Ekopohdintaa, osa 2

Minun ikäpolveni kasvatettiin ajattelemaan, että matkustaminen on pääomaa. Mitä enemmän olet nähnyt maailmaa, tutustunut muihin kulttuureihin, sitä sivistyneempi olet. Kaiken sinulta voi ottaa pois, mutta ei sitä, mitä olet oppinut ja nähnyt.

Nyt ei nää välttämättä ole niin. Nuorempi sukupolvi ajattelee asiasta eri tavalla. Matkustamisesta on tullut itsekästä.

Keski-ikäisenä kauhistuttaa ajatella omaa hiilijalanjälkikertymää, kuinka monta muovipussia sitä on elämänsä aikana ostanut, montako lentomatkaa tehnyt, ja saunankiuasta sytyttänyt. Ajanut autolla huvikseen vailla päämäärää. Eihän roskiakaan olla lajiteltu vielä kovin pitkää aikaa? Milloin se alkoi, vuosituhannen vaihteessa? Eikä meidän taloyhtiössä ole vieläkään muovinkeräystä.

Ekoasioissa on vaikea päästä yhteisymmärrykseen. Autottoman ja perheettömän kaupungin keskustassa asuvan mielestä yksityisautoilu pitäisi kieltää tai ainakin laittaa rapsakat tietullit. Vegaani kieltäisi lihansyönnin. Mökitön saunanlämmityksen. Mökillä viihtyvä laittaisi mellevät lentoverot lomamatkustajille. On helppo luopua siitä, mitä ei itse tarvitse.

Sota-aikana oli elintarvikkeille ostokortit. Kortilla sai ostaa sokeria, jauhoja, voita, viinaa, tupakkaa etc. Kaikki oli mitoitettu tasan tarkkaan. Olikohan niin, että ruumiillista työtä tekevät saivat enemmän lihaa?

Luulen että samaan systeemiin voitaisiin mennä ilmastoasioissa. Nykyisin se tietenkin olisi joku kännykän app’i tai kela-kortin lisäosa. Sen mukaan saisit syödä lihaa/ lämmittää puusaunan/ lentää tieytyn lentokilometrin/ ajaa autolla per vuosi. Toimintoja voisi vaihtaa; jos ei käytä lentokilometrejä, voisi syödä niin ja niin monta pihviä. Ja jos ylittäisi oman hiilijalanjälkibudjetin, rapsahtaisi lisäverot.

Minä valitsen syödä 2x pippuripihvin vuodessa, 3 metwurstipizzaa, puusaunan lämmityksiä 25 krt/vuodessa ja ajokilometrit voisin kutistaa 15.000km/vuodessa. Ehkä tarkalla harkinnalla pääsisin jopa 10.000 km/vuodessa, mutta kyllä sillä pitäisi jo saada kolmas pippuripihvi. Lentää ei minun tarvitse ollenkaan. Olen matkustanut omiksi tarpeiksi riittävästi. Voin siirtyä junamatkailuun lähialueilla. Nyt laskelmasta unohtuivat makkaraperunat. 2-4 kertaa vuodessa makkaraperunat maistuvat ääreishyvälle. Ja chorizokeittokin on hyvää. Asuinlämpötilaa voisin laskea asteella ja lamppuja sytytellä harvemmin. Mökistä en luovu. Lisäveroa rapsahtaisi tod.näk.ylimääräisistä asuinneliöistä. Nehän olisi tietenkin mitoitettu, etteivät ihmiset asu liian väljästi ja tehottomasti. Voisin kyllä muuttaa pienempään asuntoon.

Ekokortistoon siis, koko luomakunta!

Normaali

Ekoeettistä pohdintaa

Lapinreissu edessä ja parahiksi toppatakin vetoketju meni rikki. Muistelin kerran saaneeni työkaverilta hyvän neuvon rikkimenneen vetoketjun pikakorjaamiseksi: siihen piti laittaa lakkaa, ja avot – jo toimii.

Siispä suihkuttelin silloiseen rikkimenneeseen vetoketjuun hiuslakkaa ja ihmettelelin, kuinka ihmeellinen maailma onkaan. Mutta ei – vetoketju oli ja pysyi rikki. Kun kerroin työkaverille, että ei se lakkahomma onnistunut. Sinne meni vanhat Ellnetit, ei auttanut, työkaveri sanoi että ”niin, sen piti olla kynsilakkaa”.

Nyt siis ryhdyin vetoketjun korjauspuuhiin oikeaoppisesti kynsilakalla. Kaapista löytyi kullanväristä (mitäpä muuta?) kynsilakkaa. Oli veikeän näköinen mustassa toppatakissa, sen mustassa vetoketjussa. Varsinkin kun takin helma on yhdestä kohtaa korjattu jeesusteipillä. Siihen tuli reikä heijastimen hakaneulasta. Samalla systeemillä korjasin aikoinani pojan ulkohousut, teippasin housujen rikkimenneet polvet jeesusteipillä. Oli räyheän näköiset.

Ihan sama räyhäefekti ei kyllä syntynyt rouvan Etelä-Helsingistä toppatakkiin. Jeesusteippiä helmassa ja nyt kultaista kynsilakkaa vetoketjussa. Lisäksi vetoketju yhä rikki. Muistankohan nyt kuitenkin nämä lakkaohjeet väärin? Kumpaa lakkaa, hiuslakkaa vai kynsilakkaa vai maalarinvalkolakkaa?

Takki ei periaatteessa ole kummoinen. Ostin sen pari vuotta (todennäköisesti viisi vuotta sitten, aika menee nykyään niin nopeasti, että aina kun arvelen jostakin tapahtumasta olleen pari vuotta, todellisuus on tuplat) sitten Kapphalista, maksoi muistaakseni noin 65 €. Mutta takki on osoittautunut erinomaiseksi ostokseksi. Siinä on muutamia ylivertaisia ominaisuuksia. Kuten:

  • Vasemmassa hihassa hauiksen kohdalla tasku kännykälle. Loistava sijainti lähellä korvaa. On edes jotakin mahdollisuuksia kuulla, jos puhelin soi, ja lehti-/vakuutusmyyjä soittaa, muuthan ei enää soita. Ennen vanhaan puhelin oli tarkoitettu soittamiseen, nykyään kaikkeen muuhun.
  • hiharesorit, jotka voi vetää pitkälle käden päälle ja joissa on peukalolle reikä
  • povitasku lompakolle
  • Vetoketju, jonka voi avata sekä alhaalta että ylhäältä. Käytän tätä ominaisuutta usein, koska harpon pitkiä askelia, ja on kiva kun helman saa alhaalta auki askellusta helpottamaan. Ja koska olen keski-ikäinen, jonka henk.koht.termostaatti on aina epävireessä, haluan avata vetoketjun myös ylhäältä. Käytännöissä vetoketju on siis kiinni vain kymmenen sentin matkalta navan kohdalta. Joku siis saattaa kysyä, tarvitsenko vetoketjua lainkaan? Ehkä en, mutta kauhistuttaa Lapin-matka takissa, missä ei ole vetoketjua. Ei se kylmäkään ihmistä kaunista.
  • sopiva pituus polven alapuolelle + A-linja (pidän A-kirjaimesta, se on kotirapun kirjain ja A-olutkin on parempaa kuin B, ei kai b-olutta olekaan…)
  • huppu

Siispä pitää hieman miettiä. Lähellä on korjausompelimo Inese. Siellä uuden vetoketjun laitto maksaa 30€. Lisäksi pitää ostaa uusi vetoketju, n. 10€. Ostin myös heijastinpaikan jeesusteipin tilalle, n.6€. Takin korjauskulut tulevat olemaan yli puolet sen alkuperäisestä hinnasta.

Ja sitten päälle nämä ekologiset pohdinnat. Heitänkö takin roskiin saastuttamaan muutenkin kuolevaa maapalloa? Ostaakseni tilalle uuden, jonka valmistaminen on jo saastuttanut.

Päätös on tietenkin helppo ja perustuu siihen, että en mistään löydä yhtä hyvää – eli täydellistä – toppatakkia. Vien takin Inesen tädeille.

Normaali

Elämäntaparemontti

Aloitin pari viikkoa sitten elämäntaparemontin: lopetin lakujen syönnin. Joo, joo, älkää naurako. Lääkäri sanoi että kohonnut verenpaineeni johtuu ilmeisesti ylettömästä lakujen syönnistä. Lakumässäily saattaa kuulemma näkyä jopa pari viikkoa verenpainetuloksissa, ja minulla lakut ovat kuuluneet päivittäiseen ravintoaineympyrään, muodostaneet siitä ehkä viidenneksen.

Suosikkilakuni on Kouvolan laku. Siinä on hyvä, jämäkkä suutuntuma, ja maku ei ole liian imelä. Toiseksi parasta on Kauralaku. Mutta nyt tämä päivittäinen lakumässäily on ollut loppu jo kaksi viikkoa. Ihmeen helposti on mennyt. Tosin olen korvannut lakut laskiaispullilla ja suklaalla. Eläissäni en ole syönyt niin paljon laskiaispullia, nam. Ja R-kioskilla on Royal-suklaat tarjouksessa; kolme kahdella eurolla. Keksin että minunhan täytyy tietysti syödä Royal-suklaata, kun on Queen-pipo päässä, absolutely, indeed.

Huijaan itseäni että tässä nyt on käynnissä sellainen siirtymäkausi. Elimistö ihmettelee, missä lakut ovat. Hetken päästä voin/yritän vähentää muuta herkuttelua. Ainakin laskiaispullat poistuvat ruokavaliosta, kun ne poistuvat kaupoista ja kahviloista. Mitäs sinne tulee tilalle? Varmaan pääsiäispashat ja mämmit.

Tein myös kotikuntotestin ja läpäisin sen. Katsoin sellaista brittiläistä tv-ohjelmaa kuin Kuntoilun salat, vai mikä sen nimi nyt oli. Siinä oli hyvä kuntotesti. Alle 55-vuotiaan pitää pystyä nousta tuolilta ylös (kädet ristissä edessä) kymmenen kertaa alle 15 sekunnissa. Minulta meni 10-11 sekuntia.

Siinä oli toinenkin testi: kolmen minuuttia porrasaskellusta, syke pitäisi olla alle 115. En tehnyt sitä testiä, kun en löydä sykettä.

Flunssa vaivasi monta viikkoa, nyt olen antibioottikuurilla ja flunssa helpottanut. Mutta kaikkinainen urheilu on ollut pannassa monta viikkoa. Se on harmittanut ja tehnyt olon tunkkaiseksi. Nyt olen voinut aloittaa jälleen sauvakävelyn. Tuntuu hyvältä.

Teen aina saman kierroksen. Pysähdyn matkan varrella kahdessa kohtaa. Erään puun luona. Istun selkä sen runkoa vasten ja lasken viiteenkymmeneen. Puun luona teen myös vartalon kiertoja ja kesäkaudella lankutan. Nyt täytyy lankuttaa kotona.

Seuraava stoppi on vatsapenkillä. Siellä teen vatsalihakset.

Lankutus on kyllä ihme homma. Mittaan kännykästä ajan. Minuutti pitäisi pysyä lankussa. Juuri ja juuri pystyn. Koville ottaa. Ihmettelen, miksi se ei päin vastoin tule helpommaksi. Luulisi että tässä ”kehittyy”, mutta ei. Erityisesti ottaa käsivarsista. Ehkä hauikset ovat päättäneet lopettaa tyystin kehittymisen.

Pitänee vielä palata aikaisempiin postauksiin. Tampereen Iskelmägaala-matka onnistui hyvin. En nukahtanut junaan enkä konserttiin. Otin väliajalla viskin jäillä, se piti hereillä. Viski on hyvä väliaikajuoma, ei pissata.

Kulmakarvaprojekti on mielenkiintoinen. En tajunnut, että ne tekeytyvät näin kauan. Pitää rasvata kolme kertaa päivässä. Ensin väri tummeni, nyt se on laikukkaampi, koska iho kulmakarvoissa kuoriutuu pois. Joten vielä en pysty sanomaan, minkälaiset näistä oikein tulevat. On vähän kuin seuraisi rairuohon itämistä ja kasvamista.

Eilen oli syntymäpäivä. Heräsin tietenkin ennen muita ja keitin itselleni kahvit. Sitten lähdin sauvakävelykierrokselleni, sen perään menin vielä avantoon. Hieno startti päivälle. Aurinko paistoi, keväinen sää. Päivällä käytiin miehen kanssa pitkällä kävelyllä, kiersimme taidegallerioissa. Matkan varrella oli rähjäpubi. Mies sanoi, että voisi tarjota minulle siellä syntymäpäiväsiiderit. No mikä ettei? Sinne mentiin.

Pubissa oli mielenkiintoinen tunnelma. Ikkunapöydässä istui koiransa kanssa Ilja Janitskin, joka on tuomittu vuoden ja kymmenen kuukauden vankeusrangaistukseen viharikoksista. Olisko ollut vankilasta lomalla, vai karannut? En mennyt kysymään.

Illalla katselin televisiosta vanhaa Vain elämää -jaksoa. Sitä oli Jari Sillanpää, Cheek, Apulannan Wirtanen, Kaija Koo, Juha Tapio ja Sanni. Ei ole Jari Sillanpäätä näkynyt eikä kuulunut huume-episodin jälkeen. Missähän lienee ja mitä kuuluu? Toivottavasti kaikki hyvin. Tässä on nyt kuollut tätä ikäpolvea; Nykänen ja Lindholm. Vaarallinen ikä. Siltsullekin. Kannattaa tehdä elämäntaparemonttia itse kunkin. Sauvakävelllä vain. Jättää siiderit ja viskit vähemmälle.

Lähdenkin tästä sitten taas sauvomaan ja lankuttamaan. Tänään en syö laskiaispullaa. Papumössöä vain ja vihreää. Siis salaatin ja vihreän Roaylin. Sen verran pahetta pitää päivässä olla.

Hyvää alkanutta viikkoa!

Normaali

Nukun liikaa

Toissa päivänä kävin teettämässä itselleni kulmat mikroblanding-menetelmällä. Toimenpide ei ole ihan tyystin kivuton, mutta ei paha. Toimenpide kesti 2,5 tuntia, ja homma aloitettiin aamupäivällä 10.30, hyvin nukutun yön jälkeen.

Olin varoittanut että minulla on taipumus nukahtaa helposti ja niinhän siinä kävi. Välillä heräsin omaan korahteluuni, ja jatkoin sitten unia.

Kun nyt olin jo nukkunut yöunet ja vielä nämä päiväunet, kuvittelin uskaltautuvan illalla elokuviin. Pitäisi olla pirteä. Mutta ei. Karkit olin tietenkin jo syönyt ennen kuin elokuva edes alkoi ja kaksikolmasosaa katsottuani nukahdin. Heräsin viimeiseen kuvaan ennen lopputekstejä: Abigail hieroi kuningatar Annan jalkoja. (Elokuva oli The Favourite). Aika paljon jäi epäselväksi juonen kulusta.

Enpä ollut ensi kertaa pappia kyydissä. Päin vastoin. Lienee melkein ihme, jos en nukahda elokuvissa. Kun seurustelin mieheni kanssa, ja menimme ensimmäistä kertaa yhdessä elokuviin, nukahdin. Nukuin myös viimeksi kun olimme yhdessä elokuvissa. Kävimme katsomassa, tai minä nukkumassa, elokuvan nimeltä Roma. Ihan menee rahat kankkulan kaivoon elokuvissa käymisessä. Ei minun kannata mennä.

Viime yönä eivät menneet ihan perusnukkumisetkaan putkeen. Tai aluksi meni. Nukahdin normisti kymmeneltä, heti kun olin laittanut pääni tyynyyn. Mutta kello kolmelta heräsin hirveään ryminään. Luulin että joku ampuu meillä sisällä konekiväärillä. Kimposin sängystä ja huusin; ”MITÄ???!!!!!”

Ei ampunut kukaan konekiväärillä. Ääni lähti jäämassasta, joka ropisi kovaäänisesti kymmenen kerrosta (onko tässä talossa 10 kerrosta?) alas sadevesikouruja pitkin meidän makuuhuoneen nurkalle.

Säikähdys oli kooltaan sen verran iso että sitten en enää unta saanutkaan. Viideltä kyllästyin ja menin keittämään kahvit.

Minulla oli aamulla hammaslääkäri aikaisin, jo 8.30 ja toisella puolen kaupunkia. Joten en voinut jäädä kokeilemaan unen tuloa uudelleen.

Nyt on huoli. Olen lähdössä illalla Tampereelle Iskelmägaalaan. Menen junalla eestaas. No eihän siinä mitään, junassa on hyvä nukkua, mutta pelkään pahoin että nukahdan siellä gaalassa. On sitten ihan älytön reissu matkata edestakaisin Tampereelle nukkumaan.

Lähden reissuun yksin, joten ei ole edes ketään, joka voisi herätellä. Enkä ehkä kuitenkaan kehtaa sanoa ventovieraalle vieressä istujalle että tökkäise hereille, jos nukahdan.

Nukahtamisella ei ole mitään tekemistä väsymyksen kanssa. Nukahdan vaikka en ole väsynyt tietyissä tilanteissa. Minua nukuttaa lukeminen. Pystyn lukemaan kirjasta juuri ja juuri yhden sivun. Minua nukuttaa rauhallinen, monotoninen puhe. Nukahdan radio Puheen ohjelmiin, paitsi jos niissä on meluisa äänijingle. Nukahdan autoa ajaessa. Tämä on vaarallista, mutta totta. Minua alkaa nukuttamaan ajaessa, sitten on pakko ajaa huoltoaseman pihalle ottamaan nokoset. Viimeksi siellä nukkuessani heräsin koputukseen. Luulin että joku tuli katsomaan, olenko elossa, mutta se olikin pikkulintu, joka nokki auton tuulilasin eristettä. Nukahdan meditaatiossa. Nukahdan vaakatasossa. Pakko tunnustaa, olen joskus nukkunut töissäkin, ihan istualleni, jos on ollut tarpeeksi rauhallinen tunnelma.

Että pitäisikö olla huolissaan?

Eipä kai. Sukuvika tämäkin. Vanhemmilla oli myös hyvät unenlahjat. Muistan, kuinka isä nukahti olohuoneen sohvalle ennen ruokailua. Hänellä oli jännä tapa jollakin tapaa vaistota, koska ruoka on valmista. Silloin hän heräsi. Kuullostaa ihan Uuno Turhapurolta, mutta isä oli kyllä ihan siisti.

Äitikin oli hyvä nukkumaan. Muistan kirjoittaneeni yläasteella aineen koulun äidinkielentunnilla kesälomamatkasta Keski-Eurooppaan äidin ja isän kanssa. Siitä kuinka he nukkuivat koko ajan, ja kuinka auton peräkontissa oli ämpärillinen heidän lempimurojaan eväänä. Mahtoi olla äidinkielenopettajalla hassunhauskaa ainetta lukiessa.

Tavallaan tämä unihomma on hyvä juttu. Enpä ainakaan kärsi unettomuudesta, mutta hivenen kiusallista kylläkin.

Varsinkin se korahdus, johon herää. Se on vähän nolo, ainakin konserteissa ja elokuvissa ja töissä.

ps. Kulmista tulee hyvät, nyt niiden pitää antaa tekeytyä monta päivää. Haalistuvat pikku hiljaa toivotunlaisiksi.

Normaali

Vanhana asun ostoskeskuksessa

Viime aikoina olen visioinut omaa vanhuuttani. Että missä ja miten sitä sitten asuisi ennen lasarettia ja puulaatikkoa hautuumalla. Päätös on kypsynyt. Haluan asua ostoskeskuksen yläpuolella, mieluiten ostoskeskuksen, terveysaseman ja metroaseman yläpuolella pilvenpiirtäjässä.

Hiippailen siellä aamutossuissani, hipsin hakemaan croissantit aamulla, salaatit lounaaksi ja falafelit illaksi. Kaikki kattilat hävitän. Yhden puurokattilan ja pienen paistinpannun pidän, siinä voi paistaa kananmunan.

Kotikeittiööni tulee vain lempimukini, lempilasini, aterimet ja astiat kahdelle. Kaikenlaisen kokkaamisen lopetan tyystin kymmenen vuoden päästä. Ulkoistan ruuanlaiton, ostan kaiken valmiina. Ulkoistan kaiken muunkin.

Kampaaja, jonka palveluksia aikoinani käytin, kertoi että hänellä on vakioasiakkaista, vanhoja rouvia, jotka eivät omista edes sampoopulloa. He käyvät kerran viikossa kampaajalla, pesettävät hiuksensa, laitattavat kampauksen ja se on ja pysyy päässä sen viikon. Pyrin samaan. Tosin luonnontaipuisat eivät tarvitse kampausta, pesu ja kuivaus riittää. Sampoota ei tarvi vastaisuudessa ostaa kotiin ollenkaan, mies on kalju, hänkään ei sitä tarvitse.

Siivousta en ulkoista. Koti kauppakeskus/terveyskeskus/metron päällä pilvenpiirtäjässä on niin pieni, että sen jaksan siivota. Moppailen lattiat vaikka joka päivä. Lakanapyykin ja pyyhkeet pesetän. Täytyy siis ostaa toiset lakanat.

Kerran kahdessa viikossa, ehkä jopa viikossa, käyn hierojalla. Metrolla hurautan aamutossuissa elokuviin. Kaisaniemen asemalta on kulkuyhteys Kinopalatsiin.

Iltaisin katson pilvenpiirtäjän ikkunasta auringonlaskua Helsingin siluetin taakse ja hörpin yrttiteetä. Ehkä pelaamme erän kunkut kulmiin korttipeliä.

Olen yrittänyt tätä vanhuudenvisiota kuvailla miehelle, mutta hän ei ihan ajatukselle lämpene. Toisaalta siinä ei ole mitään uutta. Hitaasti syttyvää sorttia. Mutta minulla on aikaa, ehkä noin kymmenen vuotta. ’Tämä voisi olla sellainen kymmenvuotissuunnitelma. Kuusivitosena viimeistään. Keep on dreaming.


Normaali

Menetetyt ystävät

Näin ystävänpäivänä hehkutetaan ystävyyttä, mutta minulla ajatukset lähtivätkin yllättäen surullisille poluille. Mietin ystäviäni, jotka eivät enää ole ystäviäni. Ja miksi he eivät enää ole ystäviäni?

Olen jokaisessa elämänvaiheessa menettänyt tärkeimmät ystäväni. Ainoastaan aikuisena olen pystynyt muodostamaan pysyviä ystävyyssuhteita, mutta kuolema on niittänyt sitten puolestaan satoa. Kaksi hyvää ja tärkeää ystävää ovat kuolleet, molemmat syöpään.

Mutta palataan ajassa taakse päin. Lapsuudenystäväni Marjo, ainoa ystäväni alle kouluiässä. Olimme ystäviä olosuhteiden pakosta. Minä en päässyt päiväkotiin, koska äiti oli kotona. Muistan että joskus olin sitä ehdottanut, mutta äidin mielestä siinä ei ollut järkeä. Sain kyllä käydä seurakunnan kerhossa, joka oli kerran viikossa. Se oli ihanaa! Mutta olisin varmasti tarvinnut enemmän sosiaalista vuorovaikutusta oman ikäisteni seurassa. Minusta kasvoi ehkä liian itseriittoinen ihminen.

Marjo asui tien toisella puolella. Hänen isänsä oli kuollut traagisessa onnettomuudessa, korjasi autoa, hitsasi auton alla, kipinä sytytti haalarin. Marjon äidistä tuli neljän lapsen yksinhuoltaja. Jostain syystä hänkään ei laittanut Marjoa päivähoitoon, vaan Marjo tuli meille joka päivä leikkimään. En tiedä, ehkä äidit olivat sopineet asiasta keskenään.

Muistikuvani mukaan vietimme Marjon kanssa kaikki lapsuuden päivät yhdessä. Talvella vuoren kuningasta, leikkasimme Apu-lehdestä paperinukkeja, leikimme kotia ja nukkekodilla ja barbeilla, kesällä temusimme rannassa traktorin sisäkumilla.

En tiedä, mitä tapahtui kouluaikana. Minulla ei ole mitään muistikuvaa, miten tiemme erkanivat ja miksi. Olimmeko vain niin kyllästyneitä toisiimme? En tiedä, miten Marjon elämä myöhemmin meni. Mitä opiskeli? Perustiko perheen? Nyt olen kuullut että hän on palannut lapsuuskotiinsa, sairastaa syöpää.

Seuraava ystävä, nuoruuden ystävä Anne. Hän rakastui naapuripitäjän poikaan, jolla oli ajokortti, mutta ei autoa. Pojan kaverilla puolestaan oli auto, mutta ei ajokorttia. Anne kysyi, voisinko alkaa seurustella tämän autollisen pojan kanssa, muuten hänen seurustelunsa ei onnistuisi. Minä suostuin.

Monta kertaa olen tätä miettinyt jälkeen päin aikuisena. Että kyllä oli älytön systeemi ja minä tollo. Enhän minä edes ollut ihastunut siihen poikaan. Ystävyyttäni käytettiin väärin. Mutta sen nyt sitten oli joka tapauksessa ensimmäinen poikaystäväni.

Minulla on tunne että molemmissa tapauksissa minun ystävyyttäni käytettiin omaksi hyödyksi. Minä olin päiväkoti Marjolle. Anne halusi minun seurustelevan tietyn pojan kanssa, jotta hän sai olla ihastuksensa kanssa. Vaikka eihän asiat tietenkään niin yksiselitteisiä ole: sainhan minäkin Marjosta ”päiväkodin” itselleni, muuten minäkin olisin ollut yksin. Ja oli jännää ”seurustella”, pussailla auton takapenkillä, vaikka ei ollutkaan rakastunut.

Jossakin vaiheessa Annen ihastus sai ostetuksi auton, ja minun ja toisen pojan ”romanssi” loppui. Löysin uuden poikaystävän, oikean poikaystävän, sellaisen johon olin ihastunut. Emme olleet enää Annen kanssa tekemisissä.

Nuorena aikuisena tutustuin ensimmäisessä työpaikassani Piaan, josta tuli paras ystäväni. Hän oli myös kaasoni. Hänkään ei ole enää ystäväni. Luulen että hän asuu Espoossa.

Pialla oli kiire hyviin naimisiin. Kaikki vapaa aikamme kului miehen metsästyksessä Helsingin yöelämässä. Minulla ei ollut kiirettä vakiintua, joten keskityimme Pian projektiin.

Hyvä löytyikin. Pian Pia tuli raskaaksi ja tuli häät. Olin kaasona. Sitten mies sairastui syöpään ja kuoli. Piasta tuli leski. Pian Pialla oli taas kiire naimisiin. Lähdettiin etsimään uutta miestä. Se löytyikin heti. Mies oli Englannista ja Pia muutti sinne. Sen jälkeen en hänestä enää kuullut.

Eipä ehkä ihme että suhtautumiseni ystävyyteen on monimutkainen. Pidän vapauden tunteesta ystävyydessä, pidän tiukasti rajani, en siedä takertumista. Tutustun helposti, mutta todellinen syvä ystävyys on harvinaista. Ja jos koen että ystävällä on ketun häntä kainalossa, silmissä mustenee. Pyyteetön, toisen toiseutta ja erilaisuutta kunnioittava ja tukeva ystävyys on harvinaista.

Onneksi aikuisena osaa paremmin olla ystävä. Ja osaa olla parempi ystävä. Ja valita ystävänsä. Ehkä lapsuus ja nuoruus onkin ystävyyden harjoittelemista. Itselläni ainakin todelliset aidot ystävyydet ovat syntyneet näiden edellä kerrottujen tapausten jälkeen. Ja ne ystävyydet ovat pysyneet.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!



Normaali

Asennepipo

Vaihdoin profiilikuvani, koska halusin tilalle uuden, jossa näkyy asennepiponi. Ostin pipon Lontoosta joululomalla. Sattumalta sen bongasin matkamuistokioskista, ja siitä pitäen se on ollut päässäni.

Kun pistän päähäni pipon, jossa lukee otsassa isoin kirjaimin ”Queen”, saan supervoimat. Olen hauska, nokkela, vikkelä ja kiva. Ei tule samaa tunnetta baskeri päässä.

Aloin miettimään tätä pääasiaa. Se mitä pidämme päässä kertoo arvoasetelmasta. Piipalla on hiippa, kuninkaalla kruunu; kokilla, poliisilla, sotilaalla omanlaisensa päähine, josta heti osaamme päätellä heidän asemansa.

Jopa sarjakuvahahmoilla on omat tietynlaisensa päähineet. Aku Ankalla on aina merimieshattu ja Mustanaamiolla naamionsa.

Niinpä asennepipokin asemoi minut minäksi. Olen oman elämäni kuningatar. Oman kotini kokoisessa valtakunnassa. Valtakunnassa kaikki hyvin. God save the Queen!

Normaali