikä itsetunto! Mikä rohkeus! Olisi ollut hieno tuntea tai edes lukea hänestä lisää. Hänestä olisi pitänyt tehdä elämäkerta. Lainasin juuri kirjastosta  ”Vaimoja ja rakastajattaria – Vaikuttajanaisia vallan kulisseissa” nimisen kirjan. Historiassa on kautta aikojen ollut monenlaisia vaikuttajanaisia. Joskus asema taustalla on myös ollut naiselle ainoa tapa saada valtaa.

Ehkä syytä tarkentaa väärinkäsitysten välttämiseksi että en tarkoita että naisen paikka olisi olla taustavaikuttaja, en todellakaan! Iloitsen siitä että meillä Suomessa on nuorten naisten johtama hallitus. Toivon sille sydämeni pohjasta onnea ja menestystä. Valtaan ja asemaan pitää pyrkiä, jos ja kun sitä haluaa. Mutta arvostan suuresti sitä, että ihminen – mies tai nainen –näkee oman arvonsa ja merkityksenä myös taustavaikuttajana. Kaikkien ei tarvitse olla etulinjassa. Ne jotka ovat etulinjassa tarvitsevat siellä pärjätäkseen kaiken mahdollisen avun ja tuen taustalta. Muuten ei eturintamalla pärjää.

Nekrologin kirjoittaminen on vaikea tehtävä. Ihminen on moniuloittenen olento. Usein tunnemme edesmenneestä vain yhden puolen. Meillä on omat roolimme ja historiamme työssä, omassa perheessä, suvussa, ystävinä ja harrastusten parissa. Harva tuntee ihmisestä kaikki nämä puolet ja roolit. Ei edes läheisimmät.

Miehellä on juuri työn alla nekrologi hänen ystävästään ja työtoveristaan. Sanoin miehelle, että olisi varmasti parasta että hän kirjoittaisi myös itse itsestään valmiiksi nekrologin. Ei sitä kukaan muu osaa kirjoittaa. Tosin näyttäisi kyllä lehdessä vähän oudolta, jos olisi vainajan itsensä kirjoittama muistokirjoitus…

Sitten tuli mieleen dekkarin alku. Lehdessä olisi nekrologien sarja, ja osoittautuisi että kirjoituksen kohteet ovat yhä elossa, mutta heidät murhattaisiin pian kirjoituksen julkaisun jälkeen. Mutta kuka olisi murhaaja? En ole keksinyt.

Normaali

Urheiluhullut, sanan varsinaisessa merkityksessä

Muodostelmaluistelun valmentajan sadistiset valmennusmetodit paljastuivat, ja hän sai kilpailukiellon ja lopulta potkut, hyvä niin. Kaikki minkään pelikentän reunalla viivähtäneet ovat voineet huomata kilpaurheilun agressiivisuuden ja vihailmapiirin. Asiasta ei puhuta, se kuuluu pelin henkeen. Kilpaurheilijan pitää sietää mitä vain. Vai pitääkö? Miten huutamalla ja haukkumalla kenenkään suoritus paranee yhtään missään lajissa – niin kuin ei töissäkään.

Pari omakohtaista muistoa. Poika harrasti pienenä uintia. Hyödynsin treeniajat menemällä itse vesijuoksemaan samaan aikaan. Mäkelänrinteen uimahallilla oli yleensä monet eri ikäisten treenit yhtä aikaa eri radoilla. Vesijuoksurata on altaan reunimmaisena. Meni oma vesijuoksufengsuifiilis ihan pieleen, kun yhden radan valmentaja huusi pää punaisena valmennettavilleen. Kielenkäyttö oli todella rumaa ja ala-arvoista.

Lopulta kylläännyin kuuntelemaan miehen meuhkaamista, ja menin uimavalvojien kopille tekemään miehestä valituksen. Uimavalvojat olivat asiasta hieman vaivaantuneita. Hekin olivat varmasti asiaan kiinnittäneet huomiota, mutta taisi uimavalmentaja olla hierarkiassa sen verran yläpuolella, että rahkeet asiaan puuttumiseen eivät riittäneet.

Kotimatkalla kysyin, oliko poika huomannut viereisen radan tapahtumia? Hän oli ollut niin keskittynyt oman ryhmänsä asioihin, että ei ollut huomannut. Pidin kuitenkin ”esitelmän”, sellaista käytöstä ei koskaan saa sallia, ja jos oma valmentaja koskaan käyttäytyy tai puhuu epäkunnioittavasti, asiasta pitää kertoa kotona ja lähteä tilanteesta pois. Se ei ole oikein.

Kerran eksyin nyrkkeilyotteluun. Se oli 90-luvulla, mainostoimistoaikoina. Joku – oliko filmiyhtiö? – kutsui otteluun. Muistan pohtineeni, että pystynköhän katsomaan, kun lyövät toisiaan. Yllätys oli melkoinen paikan päällä. Se mitä nyrkkeilykehässsä tapahtui oli ok. He olivat siellä omasta vapaasta tahdostaan toisiaan lyömässä, ja puuhaa vahti tuomari, joka seurasi että sääntöjä noudatettiin. Mutta yleisö! Olin aivan järkyttynyt yleisöstä. Siitä aggressiivisuudesta. Ja mitä he huusivat. ”Tapa se vitun neekeri!” Muistan ajatelleeni, että järkyttävää, nämä kaikki kulkevat ihan vapaana tuolla kadulla.

En tiedä, onko meno samanlaista nykyään. Saako kentän reunalla huudella mitä hyvänsä ilman että kukaan puuttuu asiaan? Todennäköisesti.

Rivien välistä on ehkä luettavissa asenteeni kilpaurheilua kohtaan. En ole kilpaurheilun ystävä, en yhtään minkään lajin. Mielestäni kilpaurheiluun liittyy paljon epäkohtia. Tarkemmin ajatellen en näe siinä mitään hyvää ja kannatettavaa.

Kilpaurheilu on yksilötasolla epäterveellistä, suorituskyky viedään äärimmilleen, lopputuloksena on sairastunut keho – joskus myös mieli. Pahimmassa tapauksessa joutuu käyttämään kiellettyjä aineita. Jotkut lajit ovat suorastaan narsistisia, esimerkiksi bikinifitness. Historia tuntee tapauksia joissa naisurheilijoille on salaa syötetty testosteronia heidän tulostasonsa parantamiseksi. Joissakin lajeissa laihdutetaan epäterveellisellä tavalla kilpailukuntoon. Kilpailut lisäävät negatiivista kansallismielisyyttä, mukaan lukien muut negatiiviset lieveilmiöt kuten urheiluhuliganismi, doping, sääntöjen noudattamatta jättämiset, lajien väkivaltaistuminen jopa kanssakilpailijoiden terveyden vaarantavalla tavalla. Epäeettisyyttä on myös toiminnan rahoituksessa; naisurheilijat ja -joukkueet eivät saa yhtä paljon taloudellista tukea.

Ekologisesti kilpaurheilua ei myöskään voi pitää järkevänä toimintana. Isojen, kansainvälisten kisojen järjestämiseksi rakennetaan kertakäyttöisiä, massiivisia komplekseja ja liikennejärjestelyjä. Hevosia, autoja ja huoltojoukkojen välineistöä (konttikaupalla, rekkalasteittain tavaraa) kuljetetaan mantereelta toiselle.

Surullisinta on, että pieleen menee jo ruohonjuuritasolla eli lasten kilpaurheilussa. Erityisesti joukkulajit ovat niin kilpailuhenkisiä, että lapsia treenautetaan liikaan ja luokittelu aloitetaan varhain.

Mutta ei yksilötasokaan puhtain paperein pääse. Kerran oma lapsi halusi hiihtokilpailuihin. Yritin selittää että yleensä ne, jotka osallistuvat hiihtokilpailuihin, ovat treenanneet lajia jonkun verran. Eivät selittelyt auttaneet, oli sen verran itsetunto pienellä isona. Ilmoitin pojan kisoihin. Ne pidettiin jossain Espoossa. Siihen maailman aikaan, kun Etelä-Suomessakin vielä talvella hiihdettiin.

Siellä kalkkiviivoilla odottelin pojan paluuta kierrokselta viimeisten joukossa (oli kerran jopa eksynyt radalta),  ja todistin erään pikkutytön maaliin tuloa. Vastassa taisi olla  äitivalmentaja,  avoimen vihamielisenä. Äiti tenttasi siinä kaikkien kuullen tytöltä, että miten tämä oli niin saamarin huonosti hiihtänyt.

Vastikään ystävä, jonka kymmenvuotias poika on innokas jalkapallonpelaaja, murehti sitä, että poika on uhattu tiputtaa joukkueesta, missä hän on pelannut jo usean vuoden ja missä kaikki kaverit ovat. Syynä joukkueesta tiputtamiseen oli se, että valmentajan mielestä pojan räjähtävä nopeus liikkeelle lähdössä ei ole ihan toivotulla tasolla. Kymmenvuotiaan pojan, joka on kasvuiässä! Kysehän saattaa olla ohimenevästä tilanteesta kasvupyrähdyksessä.

Poika rakasti jalkapallon pelaamista. Tiputtaminen omasta joukkueesta olisi tarkoittanut sitä, että poika todennäköisesti olisi lopettanut harrastuksen kokonaan. Hän olisi kokenut tiputtamisen nöyryyttävänä, ja vaikeana asiana sopeutua uuteen joukkueeseen, missä hänet olisi otettu vastaan siitä toisesta joukkueesta tiputettuna tulokkaana. Onneksi tilanne päätyi hyvin. Vanhemmat neuvottelivat valmentajan kanssa, ja tämä lupasi pojalle vielä yhden mahdollisuuden.

Urheilu pitäisi olla iloinen, terveyttä, ruumiin ja sielun hyvinvointia lisäävä ja itsetuntoa kasvattava asia jokaisella tasolla ja kaikissa ikäluokissa.

PS. Olen minäkin kilpaurheillut! C-tytöissä koripalloa, Saarijärven NMKY:ssä. Joukkueemme oli tilastollinen ihme: hävisimme joka ainoan ottelun. Valmentajaa hävetti. Muistan, että hän sanoi meille, että jos pliis, voisimme hävitä edes vähemmän kuin kaksikymmentä pistettä. Jos häviämme enemmän, joudumme kävelemään vierasotteluista kotiin. Jatkoimme häviämistä. Se ei  häirinnyt meitä lainkaan, meillä oli ihan hemmetin hauskaa! Ilmeisesti itseltäni puuttuu kilpailuvietti tässä suhteessa ihan kokonaan.

 

 

Normaali

Helsinki – Babylon

Antiikkikaupan ikkunassa on vanha karttapallo. Jään katsomaan. Meret kiiltävän puhtaina, turkooseina. Maiden rajat tutuilla, vanhoilla paikoillaan. Itä-Saksa. Neuvostoliitto. Jugoslavia. Maailmanjärjestys omasta lapsuudesta. Järjestys, jonka kuvitteli olevan ikuinen, mutta olikin väliaikainen. Nyt karttapallo olisi erilainen, jos sellaisia vielä valmistettaisiin.

Karttapallon näkeminen laittoi miettimään ihmiskuntaa ja sen historiaa, missä kaikki on väliaikaista.

Yle Areenassa on radio-ohjelmien puolella ohjelmasarja nimeltä Kadonneiden kaupunkien jäljellä. Yhdessä jaksossa kerrotaan Thonis Herakleionista, egyptiläisestä kaupungista joka vajosi mereen. Kannattaa katsoa myös kuvia tästä vedenalaisesta kaupungista, löytyy netistä kaupungin nimellä kuvahaulla. Toinen ohjelman jaksoista kertoo Babyloniasta, oman aikansa trendikaupungista, josta on jäljellä enää hiekasta kaivetut rippeet. Babylonian kaupungin portti on esillä Berliinissä museossa. Tai Petrasta, karavaanireittien tärkeästä risteyskaupungista; Assurista, missä kirjoitettiin nuolenpäätekniikalla ja kaikille tutusta Pompeijsta.

Ne, jotka aikoinaan kaupunkien suuruuden aikana niissä asuivat, eivät varmasti voineet edes kuvitella, että kotikaupunkia ei joskus olisi olemassa. Että se olisi kaivautunut hiekkaan tai jäänyt meren alle. Ja kuinka arkeologit parin tuhannen vuoden kuluttua kaivavat heidän kotikaupunkiensa rippeitä selvittääkseen, miten siellä on asuttu ja eletty.

Yhtä kummalliselta tuntuisi ajatella, että omaa kotikaupunkia Helsinkiä ei joskus olisi. Se olisi hautautunut meren alle tai peittynyt maakerroksien alle. Kuitenkin se on pitkällä aikavälillä varsin todennäköinen kehitys. Kahdentuhannen vuoden kuluttua tuskin on Helsinkiä tai Suomea. Ehkä täällä on silloin taas dinosauruksia tai pari kilometriä jäätä. Tosin kaikkitietävän wikipedian mukaan seuraava jääkausi tulee vasta 50.000 – 100.000 vuoden kuluttua.

On inhimillistä ajatella, että oma aikakausi on ”ainoa oikea”, kehityksen huippu ja ikuinen. Että juuri meidän elämäntapamme on ihmiskunnan kehityksen huipentuma. Niin he varmasti ajattelivat Pompeijssa tai Machu Picchulla.

Meidän Suomi on ollut olemassa vaivaiset reilut sata vuotta. Vähän pidempään käsitys suomalaisuudesta. Se on onnettoman lyhyt aika ihmiskunnan historiassa. Pienempi kuin kärpäsen silmänräpäys.

Vielä kolmekymmentä vuotta sitten olivat olemassa antiikkikaupan karttapalloon piirretyt maat. Niissä asuvat – ja myös me muut – ajattelimme, että niin on oleva aina. Ne maat eivät hautautuneet hiekkaan tai vajonneet mereen. Maantieteellisesti ne ovat yhä olemassa, eri nimillä. Ilmastonmuutoksen myötä karttapallosta katoaa lähivuosikymmeninä kaupunkeja ja kokonaisia saaria. Ne jäävät veden alle kuin egyptiläinen Thonis Herakleionis.

Oikeastaan olisi mielenkiintoista ostaa antiikkikaupan karttapallo. Tehdä siihen muutoksia ja korjauksia sen mukaan mitä tapahtuu. Poistaa CCCP. Kirjoittaa tilalle Venäjä. Poistaa raja Länsi- ja Itä-Saksan väliltä. Värittää Itämeri likaisemmaksi. Piirrellä muovilauttoja Atlantille.

”Ihminen on niin kuin tuulen henkäys. Hänen päivänsä katoavat kuin varjo.” Psalmista 144

 

 

 

 

 

Normaali

Vale-jäärä ja takinkääntäjä

Jos joku olisi sanonut minulle vuosi sitten, että vuoden päästä käyt kuudella eri ryhmäliikuntatunnilla, olisin nauranut itseni tärviölle. Olen ollut vannoutunut ryhmäliikuntatuntien vastustaja. Nyt olen kääntänyt takkini. Toivottavasti se pysyy väärin päin – tai ehkä se juuri nyt onkin oikein päin – lopun ikäni.

Olen pitänyt itseäni jääränä. Mutta taidan olla vale-jäärä. Muutosprosessi pois jäärystä alkoi vuosi sitten, kun menin lavis-tunnille. Olin aina ollut sitä mieltä, että tanssitunnit nyt eivät ainakaan ole minun juttuni. Olen epämusikaalinen, enkä osaa liikkua musiikin tahdissa.

Sitten näin dokumentin, missä kerrottiin että tanssiliikunta on paras liikuntamuoto vanhenevalle ihmiselle. Ja me kaikki olemme vanhenevia, ei kukaan ole nuoreneva. Siksi sellaista sanaa kuin nuoreneva ei ole edes olemassa. Aira Samulin on hyvä todistusaineisto tanssin tervehdyttävistä ominaisuuksista.

Katsoin dokumenttia kesällä mökillä, ja ryhdyin heti etsimään syksyksi sopivaa kodin lähellä olevaa paikkaa harrastaa tanssiliikuntaa. Päädyin lavis-tunnille. Se osoittautui hauskaksi hikiliikunnaksi. Tanssiaskeleet eivät olleet vaikeita, ja pikku hiljaa nekin alkoivat sujua varsin sutjakkaasti. Nyt puolentoista vuoden päästä uskaltauduin myös samba-tunnille, vaikka olen ollut aina sitä mieltä, että lanteita nyt en ainakaan osaa ketkutella.

Käyn myös hiit-jumpassa, pilateksessa ja joogassa.

Ryhdynkö vielä absolutistiksi? Olen ollut jonkun aikaa tipattomalla, koska kaksi maksakirroosikuolemaa lähipiirissä vuoden aikana pisti pohtimaan omien sisäelimien tilannetta. Ja oma geeniperimä ei todennäköisesti varsinaisesti suojaa alkoholismilta. Silloin pitää olla erityisesti tarkkana itse. Eikä tämä täysraittiuskaan hullummalta tunnu! Oikeastaan on aika huumaava tunne olla aistit täysin avoinna.

Nyt pitää kyllä ruveta hillitsemään muutosprosessia! Kohta en tunne itseäni.

Tässähän menee koko oma minäkuva uusiksi! Pitääkö enää mikään, mitä itsestäni olen ajatellut, paikkansa? Ehkä liityn kuoroon, koska laulaa en ole koskaan osannut. Ehkä menen messuille, koska kammoan ihmismassoja. Ehkä ryhdyn matkustamaan kaukokohteisiin, koska en todellakaan pidä aikaeroista ja pitkistä lentomatkoista, ja ahtaista lentokoneista.

Jos menen matkamessuille, ja ostan matkaan Intiaan? Siellä paljon ihmisiä ja melua ja pölyä ja kurjuutta; se sijaitsee kaukana ja eri aikavyöhykkeessä. Matkassa Intiaan yhdistyy ajatuksena kaikki mistä en – luullakseni –pidä. Sitten minä olen kyllä mennyt ihan sekaisin, enkä ole itseni enää ollenkaan. Sitten minussa on ihan joka solu muuttunut tai vaihtanut paikkaa. Se on jo pelottavaa.

Olen usein kirjoittanut siitä, miten hienoa on, kun tässä iässä tietää, mitä on ja mistä tykkää. Mutta se ei taida pitää paikkansa, ainakaan täysin. Ehkä se on vain harhaa. Ehkä me vain haluamme lyödä joitakin ovia kiinni itseltämme, naulata joitakin ikkunoita kiinni. En tiedä miksi? Ehkä siten suojaamme itseämme joltakin meitä pelottavalta.

”Koskaan et muuttua saa”, höpöhöpö. Takinkääntö kunniaan! Ovet auki!

Ps. Intiaan en vielä ole valmis, enkä messuille, mutta lähden nyt Ruotsin risteilylle. Olen aina inhonnut Ruotsin risteilyjä.

 

Normaali

Seksiä hiekkakuopassa

Päivän Hesarissa kirja-arvosteltiin toimittaja Emmi-Liia Sjöholmin autofiktiviinen teos Paperilla toinen. En ole lukenut, joten epäreilusti puskista huutelen. Sori siitä, sanoisi Alexander Stubb.

Arvostelun mukaan Emmi-Liia käy kirjassa läpi seksihistoriaansa alkaen 14-vuotiaana tehdystä abortista aikuisuuteen ja äitiyteen. Hän kirjoittaa seksistä, ”koska haluaa että asioista puhutaan”, haluaa ”poistaa häpeää” ja koska ”meillä ajatellaan että seksin ja seksuaalisuuden pitäisi olla yksityinen asia”.

No kuule, Emmi-Liia ja muu; seksi on yksityinen asia. Se että emme halua tietää toistemme seksielämästä ei tarkoita että se olisi häpeällinen asia. Emme harrasta seksiä julkisesti. Kukaan – ainakaan vielä, ehkä sekin aika tulee – ei halua mennä Kansalaistorin lavalle tekemään seksiä. Ja tiedätkö, Emmi-Liian miksi? Koska se on yksityinen asia.

Vähän niin kuin kakkaaminen. Ei kiinnosta, milloin Emmi-Liia käy kakalla, minkälaista kakkaa on ollut, ja minkälaisiin pönttöihin on kakannut. Onko käynyt kakalla ulkomailla paikassa, missä vessa on pelkkä reikä? Onko kakkinut kultareunuksisiin pönttöihin tai maisemavessoissa. Ihmiskollegan halu olla tietämätön toisen kakasta ei tee siitä toimintona häpeällistä.

Rosa Meriläisellä oli joitakin vuosia sitten samantyyppinen dilemma kuukautisista. Hän jankutti medioissa siitä, kuinka kuukautisten ympärillä oleva häpeä pitää poistaa, ja niistä pitää puhua. Mitä ihmettä! En ollut tiennytkään, että kuukautiset ovat häpeä Suomessa. Ehkä jossakin kulttuureissa jossakin on vielä se käsitys, että nainen on kuukautisten aikana jotenkin saastainen, mutta ei se nyt mikään valtavirtakäsitys ainakaan ole. Lienee osa romanikulttuuria, mutta en tiedä, ajatellaanko sielläkään enää niin.

Onneksi Rosa on rauhoittunut kuukautisasiassa. Vähään aikaan ei ole ollut kuukautisulostuloja.

Herää tietenkin kysymys, miksi omasta seksihistoriasta haluaa kirjoittaa, mikä on sen perimmäinen motiivi? Olisiko se kuitenkin se kaikista motiiveista yleisin, kiitoksen ja kehujen kaipuu? Me kaikki haluamme kuitenkin aina pohjimmiltaan hyväksyntää, olalletaputtelua, kehuja, kiitosta. Ehkä siksi yleensä teemme asioita. Siksi urheilija urheilee, menestyjä menestyy, siksi halutaan julkisuuteen, lehtiin ja palstoille. Siksi halutaan seuraajia twitter-, instagram-tileille ja blogeihin. Poliitikko haluaa haluaa omiltaan kehuja. Harvassa ovat ne, joiden motiivit ovat aidosti jotakin muuta. Äkkiseltään ei tule ketään mieleen, paitsi ehkä äiti Teresa, mutta sekin on kuollut. Niin ja ehkä Linkola, hän ei metsästä huomiota itselleen, hän haluaa olla totuuden torvi.

Tiedoksi Emmi-Liialle, menetin neitsyyteni hiekkakuoppaan parkeeratussa Peugeotissa. Omasta tahdostani. Vieläkin huvittaa aina kun sen hiekkakuopan ohi ajan. Ei hävetä yhtään. Se hävettää, että kerroin sen saadakseni huomiota ja hyväksyntää.

 

Normaali

Pakahduttavasti & pyytettömästi

Vielä palaan ärsyttäviin asioihin. Ainakin vähän. Jospa ne kirjoittamalla hälvenisivät. Aiheena saunaetiketti, tai sen puuttuminen.

Olen saunatavoissani vanhan liiton saunoja. Saunassa ei saa riidellä, ei edes puhua kovaäänisesti. Saadakseen saunasta kaikki sen rentouttavan hyödyn, sinne pitää rauhoittua olemaan ja hiljentyä. Mutta kaupunkisaunoihin tullaan usein muilla motiiveilla, esimerkiksi tapaamaan tuttuja. Kun saunassa on useampi ystäväporukka keskustelemassa keskenään, volyymi nousee., rauha on poissa. Ärsyttää.

Olin eräässä pienessä yleisessä saunassa vuodenvaihteessa. Lauteilla salakuuntelin nuorten naisten puheita. Tai ei niitä tarvinnut salakuunnella, niitä ei voinut olla kuulematta. Naiset keskustelivat uuden vuoden lupauksistaan.

Toinen kertoi edellisenä vuonna asettaneensa selkeitä tavoitteita, kuten asunto, hyvä työpaikka ja parisuhde. Mutta huomannneensa että kun ne nyt on saavutettu, ei silti ole täysin onnellinen. Niinpä hän oli päättänyt asettaa seuraavalle vuodelle ja koko vuosikymmenelle henkisempiä tavoitteita. Hän tavoittelee pyyteetöntä rakkautta ja pakahduttavaa kiitollisuutta.

Teki mieli tuoda julki oma keski-ikäinen näkemykseni. Saavuttaakseen mainitut tunnetilat pitää vain alkaa aktiivisesti tuntea niitä. Olla ”pakahduttavan” kiitollinen ja ”pyyteetömästi” rakastava. Ei ne mistään tupsahda. Helppoa se ei tietenkään ole. En todellakaan tunne itse tällä hetkellä olevani pakahduttavan kiitollinen enkä rakastava. Pikemminkin pakahduttavan huonotuulinen ja pyytettömän ärsyyntynyt.

Ehkä ei ylipäätään kannattaisi yrittää tuntea tai olla jotakin. Ehkä parempi elämänasenne on ajelehtia elämän flowssa, ottaa vastaan jokainen tunne ja tilanne sellaisena kuin tulevat, ja sitten päästää niistä irti. Antaa tunteen mennä kuin pilvi taivaalla. Ja olla kiitollinen että siltäkin hetken tuntui.

Loppujen lopuksi mikään ei ole pysyvää, kaikki loppuu aikanaan. Vitutuskin. Ehkä jopa rakkaus. Ellei nyt satu olemaan joku yli-ihminen, äiti-Amma, joka matkaa ympäri maailmaa kaikkia kohtaamiaan rakastaen ja lämpimästi halaten. Miten se on ylipäätään mahdollista? Voisi kyllä yrittää yhden päivän. Kokeilisi, että sen sijaan että ärsyyntyisi muista ihmisistä ja heidän tavoistaan ja touhuistaan, ajattelisi mielessään, että nytpä ihan pyyteettömästi rakastan tuotakin nuorta, kovä-äänistä saunojaa. En tiedä, onnistuisiko?

Eilen tuntui taas monelta. Olin vihainen ja loukkaantunut, kun pyörä yritettiin varastaa työpaikan edestä. Onneksi varas ei ollut jaksanut kantaa sitä kuin seuraavan korttelin päähän, joten löysin sen sieltä. Pitänee mennä rautakauppaan ja ostaa lisää maaleja, tuunata pyörää niin oudoksi että sitä ei kukaan ota, ja myyminen olisi vaikeaa.

Olin elämäni ensimmäisellä samba-tunnilla. Tai ei se nyt mitään sambaa ole. Jumppaa samban tahtiin enemminkin. Mutta hauskaa ja rentouttavaa ja hikoiluttavaa. Jumpan jälkeen oli hyvä ja iloinen olo.

Edellisenä päivänä olin ollut samassa paikassa (lähikoulu) lavis-jumpassa. Koulun aulassa oppilaat pitävät kahvilaa. Keräävät rahaa leirikouluun. Myytävänä iänikuiset mokkapalat. Harmittaa aina tuottaa pettymys, kun menen ohi, enkä osta. Nyt tein poikkeuksen. Pysähdyin myyntipöydälle juttelemaan, ja sanoin että myykää omia taideteoksia. Koulun seinällä on aina niin upeita juttuja, mitä oppilaat ovat tehneet kuvaamataidon tunneilla. Ostaisin mieluummin jotakin sellaista itsetehtyä kuin mokkapaloja. ”Hyvä idea!” tytöt sanoivat.

Tytöt olivat heti ryhtyneet toteuttamaan ideaa. Eilen kun tulin samba-tunnille myyntipöydän nurkkaan oli ilmestynyt itsetehtyjä kortteja. Ostin heti. Ja tilasin lisää. Pyysin että tekevät ystävänpäiväkortteja, ostan niitä ensi viikolla.

Pakahduttavaa ja pyyteetöntä keskiviiikkoa ja koko vuosikymmentä kaikille!

Normaali