Loppusijoituspaikka

Vuosikymmenen alussa omat vanhempani kuolivat ja lapsuudenkoti meni myyntiin. Osa tavaroista ja huonekaluista ei löytänyt ottajaansa, niinpä kolme veljeäni ja minä varastoimme ne. Ne olivat jemmassa veljen varastossa, mutta kun hän puolestaan kuoli viime keväänä, tuli ajankohtaiseksi etsiä näillekin huonekaluille lopulliset paikkansa.

Varastossa oli mm. iso ruokasalin kalusto, makuuhuoneen kalusto ja isot kultakehyksiset peilit.

Saarijärven keskustaan, entiseen kirkkoherranvirastoon ja pappilaan, oli tullut uusi bed&breakfast paikka ja lounasravintola, Ruustinna. Yövyin siellä keväällä, ihastelin tunnelmaa, söin loistoruokaa, saunoin rantasaunassa serkun kanssa ja uin järvessä, missä olin oppinut uimaan.

Ajattelin että huonekalut sopisivat sinne. Mainitsin ajatuksesta omistajalle. Olisiko heillä tarvetta tyylihuonekaluille? Kesän aikana tehtiin kaupat. Ja nyt kun kävin paikkakunnalla kummitädin hautajaisissa, kävin myös lounaalla Ruustinnassa. Oli ihana nähdä lapsuudenkodin ruokapöytä ja astiakaappi pappilan salissa! Valitettavasti pöytä oli varattu, joten en päässyt sen ääreen syömään. Lupasin omistajalle että kun he saavat makuukammarin valmiiksi, mihin äidin ja isän sininen krumeluurisänky tulee, tulen varmasti yökylään, haluan yöpyä siinä huoneessa! Otan skumpan mukaan, haluan kippistää omistajan kanssa tälle asialle. Ihana että huonekalut saivat hyvän kodin ja paikan, missä niistä on iloa muille –meille kaikille– ja vielä kaiken lisäksi voin niistä nauttia itsekin tälla tapaa aina siellä käydessäni. Asiat menivät juuri niin kuin pitikin!

Normaali

Taivaspaikka metsässä

Juhannuksen jälkeisellä viikolla kävin Turun Taidemuseossa. Museokaupassa oli myytävänä 10 euron lahjakortteja, joilla sai suojeltua 20 neliötä suomalaista ikimetsää Suomen luonnonperintösäätiön kautta. Loistava idea! Ostin lahjakortin tietämättä kenelle sen antaisin.

Heinäkuun kuudentena, Eino Leinon, Runon ja suven päivänä, tiesin mitä lahjakortilla tekisin. Aamulla sain viestin kännykkääni, kummitätini oli kuollut yöllä. Mikään yllätys se ei ollut, hän teki kuolemaa viimeiset puoli vuotta. Joskus elämä on sitkeässä. Viimeiset kolme viikkoa oli kulunut syömättä ja miltei juomatta, als oli vienyt kyvyn niellä, eikä täti halunnut letkuruokintaa. Viimein kummi pääsi irti ja vapauteen ruumiinsa vankilasta.

Olin nukkunut yöllä huonosti. Tiesin tilanteesta ja ajatukset olivat kummitädin luona. Katseeni osui yöpöydän pieneen puiseen ikoniin. Olin saanut sen 80-luvun alussa kummitädiltäni rippilahjaksi. Se oli löytänyt paikkansa yöpöydältä, lampun takaa. Yön pitkinä tunteita katse osui siihen monta kertaa.

Koska sattui olemaan Runon ja suven päivä, ajatuksissa pyörivät myös runot. Muistin, että kummitäti oli joskus maininnut yhdeksi lempirunokseen Aleksis Kiven Kaukametsän. Siinä lapsi kertoo äidilleen nähneensä taivaan. Lapsesta taivas täytyy olla kaukana siintävä metsä, siellä on ”onnellisten ja autuaitten maa”. Äiti väitti vastaan, taivas on ylhäällä, pilvien päällä, mutta lapsi pysyi omassa näkemyksessään.

Ymmärsin että Ikimetsä-lahjakortti kuuluu lahjoittaa kummitädin muistolle, hautajaisissa annoin sen hänen ainoalle lapselleen, serkulleni. Kymmenellä eurolla lunastin kummitädilleni taivaspaikan suomalaisesta ikimetsästä.

Hautajaiset olivat ihanimmat, missä olen ollut! Kummitäti oli ne itse suunnitellut. Mustat vaatteet oli siunaustilaisuudessa kielletty, olin pukenut päälleni kesäisen kukkamekon. Ohjeena oli myös kerätä arkun päälle laitettavat kukat luonnosta, laitoin kimppuun kukkapenkistä malvaa, pihalta päivänkakkaroita ja muita, joiden nimeä en tunne.

Kummitäti oli valinnut mieleisensä papin, nuoren naisen, jonka hän oli tavannut jo talvella, ja ilmeisesti ohjeistanut, miten toivoi siunaustilaisuutensa järjestettävän.

Joka kerran hänen luona käydessään viimeisen puolen vuoden aikana olimme kuunnelleet yhdessä siunaustilaisuuteen sopivaa musiikkia, kun hän pohti musiikkivalintoja. Tilaisuuteen päätyi kaksi kappaletta. Alkuun kuulimme Jukka Kuoppamäen Matkamiehen virren ja lopuksi Samuli Edelmannin Avaruuden.

Nyt me saattajat, yhdeksän hengen pieni joukko, seisoimme ringissä arkun äärellä sairaalan pikkuruisessa kappelissa. Tunnelma oli hauras ja herkkä, mutta yhteenkuuluvaisuuden tunne suuri. Mielessäni mietin, että niinhän elämän pitäisi mennä, että olisimme parhaimmillamme kuollessamme. Että olisimme ihmisenä kasvaneet täyteen mittaamme, kukoistaisimme sydämen viisautta. Sellainen kummitäti oli, iätön ja ajaton ihminen. Sain häneltä paljon –enkä tarkoita materiaalisia asioita, kummitädille ei materiaalisilla asioilla ollut mitään merkitystä. Hänen lapsuudenkotinsa oli palanut, kun hän oli pieni, ja täti melkein itsekin palanut siinä tulipalossa. Hän kertoi että se oli ollut vahva kokemus, hän oli ymmärtänyt ettei taloilla ja tavaroilla ole mitään merkitystä.

Lähetimme tekstiviestejä, koska puhuminen meni sairauden takia vaikeaksi. Tammikuussa täti lähetti minulle räätälöimänsä elämänohjeet: 1. Älä sitoudu 2. Etsi ei-kiirettä 3. Arjen askareet auttavat 4. Liikunta jossakin muodossa 5. Raikas ilma 6. Hiljaisuus 7. Rauha ja rakkaus.

Uurnanlasku on myöhmmin, loppukesästä. Sovin kummitädin kanssa että kaivan uurnapaikan, se on kunniatehtäväni. Autoin häntä hautapaikan hankinnassa talvella. Hän halusi lunastaa itselleen nelivuotiaana kuolleen veljensä haudan. Nyt veli ja sisko, entiset leikkikaverit, pääsevät siihen vierekkäin. Leikit jatkuvat jossakin muualla, jossakin toisessa olomuodossa.

”Kun aika loppuu, alkaa ikuisuus.”

Normaali

Do more of what makes you happy

Ostin kerran mökille kaksi keraamista mukia, toisessa on teksti ”Always be yourself” ja toisessa ”Do more of what makes you happy”. Olin ajatellut ensimmäistä itselleni, mutta kysyin kuitenkin mieheltä, kumpi kuuluisi kummalle, ja hän valitsi toisin päin. Niinpä jälkimmäinen päätyi minun aamukahvimukiksi. Ja se meni kyllä ihan oikein.

Usein kahvia hörppiessäni mietin mukin tekstiä, mihin oikein aikani käytän? Teenkö asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi? Hyvin usein tulee todettua että en. Tällainen keski-ikäinen nainen keksii helposti touhuttavaa ja häärättävää, ja siinä samalla tulee väistäneeksi niitä onnellistuttavia asioita. Syytä tälle ilmiölle en ole vielä keksinyt.

Varsinkin kun onnea tuottavat asiat ovat yleensä aika pieniä ja helposti toteutettavissa. Minusta on esimerkiksi ihanaa kuunnella Yle Suomea ja virkata. Tai ruokakauppareissulla poiketa kahvilaan, juoda kahvit ja katsella ja ihmetellä siinä muita kesälomalaisia. Ajaa pienelle, salaiselle lammelle uimaan yhdessä pojan kanssa. Juoda viiniä miehen kanssa uudella kuistilla saunan jälkeen, ihastella luonnon vihreyttä ja illan hämärtymistä, pelata pari erää Rummyä.

Mitä onnea tuottavia asioita tänään toteutan? Taidan viettää luxuspäivän, tai puolittaisen sellaisen, koska mies ja poika ovat kaupungissa, molemmat työasioissa, poika elämänsä ensimmäisessä kesätyöpaikassa. Eli en voi tehdä mitään heidän kanssaan. Mutta voin ajaa lammelle uimaan, käydä rantakahvilassa samalla kun käyn ruokaostoksilla. Ja illalla lämmitän saunan itselleni. Vedet kannoin sinne jo eilen. Saunan jälkeen istun kuistilla, kuuntelen Yle Suomea, virkkaan ja juon pöllöviiniä. Tästä tulee minun itseni rakastamispäivä! Pitäisiköhän laittaa lippu salkoon…

Normaali

Lupsakkaera

Jossakin luki että suoratoistopalvelut ovat vähentäneet lukemista. Joopa-joo, kyllä – ja kirjoittamista. Minulta tipahti näppäimistö, kun latasin HBO:n appsin. Ensin tuijotin läpi Tsernobylin, nyt on vuorossa Divorce.

Samasta syystä torkkupeiton virkkaus ei edisty. Ihan kuin suoratoistopalvelu olisi painanut Pause-näppäintä minun oman elämäni suhteen, se on jumissa, kun silmieni edessä virtaa ohjelmien kaudet ja jaksot toistensa perään ihan kuin oma elämäni äkkikuoleman hetkellä.

Yliopisto-opiskelijat ovat ehdottaneet lomarahaa itselleen. Että koko kesä ei menisi töitä tehdessä ja ennättäisi lomailla.

Serkkutytöllä on tilitoimisto Tukholmassa. Sanoi että ei palkkaa enää koskaan vastavalmistunutta. Niillä on heti burn-out.

Tästä olisi helppo jatkaa että kyllä ennen jaksettiin. Talvet opiskeltiin, kesät tehtiin töitä, yksi räyhäkkä lomaviikko riitti, sitten taas opintojen pariin. Että kyllä ennen oli miehet terästä ja laivat puuta, ihmiset kestävämpiä.

Mutta ei se ehkä niin mene. Muistaakseni ennen töissä oli lupsakkaampaa. Työkaverit sanan alkuperäisessä merkityksessä – kavereita. Esimiehet olivat esimiehiä, esikuvia ja esimerkkejä ja esitaistelijoita. Nykyisin työkavereilla on pahimmillaan sekä terävät kyynärpäät että kieli, ja esimiehet ovat excel-poliiseja, jotka tekevät muistiinpanot siitä, kuka saa seuraavaksi lähteä.

Ennen oli pitkät lounaat, tupakkatauot ja saunaillat, monenlaiset viralliset ja epäviralliset firman kekkerit. Juteltiin muustakin kuin töistä, kuulumisia, jaettiin arkea. Sellaista arkea jaksoi. Nyt kun lupsakkuus on karsittu pois, ihmiset voivat pahoin.

Hirvittää työssä käyvät pienten lasten vanhemmat, joilla oma turvaverkko voi olla kaukana ja ystävien somepäivitykset täynnä täydellistä lapsiperhearkea, mistä kiukut ja sotkut on siivottu pois. Siinä voi tulla epätoivo ja ero.

Suurin osa elämästä on arkea ja ei-kesää. Oman hyvinvoinnin ja elämänonnen kannalta olisi tärkeää että juuri tämä osa, mitä on eniten, olisi hyvää. Siihen pitäisi saada lisää rentoutta. Niitä Lupsakkaeran tupakkataukoja ja perjantaisia pubitikkakisoja. Vaikka eihän rentous ja lupsakkuus tarkoita välttämättä epäterveellistä. Toisaalta, mitä iloa on elää terveellisesti, jos siitä puuttuu juuri se ilo?

Nyt taidan elää hetken lupsakkaasti, laittaa oman elämän pauselle ja katsoa seuraavan jakson Divorcea. Lupsakkaa sadepäivää kaikille!

Normaali

Ihmisten come-back

Nyt on heinäkuu, mutta olen pohtinut paljon toukokuuta. Se oli tosi outo kuukausi. Tapasin sattuman oikusta paljon ihmisiä omasta menneisyydestäni. Se mietityttää vieläkin.

Tapasin Olavin. Olavin vaimo Tyyne oli meillä kodinhoitajana, kun olin pieni, 70-luvulla. Olavi ja Tyyne olivat lapseton pariskunta. Joskus olin heillä kylässä, ehkä he leikkivät silloin että olin heidän lapsensa. Olavi aina pelleili, että hän myös harrastaa balettia ja että hänellä on balettitossut, vaikka ne olivat lenkkarit. Hyväntahtoisia, kilttejä ja ahkeria ihmisiä. Tyyne teki hyviä pullia.

Monta kertaa olen miettinyt, mitä heille kuuluu. Että pitäisi mennä käymään, kirjoittaa kirje tai lähettää kortti.

Olin kotikylän kirkossa kuuntelemassa veljeni hautajaisten jälkeen, kuinka hänen nimensä sanotaan hautaansiunatuiden joukossa. Siellä on tapana että yksi omaisista sytyttää muistokynttilän. Meitä oli siinä ringissä neljä. Kun kuuntelin nimenlukemista, tajusin että vanha mies vieressäni oli Olavi. Tyyne oli kuollut. Minua itketti enemmän se tilanne; että en ollut mennyt käymään, lähettänyt kortteja, kaikkea mitä olin miettinyt ja suunnittelut, mutta jättänyt tekemättä, – kuin veljeni kuolema.

Tapasin Pxkxn. Ensimmäisen oikean poikaystäväni. Hän joutui pian seurustelemme jälkeen onnettomuuteen ja halvaantui. P tunsi kuolleen veljeni, olivat olleet tekemisissä. Halusin tietää, tiesikö P että veljeni oli alkoholisti. Siksi soitin ja tapasimme. Tapaaminen meni hyvin, asialinjalla. Tunnelma oli yhtäaikaa tuttavallinen ja vieraantunut. Tuntui tutulta, ja samalla ymmärsin, miksi me olimme – ja yhä olemme – vain osittain yhteensopivat.

Tapasin Riston. Häneen olin ihastunut. Erittäin paljon. Hän ei yhtään minuun. Hän seukkasi pankkineidin kanssa, vaikutti vakavalta. Riston toukokuinen tapaaminen ei mennyt ihan putkeen, koska se tapahtui veljeni myllyjuhlissa pikkutunneilla. Alkoholilla oli osuutta asiaan molemmin puolin. Minä en mennyt juttusille, joten sikäli olen viaton ja syyntakeeton. Mutta kun nyt siihen tuli, rupesin tenttaamaan hänen elämän stooriaan: ei naimissa, ei pankkineitiä, ei lapsia! Kyllä olisi ollut emäntäehdokkaita aikoinaan, minä mukaan lukien, mutta ei kelvannut! Tyypillistä! Se sitten siitä.

Tapasin ensimmäisen työnantajani 80-luvulta, ja tein hänen kanssaan yhdessä kotiseutumatkan. Tästä olen kertonut tarkemmin jo aiemmissa postauksissa.

Samassa yhteydessä tapasin naisen, jonka tajusin olevan vuonna 1986 seurustelemani pojan äiti. Siis potentiaalinen anoppi aikoinaan.

Ja jos olisin mennyt eräille 60-v syntymäpäiville, olisin tavannut vielä lisää ihmisiä työmenneisyydestä.

En mennyt.

En tiedä, olisinko kestänyt enempää.

Olen ihan uuvahtanut menneisyyden ihmisten ekspansiosta nykyelämässäni!

Päässä alkaa soida Michael Jacksonin Thriller, menneisyyden möröt nousevat henkiin

Normaali

Kiitävän puhtaat suolet

Tänään kävin lantiopohjaterapeutin vastaanotolla Jorvissa. Terapeutti näytti piirroskuvaa naisen lantion sisälmyksistä nuorena ja vanhana. Sisälmykset rupeavat valumaan alaspäin, menevät kasaan ja mutkalle. Silloin rööreihin tulee mutkia, joita niissä ei nuorena ollut, ja niihin mutkiin jää jumiin ainesosia, jotka normaalisti – siis nuorena– tulivat suoraa putkea pitkin pois. Mutkia kutsutaan laskeumiksi.

Näitä valumavikoja voi syntyä synnytyksen aiheuttamina tai muuten vain vaihdevuosi-iässä.

Nyt minulla on ”lääkityksenä” apteekin kuituvalmistetta, sitä pitää syödä aamuin illoin, ja lisäksi suolihuuhtelupumppu, jota käytetään ulostamisen jälkeen kerran päivässä. Ainakin alkuun.

Että nyt pitää alkaa sitten peräsuolta pesemään! Pesuhommiin saan yhteiskunnalta tukea eli lähete Koskelan omahoitovälineosastolle, sieltä saan uusia pumpunosia ja pumppuja tarvittaessa.

Kysyin, pitääkö yrittää kiiltävän puhdasta saada aikaan, mutta ei ole kuulemma mahdollista. Riittää että mutkat puhdistuvat kökkäreistä.

Se oli uutta tietoa, että nämä suolimutkaan kerääntyvät kökkäreet voivat olla syypää myös virtsankarkailuun. Ne painavat virtsaputkea.

Mielessäni järkeilin että jos painovoima vetää sisälmyksiä alaspäin, niin eikö kannattaisi yrittää olla ylösalaisin? Roikkua niin kuin lepakko. Muistui mieleen Taavi Kassilan joogakurssi 90-luvulla. Ihan niin kuin hän olisi sanonut päälläseisonnan tervysvaikutuksista juuri sitä, että sisäelimille tekee hyvää olla välillä ylösalaisin. Silloin asia ei ollut ajankohtainen, ehkä olisi pitänyt kuunnella Taavia tarkemmin. Olisiko tämä vaiva jäänyt tulematta, jos olisin kaikki nämä vuodet antanut sisäelimille mahdollisuuden oikaista itsensä ja olla hetki ylösalaisin? Myöhäistä.

Päälläseisonta ei kyllä enää onnistu, mutta hartiaseisontaa kokeilin heti kotona. Kyllähän siihen pääsi, mutta ei se asento ihan täydellinen ollut – eikä ainakaan mukava. Tissit painavat kaulaa niin että meinaa tukehtua. Ja kovin painavalta kroppa tuntui. Mutta hartiaseisonta olisi varmasti hyväksi laskeumille. Pitää yrittää ottaa ohjelmaan.

Mutta kyllä harmittaa tämä kaikenlainen rupsahtaminen! Ja tämähän on vasta alkua! Olen 52, mitä tulevaisuus vielä tuokaan? En tahdo tietää!

Normaali

Voimabiisi

Kuunneltuani lähes putkeen Kikka-kuunnelman Yle Areenalta, jäivät hänen laulunsa pään sisäiseen jukeboxiin, joka soittaa biisejä randomina soittolistana. Aamulla herätessäni päässä soi ”tule nyt niin annan sulle kaiken” tai ”vie minut metsään, apinamies”.

Siksi olikin varsin innostavaa, kun kuulin radioista Irinan kappaleen ”Haluun olla yksin”. https://www.youtube.com/watch?v=uU8YSeq3HhA Aivan mahtavat sanat. Siinä nainen laulaa toisenlaisesta halusta kuin Kikka aikoinaan. Halusta olla yksin, lukea kirjaa, tuijottaa kaukaisuuteen. Tämä halu vastaa enemmän omaani.

Onpa ihana että kehitys on mennyt sillä tavalla eteen päin, että tällaisista asioista –naisen elämästä- voidaan tehdä lauluja. Kikka-aikana ei niin ollut. Silloin laulettiin siitä, kuinka trikoot on riskillä rumat ja perjantaina saunaan ja kuudelta putkaan; kuinka perhettä kutsuu lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe ja lumi tekee enkelin eteiseen. Silloin laulettiin miehen elämästä, miehen mielihaluista. Silloin laulujen naisten paikka oli paeta humalaista, väkivaltaista miestä, esittää nymfomaania tai kasvattaa mummona pelargonioita ikkunalla. Nyt on toisin.

Yksi varhaisimmista naisen elämää käsittelevästä biisistä oli Erinin Vanha nainen hunningolla. Se on minusta aivan ihastuttava. Kertoo jotenkin niin kauniisti, samalla realistisesti vanhan, avioliittoonsa kyllästyneen naisen yhden illan jutusta. Että sellaisestakin voi tehdä laulun! Peukutan. Hyvä naismuusikot!

Ehkä aika on naisten, musiikkimiehet ovat hieman hukassa, mistä punavuoren hipsterimies laulaa? Ei sen perhettä kutsu perjantai-iltaisin lumihanki, eikä sellainen mies päädy putkaan. Ipa-oluiden paremmuudesta ja sähköpotkulaudoista? Mitä miettii mies hiekkalaatikon reunalla? Siitä emme ole vielä kuulleet.

Vai olemmeko, onhan se Samu Haberin Hiljaisuus- kipale; siinä mies tulee kotiin ja toivoo että ei taas tarvitsisi alkaa keskustella suhteen tilasta, jos vain voitaisiin nukkua hiljaa selät vastakkain. https://www.youtube.com/watch?v=1S0RPvo_6yE

Ai mutta hei! Eihän se ole Samu Haberin kappale! Sehän on sen saman Irinan, joka laulaa halusta olla yksin. Pitää tutustua tähän Irinaan, hänen tuotantoonsa. Nyt pitää lähteä Irinan keikalle, näin on. Missä olet Irina? Minä tulen. Otan sytkärin mukaan ja heilutan sitä edestakaisin lavan reunalla. Ai mutta eihän niin kai enää tehdä? Nykysin heilutetaan kännyköiden valoja. Ajat muuttuvat. Hyvä että muuttuvat.

Normaali