Kuolinsiivous & Onpahanvaanjuhlat

Olen Keski-Suomessa tyhjentämässä veljen asuntoa. Kaksi viikkoa sitten, kun vietimme veljen hautajaisia, täällä oli lumi maassa. Nyt on kesä, miltei helle. Kyllä Suomen luonto on yllätyksellinen.

Asun Bed & Breakfast Ruustinnassa vanhassa pappilassa Saarijärven keskustassa. Kun olin pieni, tässä talossa oli kirkkoherranvirasto ja kirkkoherran koti. Muistan joskus käyneeni asioimassa virastossa äidin kanssa.

Ruustinna on vasta aloittamassa toimintaansa. Huoneiden ovia ei saa vielä edes lukkoon, mutta se ei haittaa, koska olen ainoa asukas. Kohta menen aamiaiasbuffeeseen alakerran saliin ja se on katettu vain minulle. Aikamoista luksusta. Vitsailin veljille, että nyt on Hyacinth löytänyt tasoisensa paikan.

Edellisenä yönä täällä oli toinenkin asukas, ruotsinopettaja Lahdesta. Istuimme iltaa yläkerran terassilla, josta aukeaa maisema järvelle. Meillä oli mielenkiintoiset keskustelut. Hän ”harrastaa” saattohoitoa, toimii vapaaehtoisena sairaalan saattohoito-osastolla. Juteltavaa elämästä ja kuolemasta riitti. Ja paljon naurua. Hänkin oli veljensä asialla täällä, hänen veljensä täyttää 60 vuotta ja sisko oli tullut järjestämään juhlia.

Tämän saman järven toisella rannalla oli lapsuuteni koti. Eilen illalla emäntä lämmitti rantasaunan. Olin kutsunut saunavieraaksi serkkuni, joka on täällä hoitamassa omaa äitiään, minun kummitätiä, joka sairastaa alsia. Saunoimme, kävin uimassa, istuimme laiturilla ja katsoimme kuinka yksinäinen laulujoutsen lipui ohi ja lähti sitten lentoon pitkän matkaa veden päällä juosten. Yöllä täysikuu paistoi ikkunasta sisään.

Veljen asunnon tyhjennys sujui mukavasti. Meillä on onneksi kahden elossa olevan veljeni kanssa hyvät ja toimivat välit. Mitään riitaa tavaroiden jaosta ei synny. Jokaisella on vähän oma maku, mieltymykset ja tarpeet.

Kuollut veljeni oli kyllä aikamoinen persoona, epäsosiaalinen erakko. Piirongin laatikossa oli hänelle lähetettyjä kortteja, valokuvia ja kirjeitä. Siellä oli myös meidän 25-vuotta sitten järjestettyihin häihin lähetty kutsu. Yhä avaamatta. Hän ei ollut edes avannut kutsua siskonsa häihin! Olihan kyllä paikalla häissä, ajoi hääautoa. Pakkasin avaamattoman kutsukortin mukaani. Piirongin laatikosta löytyi myös 15 vuotta vanha pipari, johon oli tomusokerilla kirjoitettu Lauri. Niitä pipareita oli tarjolla meidän pojan ristiäisissä 15 vuotta sitten. Pasi oli säästänyt piparin. Otin sen talteen, vien kotiin pojalle.

Entäpä sitten joulukoristeet. Joitakin vuosia sitten annoin veljelle lapsuudenkodista peräisin olevat jouluenkelit. Hennon pastellinsävyiset pienet enkelit, jotka olivat pöytäkoristeena lapsuuden kotona. Olin huomioinut että veljellä ei ollut koskaan mitään joulukoristeita kotona. Ajattelin että enkelit lapsuuden kotoa voisivat tuoda hänelle vähän joulutunnelmaa.

Aina kun kävin hänen luonaan joulun aikaan, huomasin että enkelit eivät olleet esillä. Nyt olin päättänyt ottaa enkelit takaisin itselleni. Niitä ei vain millään meinannut löytyä. Olin käynyt mielestäni läpi kaikki mahdolliset kaapit. Ajattelin jo hänen heittäneen enkelit roskiin. Kunnes, keittiön siivouskaapin nurkassa. Siellä oli ruskea paperikassi. Sen kylkeen olin kirjoittanut: ”Joulutunnelmaa Pasille”. Kassissa oli Marimekon joululiina ja koriste-enkelit. Hän ei ollut siis edes ottanut niitä pussista pois. Laittanut pusseineen päivineen siivouskaapin takimmaiseen nurkkaan jonakin turhakkeena. Oli se kyllä erikoinen ihminen.

Veljen karvattoman ja korvattoman nallen otin mukaani. Se saa uuden kukoistavan tulevaisuuden minun nukkieni seurassa. Niille tulee yhdessä varmasti hauska vanhuus.

Sain myös hoidettua mieltä painaneen asian. Kävin viemässä kiitokseksi sairaalan työntekijöille taukotilaan herkkuja. Kun katsoin heidän työskentelyään, miten hyvin he hoitivat veljeäni, se teki minuun suuren vaikutuksen. Halusin kiittää heitä siitä.

Tänään on tiedossa iloa ja hauskanpitoa. Toiseksi vanhin veljeni järjestää myllyllä ”Onpahanvaanjuhlat” . Oikeasti ne on kälyn 65-vuotisjuhlat. Paikallinen Elvis-imitaattori esiintyy. Mylly on veljeni secret hide-away. Ihana paikka, jonka hän on laittanut hienoon kuntoon. Se on mainio paikka järjestää juhlia. Laitan uuden mekon päälle, on aika iloita ja nauraa. Yöllä kun palaan Ruustinnaan, ihailen taas täysikuuta ja aamulla herään lintujen lauluun. Kiitos tästä päivästä.

Normaali

Ihanat Cellbes-naiset

Aikakausilehdissä näkee silloin tällöin aukeaman mainoksia ruotsalaiselta postimyyntivaatemerkiltä Cellbesiltä. Mainoksissa on aina käynnissä jotkut juhlat, ja menoa ja meininkiä piisaa. Pääosassa ovat vanhat naiset.

Allit roikkuvat käsivarsissa, heltat leukojen alla, kasvojen iho on ryppyinen, dekoltee parhaat päivänsä nähnyt. Mutta hauskaa on! Samppanjalasit ovat täysiä, mansikkakakku maistuu, nyt ei otetakaan mitään pientä laihdutuspalaa, nyt otetaan reilu kimpale. Nyt ei pihtailla. Lasit täyteen! Lisää kakkua! Kukas sinä olet, minä en nyt muista, mutta väliäkös tuolla, tutustutaan.

Ja miten kauniilta he näyttävät juuri sellaisina kuin ovat ryppyineen ja vatsamakkaroineen! Kukkahatut, turbaanit ja höyhenkoristeet päässä, helmet kaulassa, isot strassikorvakorut killuvat korvilla. Kukkamekot päällä, korkkarit jalassa, tänään tueksi on valittu kukkakoristeinen kävelykeppi, huomenna ehkä pantterikuvioinen tai kultainen.

He ovat niin rohkeasti ja itsevarmasti juuri sellaisia kuin ovat, ja siksi niin kauniita. Minäkin haluan olla tuollainen. Isona minusta tulee Cellbes-vanhus. En peitä vatsamakkaraa, laitan muhkuroista huolimatta tyköistuvan kukkamekon. Laitan kaikki korut, mitä löydän ja turbaanin päähän ja helmiäismeikkiä luomiin, vaikka helmiäinen korostaakin ryppyjä, mutta minä haluan kimallusta. Reilusti meikkiä, isolla kädellä kaikkea, mitäpä sitä egoansa pienentämään. Pois nurkista. Vaatimattomuus ei kaunista. Me ei olla seinäkukkasia.

Jääkaapin oveen kehoitetaan laittamaan taivoitekuva itsestään. Minä taidan teipata Cellbes-naisen kuvan. Tärkeämpää kuin kilot, rypyt ja heltat, on asenne. Minä haluan Cellbes-asenteen! Itsevarman, iloisen, huolettoman. Vanhan Cellbes-naisen huolettomuus ei ole nuoren tytön huolettomuutta. Ne ovat kaksi täysin erilaista huolettomuuden lajia. Nuoren huolettomuus perustuu positiiviselle tietämättömyydelle, kun ei vielä ymmärrä olla huolissaan, kuvittelee että aina voi olla kaikki hyvin tai jos ei ole niin menee sitten vain pois. Vanhan naisen huolettomuus perustuu tiedolle ja elämänkokemukselle. Sille tosiasialle, että elämä tuo väistämättä eteen pahoja paikkoja. Niitä ei voi ohittaa, kiertää eikä kaartaa, Ne voi vain kohdata ja elää. Juuri siksi kannattaa iloita aina kun voi. Levittää ja lannoittaa iloa ympäristöönsä.

Päivä pitää elää kerrallansa, niin kuin vanha virsi kehottaa. Silloin kun on iloinen Cellbes-päivä, siitä pitää nauttia täysillä.

Normaali

Tunteista väsyneenä

Veljen hautajaiset olivat lauantaina. Takatalvi oli tullut. Hautausmaa oli lumesta valkeana. Oma poika ensi kertaa arkunkantajana. Hautausmaan kellot soivat haikeasti. Matka läpi lumisen hautausmaan oli pitkä, hautapaikka ihan toisella laidalla. Sinne pääsi veli äidin ja isän viereen. Oli heidän apurinsa vanhempien eläessä, nyt on lakeija paikallaan.

Kukkatervehdysvärssyksi valitsin pätkän Uuno Kailaan runosta: ”Sitä ketä aurinko on polttanut, tuuli ja sade nuollut, mielellään on kuollut.” Sydämen muotoinen kukkalaite, vaaleanvihreistä kukista ja hennoista, viheriöivistä koivunoksista.

Edellisenä yönä näin unta. Yritin ajaa autolla liittymää pitkin moottoritielle, mutta liittymä ei mennyt sinne, en päässyt moottoritielle. En tiedä, mitä uni tarkoitti, se jäi minulle arvoitukseksi. Jotenkin symbolinen. Mieleen tulee laulun sanat: ”Tää tie ei vie mihinkään, nyt sen nään.”

Muistotilaisuus onnistui hyvin. Meitä oli vain pieni porukka, alle kaksikymmentä henkeä. Itkimme ja nauroimme. Muistelimme. Tunnelma oli yhtä aikaa rento ja vakava. Uskoisin että veli itsekin olisi viihtynyt niissä hautajaisissa.

Olen miettinyt paljon veljen viimeistä vuotta. Tasan vuosi sitten soitin terveysasemalle. Olin huolissani ja veljen täyttäessä 55-vuotta hänelle oli tulossa ajokorttiterveystarkastus. Soitin ja pyysin että lääkärille välitettäisiin viesti siitä, että me lähiomaiset olemme huolissamme asianomaisen terveydentilasta. Epäilimme että veljellä olisi Azheimer tai Parkinson. Terveydenhoitaja sanoi että valitettavasti hän ei voi välittää viestiä eteen päin. Ulkopuolinen, ei edes omainen, voi tehdä ”tutkintapyyntöä” toisesta ihmisestä. Nyt vuosi siitä soitosta veli on kuollut. Hän läpäisi terveystarkastuksen, lääkäri ei huomannut mitään, lääkäri ei huomannut vapinaa, sitä että mies juuri-ja-juuri pystyi kävelemään.

Soitin myös sosiaaliviranomaisille huolestani. He sanoivat että mitään ei ole tehtävissä, jos ihminen ei ole vaaraksi muille.

Kesällä, kolme-neljä kuukautta terveystarkastuksesta, veli joutui ensi kertaa sairaalaan kolaroituaan autolla. Poliisin huomasi, että kaikki ei ole kunnossa.

Vasta silloin selvisi, mistä oli kyse – alkoholi oli tuhonnut pikkuaivot. Veli oli pystynyt juomaan vuosikausia salaa. Hän joi yksin kotonaan. Ei koskaan näyttäytynyt missään humalassa. Koti oli siisti. 10 kuukautta ensimmäisestä sairaalareissusta ja me vietämme hautajaisia.

En tiedä, olisiko se muuttanut mitään, jos vuosi sitten ilmaisemani huoli olisi otettu vakavasti. Tuskinpa. Silti tuntuu että järjestelmässä on jokin väärin.

Sen sijaan hatunnosto sairaalan työntekijöille veljen hoidosta hänen viimeisinä päivinään. Katsoin, kuinka ammattitaitoisesti he työnsä hoitivat. Miten mistään ei näkynyt se, että veljen sairaus oli alkoholismi. Sairauksien arvoasteikon alimmainen, halveksittu sairaus. Hoitajat kohtelivat häntä kunnioittavasti ja hyvin. Se teki minuun suuren vaikutuksen.

Suuret tunteet väsyttävät. Olin ja olen hyvin väsynyt. Kun tulin sunnuntai-iltana kotiin, kävin kylvyssä, söin ja menin nukkumaan. Miehelle sanoin että nyt haluan nukkua niin että en herää. Freudilainen lipsahdus. Enhän nyt suinkaan aikonut vaipua kuolonuneen. En kuitenkaan jaksanut enää korjata sanomisiani, ajattelin että ihan sama.

Nyt täytyy korjata itsenstä kokoon ja kasaan näistä rippeistä mitä on jäjellä ja jatkaa. Jaksaa jatkaa. Jaksaa, jaksaa.

Normaali

Tunteita ja mystiikkaa

Onpa ollut kiireistä. Samalle viikolle tulossa omat hopeahääpäivät minimatkoineen ja veljen hautajaiset; mökillä meneillään remontti, tilasin kaakelit netistä ja ne eivät käyneetkään märkätilaan, joten joutoaikoina olen metsästänyt punaisia lattiakaakeleita ympäri Etelä-Suomen että laatoittajalla olisi mitä lattiaan laittaa. Änkesin itseni myös taloyhtiön piharemontin asukasmielipidevaikuttajaksi ja niissä merkeissä olen palaveerannut puutarhuria, miettinyt kasvivaihtoehtoja ja kaivanut vanhoja pioneja turvaan, olisivat muuten menneet kaatopaikalle. Pionit piti tietenkin istuttaa johonkin, joten roudasin ne mökille ja kaivoin maahan sinne. Tekeillä on myös uusi aluevaltaus työasioissa; minulta on tilattu haastattelu lehteen ja sen työstäminen vie tietenkin paljon aikaa ja voimavaroja, ensi kertaa teen lehtijuttua. Lisäksi pääsiäinen on töissä sesonkiaikaa, joten suntiotyövuorojakin on piisannut enemmän kuin olisin halunnut ottaa. Laiska töitänsä laskevi, mutta ilmassa on liikaa palloja, pelkään että en saa kaikesta koppia. Ettei kaikki menisi sekaisin; riippajalava päätyisi hautajaisiin, punaiset kaakelit hopeahääpäiväksi ja uunilohi löytäisi tiensä laatoittajalle.

Tiedostan että olen ihmistyyppiä, johon tunteet jäävät jumiin. Minun on vaikea itkea silloin kun on oikeasti itkun aika. Itken kun katson King Kong elokuvaa, se on surullisin elokuva ikinä, mutta veljen kuolema tuntuu jäävän jumiin kehoon.

Kerran minulle on käynyt niin, että sain aivan hillittömän itkupaniikkikohtauksen eräissä 50-vuotisjuhlissa. Ne järjestettiin paikassa, mihin minulle liittyi paljon iloisia muistoja. Joitakin aikoja aiemmin ystäväni oli kuollut rintasyöpään. Nämä kaksi asiaa jollakin tavalla aktivoituivat aivoissani, ja kun menin käymään vessassa purskahdin hillittömään itkuun, eikä se loppunut ollenkaan. Meidän oli pakko lähteä juhlista pois. Tämä asia tuli mieleeni ja nyt pelkäsin että kun hopeahääpäivä ja hautajaiset osuvat samalle viikkolle, on suurta iloa ja surua, pääni menee sekaisin ja saan itkukohtauksen kun pitäisi iloita ja olla onnellinen. Niinpä päätin eliminoida tämän tunnesillisalaatin ja menin Rosen-terapeutille.

Jännä yhteensattuma sikäli että satuin keskustelemaan Rosen-terapiasta joitakin kuukausia sitten työkaverini kanssa, joka oli sitä kokeillut ja löytänyt hyvän terapetin. Olin lukenut Rosen-terapiasta kauan sitten ja se on minua aina kiehtonut, juuri siksi että tunnistan tämän tunnejumin itsessäni. Pyysin työkaverilta terapeutin yhteystiedot, mutta asia jäi sikseen, kun sillä hetkellä ei ollut päällä mitään tunnetilaa.

Olipa mahtava kokemus turskauttaa pihalle kaikki surut ja murheet! Vähän aikaa sitten oli uutisissa juttu Kiinasta, vai oliko se Japanista, että siellä on sellaisia agressiohuoneita. Voit ostaa tunnin käynnin agressiohuoneeseen ja hajottaa siellä pesäpallomailalla kaikkea rikkoutuvaa, tietokoneita, astioita tai mallinukkeja. Mahtava idea. Sellaisia tunnehuoneita voisi olla täälläkin. Ensin menisin itkuhuoneeseen ja sitten agressiohuoneeseen.

Rosen-terapia taisi aktivoida minussa myös jumiin jääneitä agressioita. Ne turskahtivat ilmoille seuraavana päivänä ihan yllättäen. Kohteeksi joutui Citymarketin ruokalähetti, joka oli menossa viemään tavaroita yläkerran naapurille, mutta painoi meidän ovisummeria, kun yläkerta ei ovea heti avannut. Syöksyin saman tien rappukäytävään ja aloitin hillittömän huudon siitä, kuinka olen kyllästynyt avaamaan ovea muille. Kuinka kaikki maailman lähetit, lapset ja lehdenjakajat painavat kaikkia summereita yhtäaikaa välittämättä siitä, mihin ovat menossa. Niinpä minäkin olen monta monituista kertaa noussut kesken päiväunien, kylvyn, muun mukavan ja mennyt avaamaan ulko-oven vain huomatakseni ettei tulija ollut meille tulossa. Mitta tuli nyt täyteen. Anteeksi Citymarketin lähetti, taisit saada hieman ylireagoidun tunnetilan osaksesi, mutta uskoisin että tästä lähtien et paina kenenkään muun ovisummeria kuin sen paikan mihit olet menossa.

Seuraavana aamuna heräsi hymy huulilla. On kuin minusta olisi putsattu kaikki röörit ja tukokset. Henkinen nuohous oli suoritettu. Ihmisen ikkunat oli pesty. Puhdistunut olo. Kyllä tähän tunteiden purkuun täytyy tulevaisuudessa kiinnittää enemmän huomiota. Keksiä keinoja päästää tunnepatoutumia ulos, pois kehosta ja mielen perukoilta.

Rosen-terapeutin työhuone oli aika askeettinen. Työpöydällä oli kuitenkin punainen peltirasia, missä hevosvaljakon kuva kannessa. Minulla on samanlainen. Se oli äidin nappirasia. En ole nähnyt samanlaista boxia ikinä missään aikaisemmin. Nyt Rosen-terapeutin pöydällä oli sellainen. Minusta tuntui ihan siltä kuin se olisi ollut tervehdys äidiltä; olet oikeassa paikassa, teit oikein, kun tulit tänne.

Herkässä ja tunteellisessa tilassa herkityy muutenkin, on vastaanottavaisempi yliluonnolliselle. Kävi niinkin että menin ensi kertaa ehtoolliselle veljen kuoleman jälkeen. Minulle on opetettu että alttarikaari on puolikas ympyrästä, sen toiselle puolella ovat edesmenneet. Alttarilla voit olla yhteydessä ja kosketuksessa heihin. Näkyvä ja näkymätön ovat läsnä samanaikaisesti. Ajatukseni oli ymmärrettävästi juuri vähän aikaa sitten kuolleessa veljessä. Kun tuli minun vuoroni saada ehtoollisviini, se loppui. Minulle jäi vain pieni, symbolinen liraus viiniä. Minua tilanne sekä liikutti että huvitti! Niin Pasin tapaista, hörppäsi viinit parempiin suihin. Sinne meni toiselle puolelle. Minulle ei jättänyt mitään. Terveisiä vain sinne toiselle puolelle! Pärjäillään.

Normaali

Jäähyväiset veljelle

Poikkeuksellinen viikko. Sellainen, jolloin kaikki pysähtyy ja jähmettyy hetkeksi paikoilleen. Tiedostaa että muu maailma jatkaa menoaan, vaalit lähestyvät, Iso-Britania velloo brexitissään, ihmiset tulevat ja menevät omissa askareissaan, parsakausi on parhaimmillaan ja K-Citymarketissa kirjolohifile 9,99 ja kesäkurpitsakilo euron. Minun minun elämäni oli hetken pause- nappi pohjassa, olin 16 tuntia veljen vierellä sairaalahuoneessa. Kaikki oli sillä hetkellä siinä huoneessa. Ei ollut mitään muuta.

Ehdin paikalle vielä kun veli tunnisti minut ja pystyi vähän puhumaankin. ”Hyasintti!”, veli sanoi minut nähdessään. Hän antoi minulle lempinimeksi mrs Hyacinth, koska ei pitänyt tavastani puuttua hänen asioihinsa. Ehdin antaa veljelle trumpetin, jonka olin ostanut syntymäpäivälahjaksi. Veli oli edellisenä viikonloppuna täyttänyt 56-vuotta. Koska hän oli sairaalassa, ajattelin että annetaan trumpetti sitten kun kotiutuu. Nyt trumpetti roikkui vuoteen yläpuolella tippapullon vieressä. Lapsuuden haave toteutui elämän viimeisenä päivänä. Viimeinen fanfaari.

Aamulla hoitajat tulivat suorittamaan aamutoimia. Veli oli siinä vaiheessa jo tajuton, hengitys pinnallista. Lähdin aamutoimien ajaksi kahvioon. Kahvila ei ollutkaan vielä auki ja jäin odottamaan sen avaamista. Kun palasin huoneeseen, hoitajat olivat lähteneet, veli oli yksin ja kuollut. (Haluan käyttää sanaa kuollut, en pidä nukkunut pois yms. kiertoilmauksista, en pidä niistä, kuolema tulee sitä helpommaksi ja vähemmän pelottavaksi, mitä avoimemmin siihen suhtautuu. )

”Pasi, miten sinä juuri nyt menit kuolemaan, kun en ollut täällä!” ajattelin. Saman tien tajusin, ei! Tietenkin juuri nyt! Sinä halusit kuolla yksin! Elit erakkona, halusit myös kuolla yksin. Sinnittelit varmaan koko yön ja odotit, milloin Hyasintti poistuu paikalta ja saat kuolla rauhassa. Oikein teit! Omalla tavallasi elit elämäsi ja myös kuolit.

Ja vaikka elämäsi viimeinen puoli vuotta oli mitä oli, olen kiitollinen siitä, että kauan peittelemäsi iso salaisuus – alkoholismi – paljastui, pystyimme kaikki puhumaan siitä avoimesti, sinun ei tarvinnut enää salata mitään, sait luvan olla ja elää niin kuin halusit, olit onnellinen, vaikka se sitten lopulta veikin sinut pois meidän luotamme. Tärkeintä kuitenkin on se että saamme olla juuri sellaisia kuin olemme ja tulemme sellaisena hyväksytyksi. Uskon että sinä sait sen kokea, meidän rakkauden ja hyväksynnän. Tammikuussa sanoit päättäväisesti, että et lopeta juomista, pohja ei ole saavutettu. Nyt pohja saavutettiin, mutta se olikin niin syvällä että sieltä ei ollut enää mahdollista nousta. Pohja oli haudan pohja.

Kiitos että sain olla vierelläsi elämäsi viimeiset, pitkät tunnit. Syötin sinulle viimeisen ateriasi; jugurtin ja lasin mehua. Vahdin hengitystäsi, hälytin hoitajat paikalle antamaan lisää morfiinia, kun huomasin että olit rauhaton. Ja kiitos että kuolit, kun en ollut paikalla.

Nyt en tiedä, kenelle soitan keväällä kun yritän ensimmäistä kertaa käynnistää trimmerin, enkä muista mihin suuntaan se yksi vipu laitetaan. Nyt en tiedä, kenen kanssa muistelen omaa lapsuuttani, äitiä ja isää, isovanhempia. Sinä olit lapsuuden kasvukumppanini, sinun kanssasi elimme yhteisen lapsuuden.

Täytyy tottua elämään nyt näin. Siellä toisella puolella on jo paljon tuttuja. Sano terveisiä meikäläisille! Pärjäillään. Pikkusiskosi Hyasintti.

Normaali

Kuolonkankeutta, lisää ankeutta

Alkaako kuolonkankeus jo eläessä? Kyllä vissiin. Minä olen ainakin ihan jäykistynyt.

Loikoilin väsymyksestä lamaantuneena kylpyammeessa työpäivän jälkeen. Seuranani naistenlehti ja kissa, joka odotti jakkaralla kylpyammeen vieressä pesua. Meillä on outo kissa, se tykkää että se pestään. Kun menee kylpyyn, se asettuu jakkaralle odottamaan pesua. Käsi kastellaan kuumaan veteen ja sitten märällä kädellä silitetään koko kissa. Kehrää. Kissan kehräämisääni on sitten hieno. Toimisi hyvänä rentoutusmäänenä. Jos laittaisi korvanapeista kuulumaan kissan kehräystä, kun yrittää meditoida. Tai entäpä kissameditaatio; mennään pötkölleen, kissa massun päälle ja kehräystä, voisi toimia. Ajatus karkaa.

Kun kissa on pesty, saa nauttia rauhassa omasta kylvystä. Tosin kissa tykkää vielä hörppiä kylpyvettä, se kastaa tassunsa kylpyveteen ja nuolee sitten märän tassunsa. Ei haittaa vaikka vedessä on kylpysuolaa tai sampoota, maistuu silti.

Kerran kissa tipahti ammeeseen. Se oli silloin vielä nuori ja rohkea. Se oli niin innokkaasti tulossa pestäväksi, että ei malttanut olla hyppäämättä ammeen reunalle. Se oli tietenkin liukas ja märkä. Kissaparka rötkähti veteen. Märkä kissa on kyllä hassun näköinen. Laitettiin sitten tuli takkaan ja kissa sai lämmitellä turkkinsa kuivaksi takkatulen lämmössä. Oli se nolo.

Kun olin saanut kissan pestyksi ja lehden luetuksi, rupesin vedessä venyttelemään väsyneitä koipiani. Pyörittelin nilkkoja ja harottelin varpaita. Järkytys. Mitenkäs nämä varpaat ovat miltei liimautuneet toisiinsa, ei ne enää kunnolla harota. Pyydäpä pikku lasta harottamaan varpaitaan ja sen varpaat sojottavat reilusti eri suuntiin. Yritäpä itse perässä, ei onnistu. Mihinkä tämä varpaiden harotustaito katoaa ja missä vaiheessa? Nyt kyllä rupean harottamaan varpaitani kylvyssä. Ja pyörittämään nilkkojani. Ja eipä taitaisi olla pahitteeksi joskus kellahtaa selälleen olohuoneen matolle ja vähän venytellä selkärankaa. Mitenkä minusta näin kankea on tullut? Ihan jähmettynyt.

Elämä kangistaa. Kehon ja mielen.

Normaali

Pienet asiat paljastavat

Pieni asia paljastaa tilanteen vakavuuden. Äiti oli himotuulettaja. Aina oli räppänät auki ja veto kävi. Äiti avasi ulko-oven selälleen ja tuuletusikkunat auki. Huusholli raikastui.

En tiedä, mistä tuuletusinto johtui? Ehkä kokolattiamatoista. Tai äidin omasta kuumasta olosta, mihin hän haki helpostusta viilentämällä koko kodin. Joka tapauksessa huomasin äidin sairauden – Parkinsonin tauti – edenneen, kun totesin että tuulettaminen oli loppunut. Tämä joka päivä useasti toistuva rituaali oli äidin päiväohjelmasta kadonnut. Totesin että nyt on tauti pitkällä, äiti ei enää tuuleta.

Omaan elämääni olen ottanut sanonnan; nainen on terve niin kauan kuin sisustaa. Sillä olen perustellut monet omat innostumiseni. Välillä olen itse pistänyt itseni ostokieltoon tiettyjen sisutus- ja elämäntapalehtien suhteen, että en saa mitään virikkeitä. Brittiläinen Country Living lehti on pahin, vaarallista luettavaa, eritoten keväällä.

Nykyaikana lehtienostokielto ei enää auta, on some, joka tuo kaikki ihanuudet klikkauksen päähän. Instagrammi ja Pinterest on täynnä ideoita. Olen huomannut, kun mökillä on käynnissä remontti ja olen etsinyt ideoita. Voi taivas, laitapa vaikka hakusana #veranda tai #porch ja edessäsi on kaikki maailman ihanat kuistit ja verannat.

Alkuvuodesta järkytyin veljen käsistä. En saa sitä näkyä silmistäni ja se vaivaa minua. Kävin silloin katsomassa veljeäni ensimmäisen kerran kuntoutuslaitoksessa. Veljen kädet olivat täysin puhtaat ja kynnet pitkät. En ollut ikinä nähnyt veljelläni sellaisia käsiä, ne eivät olleet hänen kätensä. Ne oli jonkun muun kädet, ihan oudot.

Veljen kädet olivat – niin kauan kuin muistan – olleet pinttyneessä mustassa liassa ja kynnet lyhyeksi kuluneet, sellaiseksi kädet menevät, kun rassaa autoja ja koneita. Autolika pinttyy kynsien reunoille ja ihoon, sitä ei saa millään pois. Mutta nyt veljen kädet olivat muuttuneet valkoisiksi, kynnet olivat pitkät. Ne näyttivät siltä kuin niillä ei olisi ikinä tehty mitään. Eikä oltukaan enää muuta kuin avattu viinapulloja, ei siinä kädet likastu. Se oli paljastavaa ja järkyttävää. Tajusin että sairaus on jo pitkällä. Se on muuttanut veljeäni.

Nyt hän on taas sairaalassa, samasta syystä. Puhtaat kädet kummittelevat mielessäni. Kunpa ne vielä joskus olisivat likaiset. Ensi sunnuntaina on veljen syntymäpäivät, 56-vuotta. Löysin tori.fi stä lahjaksi vanhan trumpetin. Kun me olimme pieniä, meidän piti käydä pianotunneilla, veli inhosi sitä. Hän olisi halunnut opetella soittamaan trumpettia, en tiedä, miksi hän ei saanut kokeilla, ehkä pikku paikkakunnalla ei ollut opettajia, en tiedä.

Mutta nyt on trumpetti. Saa ainakin kokeilla töräyttää siihen. Lapsuuden haave on toteutettu.

Normaali